Defensor Legisin numerossa 6/2003 oli mielenkiintoinen Esa Hakkolan kirjoitus velkakirjalain 27 §:stä ja "rahoituksen neutraliteetista" factoring-rahoituksen yhteydessä. VKL 27 § on melko tunnettu pykälä, jonka olennainen sisältö on tiivistettävissä muotoon "tavallisen velkakirjan siirronsaaja ei voi saada velkakirjaan parempaa oikeutta kuin mikä siirtäjällä oli". Arkinen järki tukee tätä ajatusta luontevasti. Entä juristijärjen mukainen tulkinta?
Nimenomaisesti VKL:n säännös tarkoittaa vain väiteoikeutta, siis oikeutta puolustautua maksun perinnältä esim. vetoamalla vastasuorituksen virheellisyyteen. KKO:n käytännössä (ratkaisut KKO 1996:128 ja KKO 1998:49) VKL:n säännös on laajennettu koskemaan myös vaadeoikeutta, joka tarkoittaa lähinnä oikeutta esittää vaateita maksun jälkeen.
Factoring-rahoitus on järjestely, jossa myyjätaho (M) siirtää ostajalta (O) olevan saatavansa rahoitusyhtiölle (R). R siis laskuttaa O:ta, ja toisaalta suorittaa osan saatavasta M:lle (yleensä jo heti saatavan siirron yhteydessä). R luonnollisesti veloittaa M:ltä jotain palveluistaan. Järjestely siirtää riskejä pois M:ltä ja mahdollistaa pitkien maksuaikojen luottokaupan sitomatta merkittäviä määriä M:n pääomaa.
VKL 27 §:n nykytulkinnan ja factoring-rahoituksen erityispiirre on siinä, että edellisen kuvion ostajan O asema itse asiassa paranee: esim. vakavan virheen tapauksessa M:n maksukyky ei välttämättä riitä kauppahinnan palautukseen, mutta R:n riittää. M:n ajauduttua konkurssiin ostaja voi kuitenkin hakea saatavaansa R:ltä, mitä oikeutta hänellä ei tietenkään olisi ilman factoring-järjestelyä. Näin ollen nykytulkinnan mukaan factoring-rahoitus ei ole neutraalia sikäli, että rahoitussopimuksen olemassaolo vaikuttaa osapuolten oikeuksiin olennaisella tavalla.
VKL 27 §:aa tulkitaan tässä tapauksessa siis siten, ettei rahoitusyhtiön saama oikeus kauppahintasaatavaan voi olla parempi kuin myyjäyhtiön saatava myöskään jälkikäteisen vaadeoikeuden osalta. Ratkaisun sivuvaikutuksena ostaja hyötyy. Hakkola kritisoi ratkaisua painavasti. En tunne factoringia riittävästi ottaakseni kantaa itse asiaan, mutta ainakin pikaisesti ajateltuna päädyn samalle kannalle siitä, ettei VKL 27 §:n laajentavalle tulkinnalle ole kovin hyviä perusteita.
Kuluttajaoikeudellisesta vinkkelistä mainittakoon, että kuluttajansuojalain 7:13:ssa nimenomaisesti myönnetään kuluttajille vaadeoikeus myös rahoitusyhtiöitä vastaan. Tätä voidaan perustella heikomman osapuolen suojalla. Aiemmin mainituissa KKO:n tapauksissa kyse oli kuitenkin puhtaasti yritysten välisistä kolmiodraamoista.
Taannoin eräässä pöytäkeskustelussa sivuttiin kysymystä siitä, pitääkö automaattisesta nopeusvalvonnasta ilmoittaa vai ei -- joku funktiohan niillä Helsingissä useisiin vilkkaisiin risteyksiin ilmestyneillä pienillä kameraa esittävillä liikennemerkeillä täytyy olla. No, pitihän asia selvittää.
Poliisin suorittamaa valvontaa yleisesti ottaen sääntelee poliisilaki (493/1995) ja erityisesti sen tiedonhankintaa koskevat 3 luvun säännökset. PoliisiL 28 §:n määritelmäsäännöksen mukaan teknisellä valvonnalla tarkoitetaan "yleisöön, ajoneuvojen kuljettajiin tai jalankulkijoihin kohdistuvaa, teknisellä laitteella tapahtuvaa katselua tai kuuntelua sekä äänen tai kuvan automaattista tallentamista". Nykyisen poliisilain esitöissä (HE 57/1994 vp) nimenomaisesti mainitaan automaattinen liikennevalvonta eräänä teknisen valvonnan sovelluksena.
