Hätävarjelusta on kysymys, kun joku oikeudettoman hyökkäyksen torjumiseksi käyttää sinänsä rangaistavia keinoja. Mitä vaikutuksia hätävarjelulla on ja mitä siitä seuraa? Laki uudistui 1.1.2004; tässä dokumentissa on nyt huomioitu nämä muutokset.
Rikoslain 4 luvun 4 §:
4 § Hätävarjelu. Aloitetun tai välittömästi uhkaavan oikeudettoman hyökkäyksen torjumiseksi tarpeellinen puolustusteko on hätävarjeluna sallittu, jollei teko ilmeisesti ylitä sitä, mitä on pidettävä kokonaisuutena arvioiden puolustettavana, kun otetaan huomioon hyökkäyksen laatu ja voimakkuus, puolustautujan ja hyökkääjän henkilö sekä muut olosuhteet.
Jos puolustuksessa on ylitetty hätävarjelun rajat (hätävarjelun liioittelu), tekijä on kuitenkin rangaistusvastuusta vapaa, jos olosuhteet olivat sellaiset, ettei tekijältä kohtuudella olisi voinut vaatia muunlaista suhtautumista, kun otetaan huomioon hyökkäyksen vaarallisuus ja yllätyksellisyys sekä tilanne muutenkin.
Hätävarjelu tarkoittaa vääryyden torjuntaa mahdollisesti rikostunnusmerkit täyttävin keinoin. Tavallinen esimerkki on päälle rynnistävän puukkoveikon taltuttaminen: itsepuolustus voi hyvinkin täyttää ainakin lievän pahoinpitelyn tunnusmerkit. Hätävarjelun idea on kuitenkin siinä, että asianmukaisesta puolustautumisesta ei rangaista. Olennainen ongelma onkin siis rajanveto asianmukaisen puolustautumisen ja asiattoman ramboamisen välille.
Aiemmassa laissa oli listattu ne oikeushyvät, joiden puolesta hätävarjelua sai soveltaa. Listasta oli jätetty ulos mm. useat julkiset oikeushyvät (esim. luonto) sekä joitain henkilökohtaisia oikeuksia, joista olennaisimpana kunnia. Uudessa laissa tällaista rajoitusta ei ole, vaan periaatteessa mitä tahansa oikeushyvää saa suojella voimakeinoin.
Suojautua saa oikeudettomalta hyökkäykseltä.Hyökkäyksen ei välttämättä tarvitse olla aktiivista tekemistä tai tahallista vahingoittamista - hätävarjelun oikeutuksen kannalta ratkaisevaa on puolustautujan perusteltu käsitys. Hyökkäykseltä ei myöskään sinänsä vaadita rikosoikeudellista rangaistavuutta, joten esimerkiksi lapsen hyökkäykseltä saa puolustautua hätävarjelun keinoin (mutta ks. hyökkääjän henkilöä koskevia huomautuksia myöhemmin). Vaikka laissa ei tätä enää erikseen mainitakaan, myös toisia henkilöitä saa suojella.
Edellä kuvattu puolustautumisoikeuden laajentuminen asettaa kuitenkin omat vaatimuksensa. Uusi lakiin kirjattu vaatimus on intressivertailu: On arvioitava, onko puolustautumiskeino oikeassa suhteessa tilanteeesen kokonaisuutena (sisältäen mm. hyökkäyksen vakavuuden, suojattavan oikeushyvän ja muut suojautumiskeinot). Kärjistettynä voi siis sanoa, että siinä missä hätävarjelun käyttöala laajeni, keinovalikoima supistui. Ilmaisu on kärjistys lähinnä siksi, että aiemman lain tulkintakäytäntö oli intressivertailun osalta lähellä nykylakia.
Puolustautumiskeinoja vertaillessa on arvioitava ainakin seuraavia seikkoja:
Edellä olevia kohtia ei toisaalta pidä kuitenkaan tulkita siten, etteivätkö käytetyt puolustuskeinot sinänsä voisi olla myös hyökkäystä raskaampia. Omaisuuteen kohdistuva hyökkäys voitaneen torjua terveyteen kohdistuvalla puolustuksella, mutta toisaalta vain tilanteessa, jossa muu ei auta. Esitöissä todetaan, ettei tappamista pelkän omaisuuden suojelun takia voitane pitää missään olosuhteissa hyväksyttävänä. Oikeuskäytännössä ratkaistavaksi sitten jää, kuinka raskaita keinoja esimerkiksi kunnian tai luonnon suojelemiseksi voidaan soveltaa.
