Yleisimpien väärinkäsitysten listalle kuuluu ehdottomasti poliisin rikosepäilyn yhteydessä käyttämien tavanomaisimpien pakkokeinojen sekoittaminen keskenään. Asia on kieltämättä melko monimutkainen, mutta tässä hieman yksinkertaistettu esitys kiinniotosta, pidätyksestä ja vangitsemisesta. Säädöspohja kaikille mainituille teoille on pakkokeinolaki (450/1987) ja erityisesti sen 1 luku.
Kiinniotto (PKL 1:2): Poliisimies saa ottaa kiinni rikoksesta epäillyn, joka on määrätty pidätettäväksi tai vangittavaksi. Edelleen poliisimies saa ottaa kiinni rikoksesta epäillyn, jonka pidättämiseen olisi edellytykset, jos pidätysmääräyksen hankkiminen (eli käytännössä tästä aiheutuva viive) vaarantaisi pidättämisen toimeenpanon. Kiinniotettu on 24 tunnin kuluessa pidätettävä tai vapautettava. Kiinniottamisen syy on heti ilmoitettava.
Tästä erillään on vielä PKL 1:1, joka sääntelee jokamiehen kiinniotto-oikeudesta. Pääsääntönä on, että kansalainen voi ottaa kiinni henkilön, jonka pidättämisestä tai vangitsemisesta on määrätty, tai henkilön joka saadaan kiinni verekseltä tai pakenemasta tiettyjen rikosten jälkeen. Näitä rikoksia ovat kaikki vankeusuhkaiset rikokset sekä lievä pahoinpitely, näpistys, lievä kavallus, lievä luvaton käyttö, lievä moottorikulkuneuvon käyttövarkaus, lievä vahingonteko ja lievä petos. Kiinniotettu on viipymättä luovutettava poliisimiehelle.
Pidätys (PKL 1:3-7): Rikoksesta todennäköisin syin epäilty voidaan pidättää aina, jos rikoksesta säädetty minimirangaistus on vähintään kaksi vuotta vankeutta. Jos rikoksen maksimirangaistus on vähintään vuosi vankeutta, epäilty voidaan pidättää, jos on syytä epäillä, että hän vapaana ollessaan lähtee pakoon, vaikeuttaa asian selvittämistä tai jatkaa rikollista toimintaa. Edelleen voidaan pidättää epäilty, joka ei anna oikeita henkilötietojaan ja jota ei muuten tunneta, sekä henkilö jolla ei ole vakinaista asuinpaikkaa Suomessa, ja on todennäköistä, että hän poistumalla maasta vaikeuttaisi esitutkintaa, oikeudenkäyntiä tai rangaistuksen täytäntöönpanoa.
Lisäksi PKL 1:3.2:n nojalla voidaan pidättää henkilö myös vähäisemmin kuin todennäköisin syin, jos em. edellytykset muuten täyttyvät ja "epäillyn säilöön ottaminen on odotettavissa olevan lisäselvityksen vuoksi erittäin tärkeää".
Pidätyksestä päättää aina pidättämiseen oikeutettu virkamies. Näiden virkamiesten rajaus on esitetty virkanimikeluettelona PKL 1:6:ssa. Käytännössä hyvä muistisääntö on "komisariot sekä tätä ylempiarvoiset poliisit ja syyttäjät", vaikka pidätysoikeus onkin lisäksi eräillä tullin ja rajavartiolaitoksen virkamiehillä.
Äärimmilleen venytettynä pidätys voi kestää enintään 96 tuntia (PKL 1:14); tämän jälkeen epäilty on joko vangittava tai hänet on vapautettava. Poliisin on vaadittava vangitsemista kiinniotosta lukien kolmantena päivänä klo 12:een mennessä (PKL 1:13). Ilmaisu "kolmantena päivänä" on kaksitulkintainen, mutta kiinniottamispäivää ei ole tarkoitus ottaa lukuun. Eli esimerkiksi maanantaina klo 15 kiinniotetun (ja sittemmin pidätetyn) henkilön vangitsemista on vaadittava viimeistään torstaina klo 12, ja vangitsemisasian käsittely on aloitettava tuomioistuimessa viimeistään perjantaina klo 15.
Määräajat eivät pitene viikonloppujen tai juhlapyhien yli, minkä vuoksi käräjäoikeuksissa on päivystys tällaisten asioiden käsittelemistä varten. Luonnollisesti pidätetty on myös vapautettava, mikäli edellytykset pidättämiseen päättyvät (esimerkiksi epäilyjen poistumisen vuoksi).
Vangitseminen (PKL 1:8-26 a): Vangitsemisen edellytykset ovat samat kuin pidätyksen. Vangitsemista päättää se tuomioistuin, joka on itse pääasiassakin toimivaltainen, joskin tästä on eräitä poikkeussäännöksiä. Vangitsemisen yhteydessä määrätään aika, johon mennessä syyte asiassa on nostettava; tätä aikarajaa voidaan kuitenkin myöhemmin venyttää.
Aiemmin vangitsemisasia oli käsiteltävä kahden viikon välein uudelleen, mutta tämä säännös kumottiin vuoden 2004 alussa voimaan tulleella RL:n uudistuksella (ks. HE 52/2002). Nykyisin vangitsemisasia käsitellään kahden viikon välein vain, jos epäilty sitä vaatii. Myös vangitsemisessa on sama sääntö kuin pidättämisessä: jos vangitsemisen syyt päättyvät, henkilö on päästettävä vapaaksi. Tutkintavankeutta koskevia erityissäännöksiä on laissa tutkintavankeudesta (615/1974).
Posted by Jouni Heikniemi at 25.04.04 14:51