PoliisiL 29 § sisältää varsinaisen informointivelvollisuuden; sen mukaan "Poliisilla on oikeus siitä ennalta ilmoitettuaan suorittaa julkisella paikalla tai yleisellä tiellä teknistä valvontaa yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämiseksi, rikosten ennalta estämiseksi, rikoksesta epäillyn tunnistamiseksi sekä erityisten valvontakohteiden vartioimiseksi." Informointi liikennevalvonnan yhteydessä siis hoidetaan - yllätys yllätys - liikennemerkein.
Poliisilain rooli on nimenomaan poliisin toimivaltaa sääntelevä; säännökset siis rajaavat sitä, mitä poliisi voi laillisesti tehdä. Kuten aiemmin mm. Jenkkilän exclusionary rulea käsittelevässä jutussa (viitteineen) todettiin, Suomessa todistehankinnan laittomuus ei sinänsä vaikuta todisteiden kelvollisuuteen. Niinpä siis kyltittömässäkin risteyksessä voi saada sakot - ainoa vain, että poliisi voi joutua luvattomasta teknisestä valvonnasta virkavastuuseen. Tosin käytännössä seuraamukset olisivat todennäköisesti vähäiset; sakotkin varsin mahdollisesti jätettäisiin tuomitsematta.
Oma kysymyksensä on se, mitä PoliisiL 29 §:n esitöissä (HE) oleva kappale "Ennakkoilmoitusta ei tarvitsisi tehdä teknisen valvonnan määritelmän ulkopuolelle jäävästä tilapäisvalvonnasta. Tilapäinen yleisvalvonta on tarpeen esimerkiksi valtiovierailuihin liittyvien turvallisuusjärjestelyjen ja kansainvälisten sopimusten edellyttämän erityissuojelun yhteydessä." tarkoittaa liikennevalvonnan kontekstissa.
Tätä sinänsä aika erikoista huomautusta ei kuitenkaan liene syytä tulkita kovin laajasti, koska mm. liikennevalvontaa koskevan julkisen keskustelun yhteydessä on nimenomaisesti tuotu esiin tarve luopua ilmoitusvelvollisuudesta tilapäisten valvontaiskujen yhteydessä. Samaten poliisin halukkuus kylvää valvonnasta kertovia liikennemerkkejä pääkaupunkiseudulla viestii siitä, että asiasta halutaan ilmoittaa vähintäänkin tarpeeksi. Merkityksetön ei tosin varmasti myöskään ole valvontakylttien ehkäisevä vaikutus.
Sisäministeriö on valmistelemassa esitystä poliisin tiedonhankintamenetelmien sääntelyn täydentämiseksi (tiedote 16.1.2004). Liikennevalvontaa uudistus koskee kuitenkin vain melko marginaalisella tarkennuksella. Laajempia uudistuksia lienee oletettavissa, mikäli valvontaa laajennetaan olennaisesti erityisesti haltijavastuun suuntaan (ks. oikeusministeriön projektisivu). Sinänsä huomionarvoista on sekin, että OM:n asettama työryhmä esitti ilmoitusvelvollisuuden poistamista jo vuonna 2001 (ks. tiedote).
Ajankohtaisten oikeusasioiden seuraaminen verkossa on yllättävän tuskaista hommaa. Ehkä keskeisimpänä ongelmana pitäisin tiedon hidasta liikettä: siitä, kun tiedote tulee ja jostain asiasta voi lukea lehdestä, menee usein vielä monta päivää siihen, että relevantti asiakirja on verkossa. Pahimpana esimerkkinä hallituksen esitykset, joita tupsahtaa Edilexin HE-sivulle silloin tällöin. Finlex ei ole tässä yhtään sen nopeampi. Ja sama pätee uusien säädöskokoelman vihkojen julkaisuun. PDF:t tulevat suhteellisen äkkiä Editalta, mutta tekstimuotoisia säädöksiä saakin sitten odottaa.