Tärkeä tekijä on myös puolustautumisen ajankohta. Liian aikainen tai myöhäinen puolustautuminen ei ole hyväksyttyä hätävarjeluna. Puolustautumisen täytyy ajoittua siten, että sen todellinen merkitys on hyökkäyksen torjuminen. Etukäteen aloitettu puolustus on usein jo aloitteentekoa, ja siten liiallista voimankäyttöä. Ensimmäistä iskua ei toisaalta tarvitse kuitenkaan odottaa. Toisaalta jälkikäteinen - ja tyypillisesti liian pitkään jatkettu - puolustautuminen on jo kostoa.
RL 4:4:n 2 momentti säätää hätävarjelun liioittelusta. Tästä on kyse, kun voimatoimet ovat kohtuuttomia olosuhteet huomioon ottaen. Kyse voi olla joko siitä, että keinot ovat suhteettoman voimakkaita hyökkäykseen (nyrkinheiluttajan ampuminen haulikolla) tai suojeltavaan oikeushyvään (pysäytetään omenavaras singolla) nähden, tai että niitä käytetään ajallisesti väärin (jatketaan jo taltutetun ryöstäjän potkimista tms.).Liioittelun rajanvedon perimmäinen ongelma on se, että nopeassa tilanteessa on hyvin vaikea arvioida sopivaa voimakeinojen määrää, ja hätätilanteessa helposti toimii turhan radikaalisti. Asiaa jälkikäteen rauhassa istuen tarkasteleva tuomioistuin on tässä suhteessa kovin altis jälkiviisaudelle. Arvioinnissa huomioidaan henkilökohtaisiakin ominaisuuksia ja tuntemuksia, mutta ei rajattoman pitkälle; esimerkiksi "kiivas luonne" ei oikeuta kovin kummoiseen väkivallantekoon.
Hätävarjelun liioitteluna tehty toimenpide on rikoksen anteeksiantoperuste, jos puolustautujalta ei olisi olosuhteet huomioiden voitu odottaa muunlaista käytöstä, vaikka voimakeinot sinänsä olisivatkin olleet ylimitoitettuja. Toisaalta jos toimintatapaa pidetään moitittavana, voidaan tekijä tuomita joko normaaliin tai alennettuun rangaistukseen - tällöin kyse on esimerkiksi "hätävarjelun liioitteluna tehdystä pahoinpitelystä". Asia on pitkälti tuomioistuimen tapauskohtaisen harkinnan varassa.
Vanhassa rikoslaissa oli erityissäännös anastetun omaisuuden takaisinotosta. Tässä asiassa ei varsinaisesti ole kyse hätävarjelusta siinä mielessä, että "hyökkäys" ei ole ajankohtaisena esillä. Nykylaissa tällaista säännöstä ei ole, mutta se on toteutettu pakkokeinolaissa erillisenä itseapupykälänä. Hieman vastaavasta asiasta on kyse myös pakenevan rikoksentekijän kiinniotossa. Tätäkään ei lueta varsinaiseksi hätävarjeluksi, mutta koska nämä asiat yleensä nousevat esiin "oikeiden" hätävarjelukysymysten yhteydessä, käsittelen ne tässä samassa.
Pakkokeinolain 1 §:
Jokamiehen kiinniotto-oikeus. Jokainen saa ottaa kiinni verekseltä tai pakenemasta tavatun rikoksentekijän, jos rikoksesta saattaa seurata vankeutta tai rikos on lievä pahoinpitely, näpistys, lievä kavallus, lievä luvaton käyttö, lievä moottorikulkuneuvon käyttövarkaus, lievä vahingonteko tai lievä petos.
Jokainen saa ottaa kiinni myös sen, joka viranomaisen antaman etsintäkuulutuksen mukaan on pidätettävä tai vangittava.
Kiinni otettu on viipymättä luovutettava poliisimiehelle.
Jos kiinniotettava tekee vastarintaa tai pakenee, kiinniottaja saa käyttää sellaisia kiinniottamisen toimittamiseksi tarpeellisia voimakeinoja, joita voidaan pitää kokonaisuutena arvioiden puolustettavina, kun otetaan huomioon rikoksen laatu, kiinniotettavan käyttäytyminen ja tilanne muutenkin.
Pykälä itsessään on melko ymmärrettävä. 4 momentin voimakeinojen hyväksyttävyyttä koskeva säännös on pitkälti sisällöllisesti samanlainen kuin hätävarjelun vastaava säännös, jota on jo käsitelty aiemmin.
