Vaihteeksi poiminta jo hieman iäkkäämmästä oikeuskäytännöstä: Tapauksessa KKO 2003:81 oli kyse varsin monisyisestä tilanteesta, jossa henkilö A oli B Oy:n konkurssipesän hoitajana jättänyt perimättä C Oy:n velkoja sekä C:ltä itseltään että C:n veloista takaukseen menneeltä pankki D:ltä. Tapahtumat ovat 10 vuoden takaisia, ja asiassa on kyse (muun ohella) vanhentumisaikojen laskemisesta.
B Oy vaati A:lta korvauksena n. 1,2 miljoonaa markkaa, joka oli se summa, jonka B Oy oli kärsinyt C Oy:n mentyä myöhemmin konkurssiin ja jätettyä velkansa maksamatta (asiassa on huomattava, että A toimi juuri B:n pesänhoitajana - B jatkoi siis toimintaansa konkurssin jälkeen). D Oy:n takausvastuu oli päättynyt 22.5.1986, ja A:n tehtävät pesänhoitajana olivat loppuneet 16.6.1987. C Oy oli lopullisesti asetettiin konkurssiin 2.1.1989, ja konkurssipesän loppukokous pidettiin 20.5.1994. Kanne jätettiin Helsingin käräjäoikeuteen 24.3.1997. Tilanteessa sovellettiin yleistä 10 vuoden vanhentumisaikaa, ja asiassa oli kyse siitä, mistä hetkestä lähtien vanhentumisaika lasketaan.
B yksilöi käräjäoikeudessa kanteensa perusteeksi sen, että A oli jättänyt perimättä C:n saatavaa takaaja D:ltä viimeistään 22.5.1986, sekä myöhemmin oikeudenkäynnin aikana (2.6.1999) myös sen, että A ei ollut myöskään perinyt saatavaa itse päävelalliselta D:ltä.
Käräjäoikeus katsoi, että mahdollinen A:n vahingonkorvausvelvollisuuden vanhenemisaika alkoi takausvelan perimisen osalta juosta 22.5.1986, joten niiltä osin kanne oli vanhentunut. Suoraan C:ltä perimisen osalta KäO totesi, että saatavan oikeudellinen asema oli ratkaistu vasta 16.11.1987, jolloin A ei enää toiminut pesänhoitajana. Hovioikeus puolestaan katsoi, että kanteessa tarkoitettu vahinko olikin syntynyt C Oy:n konkurssipesän loppukokouksessa 20.5.1994, jolloin B:n mahdollinen vahingonkorvaussaatava ei voinut vielä olla vanhentunut. HO palautti asian käräjäoikeuteen.
KKO:n mukaan se, että vahinkojen suuruus on selvinnyt tarkalleen vasta loppukokouksessa 20.5.1994, ei tarkoita etteikö itse vahinko olisi syntynyt aiemmin. Takauksen perintään liittyvän vastuun osalta KKO totesi vanhentumisajan alkaneen 22.5.1986. Suoraan C:ltä perimisen osalta korkein oikeus jatkoi, että vahingon on katsottava syntyneen silloin, kun laiminlyönti päättyi - siis silloin, kun A:n toiminta pesänhoitajana päättyi 16.6.1987. Näiltä osin KKO katsoi velan vanhentuneeksi siksi, että velasta oli muistutettu vasta 2.6.1999, kun B:n väitettä käsiteltiin käräjäoikeuden istunnossa.
KKO:n vähemmistö katsoi, ettei korvausvaatimus ole vanhentunut siksi, että pesänhoidon kaltaisessa jatkuvaluonteisessa sopimussuhteessa vastuu velan perimisestä päättyi vasta kun itse sopimussuhdekin, eli 16.6.1987. Se, että B:n kanne laajeni jatkossa kattamaan myös perimisen suoraan C:ltä, ei muuttanut itse vastuun kohdetta. Kanne, joka oli nostettu 24.3.1997, oli ajoissa toimitettu muistutus velan vanhenemisesta myös suoraan C:ltä suoritettavan perinnän osalta.
Tuomion lukemalla selviää mm. se, että B Oy oli faksannut A:lle 22.5.1996 muistutuksen velasta. Tämä olisi riittänyt vanhentumisvastuun katkaisemiseen (päivälleen 10 vuotta velan syntymisen jälkeen!), mutta B:llä ei ollut näyttöä siitä, että A olisi saanut muistutuksen tietoonsa tuolloin. Mikäli B olisi näiltä osin toiminut edes hieman ryhdikkäämmin, asia olisi ollut hoidossa. Samaten kaikki olisi ollut kunnossa, jos myös C:ltä suoraan periminen olisi otettu esiin heti alkuperäisessä kanteessa. Tarinan opetus on siis se, että huolellisuuden puute tulee kalliiksi - tässä tapauksessa sen hinta oli mahdollisesti jopa tuo 1,2 miljoonaa.
Posted by Jouni Heikniemi at 23.02.04 11:23