Pakkokeinolain 2 a §:
Itseapu. Rikoksen kautta menetetyn tai muutoin kadotetun irtaimen omaisuuden takaisin hankkimiseksi on turvauduttava viranomaisen apuun. Toimet tällaisen omaisuuden takaisin ottamiseksi ovat kuitenkin itseapuna sallittuja, jos:
1) omaisuus on rikoksen kautta menetetty ja toimiin omaisuuden takaisin ottamiseksi on ryhdytty välittömästi rikoksen tapahduttua; tai
2) menetetty tai kadotettu omaisuus muissa tapauksissa otetaan takaisin siltä, joka pitää sitä oikeudettomasti hallussaan, eikä saatavilla ollut riittävää ja oikea-aikaista viranomaisapua.
Edellä tarkoitetuissa tilanteissa saa käyttää sellaisia omaisuuden takaisin hankkimiseksi tarpeellisia voimakeinoja, joita voidaan pitää kokonaisuutena arvioiden puolustettavina, kun otetaan huomioon tapahtuneen oikeudenloukkauksen ilmeisyys sekä uhkaavan oikeudenmenetyksen suuruus ja todennäköisyys.
Rangaistavasta omankädenoikeudesta säädetään rikoslain 17 luvun 9 §:ssä.
Jälleen huomataan hätävarjelun rajanvetosäännöstä muistuttava muotoilu; itseavussakin voimakeinot on pääosin valittava samoin periaattein.
Oikeuskäytäntö on vanhan lain ajalta, mutta hätävarjelusäännöksen muutokset eivät tulkinnan ja esillä olevien kysymysten osalta olleet olennaisia.
Tapauksessa KKO 1994:2 A ja B olivat juopotelleet A:n asunnossa. B ei ollut A:n kehotuksesta poistunut paikalta, vaan alkanut uhittelemaan hedelmäveitsellä. A oli lyönyt B:tä yhteensä 7 kertaa metallitangolla. Kahden ensimmäisen iskun jälkeen B oli luopunut veitsestä, mutta harannut yhä vastaan. Oikeus katsoi, että A oli käyttänyt tarpeetonta väkivaltaa tätä seuraavissa viidessä iskussa, koska B oli jo kasvavissa määrin puolustuskyvytön, ja että A:n oli täytynyt ymmärtää B:n kuoleman mahdollisuus. Vaikka viisi viimeistä iskua sinänsä olivat selkeästi liioiteltuja, B:n aiemman väkivaltaisen käyttäytymisen katsottiin vaikuttaneen A:n toimintaan. A tuomittiin erittäin lieventävien asianhaarojen vallitessa tehdystä taposta kuudeksi vuodeksi vankeuteen.
Tapauksessa KKO 1997:84 A ja B olivat myös juopottelemassa. Tässäkin tilanteessa B oli aiemmin pahoinpidellyt A:ta, jonka jälkeen A oli paennut mökkiin. B oli saapunut paikalle vähän myöhemmin aiemmin pahoinpitelyssä käyttämänsä halko kädessä, jolloin A oli piiloutunut oven kulman taakse, josta käsin oli lyönyt B:tä kirveen hamarapuolella ohimoon siten, että B oli kuollut välittömästi. Oikeus katsoi, että A:lla oli ollut perusteltu syy puolustautua B:tä vastaan. Piilosta lyömisen oikeutus riippui siitä, onko yllätyksen hyväksikäytön katsottava olleen ainoa keino hyökkäyksen torjumiseen. Hovioikeus oli vapauttanut A:n katsottuaan yllätyksen olleen ainoa mahdollinen keino; KKO puolestaan tuomitsi A:n kolmeksi vuodeksi vankeuteen, koska A olisi voinut suunnata lyönnin myös vähemmän vahinkoa aiheuttavalla tavalla.
Tapauksessa KKO 1997:182 A oli tunkeutunut M:n asuntoon, jossa oleilivat myös B ja T. A oli uhkaillut joukkoa haulikolla, johon M oli vastannut ampumalla A:ta pienoiskiväärillä. Tilanteen nopean kehittymisen vuoksi M ei ollut ehtinyt tähtäämään laukaustaan, joka oli lävistänyt A:n kehon rinnan kohdalta. A oli kuollut saamiinsa vammoihin. KKO katsoi, ettei M olisi vähemmällä toiminnalla voinut estää hyökkäystä. Syytteet taposta hylättiin.
Tapauksessa KKO 1988:49 huoltoasemaa vartioinut B oli ampunut sisään anastamistarkoituksessa murtautunutta A:ta jalkaan siten, että A oli kärsinyt tästä pysyvän vamman. Ampuma-asetta on pidetty yksityishenkilön käytössä liian vaarallisena välineenä ensisijaiseen puolustautumiseen. B olisi voinut selvittää tilanteen vähemmälläkin väkivallalla, mistä syystä hänet tuomittiin 10000 markan korvaukseen.
Jouni Heikniemi
2.2.2004
Tämä dokumentti kuuluu sivujeni osioon
Kirjalliset tuotokset / Oikeudellista asiaa.