Okei, eivätkä asiaa ainakaan auta kädettömät tiedotearkistot: Valtioneuvoston tiedotelistassa on tehty asettelun puolesta nerokas päätös. Päivämäärät ovat mustalla ja itse otsikot haalean sinisellä, jolloin otsikkolistaa on todella vaikea lukea silmäilemällä. Huokaus...
Mainitsin taannoin kilpailulainsäädännön uudistumisesta ja siitä, että poikkeuslupamenettelyn poistaminen jättää yrittäjille tulkintariskin siitä, mikä on kielletty kilpailunrajoitus. Onko asia ilmaistu niin selkeästi, että yritykset selviävät tästä riskistä? HE 11/2004 annettiin nyt sitten, joten katsotaanpas:
Edellä 4 §:ssä säädetty kielto ei kuitenkaan koske sellaista elinkeinonharjoittajien välistä sopimusta, elinkeinonharjoittajien yhteenliittymän päätöstä tai elinkeinonharjoittajien yhdenmukaistettua menettelytapaa, tai sellaista sopimusten, päätösten tai yhdenmukaistettujen menettelytapojen ryhmää, joka:
1) osaltaan tehostaa tuotantoa tai tuotteiden jakelua taikka edistää teknistä tai taloudellista kehitystä;
2) jättää kuluttajille kohtuullisen osuuden näin saatavasta hyödystä;
3) ei aseta asianomaisille elinkeinonharjoittajille rajoituksia, jotka eivät ole välttämättömiä mainittujen tavoitteiden saavuttamiseksi; ja
4) ei anna näille elinkeinonharjoittajille mahdollisuutta poistaa kilpailua merkittävältä osalta kysymyksessä olevia hyödykkeitä.
Positiivista on, että mukana on vain yksi "kohtuullinen" ja yksi "merkittävä". Tosin tulkinnanvaraa lopuissakin kohdissa on, joten selkeäksi tilannetta ei ehkä kehtaa sanoa. Mitä esimerkiksi tarkoittaa se, ettei elinkeinonharjoittajille tule asettaa rajoituksia, jotka eivät ole välttämättömiä? HE:n hehkeä "Pykälä perustuu EY:n perustamissopimuksen 81 artiklan 3 alakohtaan ja sen tulkinnassa tulee käyttää apuna artiklan 81 soveltamiskäytäntöä sekä erityisesti 81 artiklan 3 alakohdan tulkintaa selventäviä EY:n komission ja neuvoston ryhmäpoikkeusasetuksia ja suuntaviivoja." ei jotenkin ihan hirveästi lohduta.
Vaan onhan kilpailuoikeus toki ennenkin ollut tulkinnanvaraista. Voi tietysti olla, että tilanne käytännössä alkaa toimimaan, mutta epäilen. HE:ssä todetaan, että lausuntovaiheessa monet elinkeinoelämän edustajat toivoivat poikkeuslupajärjestelmän säilyttämistä puhtaasti kotimaisissa tilanteissa. Saavat sympatiani, mutta ei hyvältä näytä.
Vastaus on tietenkin että voi. Vastasin tähän laajemmin juuri äsken kirjoittamassani net.nytin jutussa. Siellä en viitsinyt ryhtyä juurta jaksain perkaamaan TekOikL 12 §:n sisältöä, mutta tokihan tuolla jäivät mainitsematta mm. taiteellisen kopioinnin kielto (mitähän tämä olisi netissä - ehkä ruudulta voipaperille piirtämistä?) ja tietokoneohjelmia ja tietokantoja koskevat rajaukset. Mutta menköön nyt, net.nyt ei ole juridinen blogi. O:-)
Vanha vuoden 1868 konkurssisääntö saa viimein kyytiä. 1.9.2004 alkaen sen korvaa uusi konkurssilaki liitännäissäädöksineen. 80-sivuinen PDF-vihko sisältää koko lainsäädäntömateriaalin, jota ei valitettavasti ole vielä Finlexissä tekstimuodossa. Olennaisia aineellisia muutoksia ei kuulemma ole, mutta enpä ole tutustunut itse.
Usein todetaan, ettei perinnön lakiosasta voi määrätä - siis että esim. vainajan lapset saavat aina oman pienen osansa perinnöstä. Näin ei kuitenkaan ole, sillä perintökaari (40/1965) sisältää 15 luvussaan eräitä poikkeussäännöksiä.
Yksinkertaisin sääntö on PK 15:1.1:ssä: "Älköön kukaan saako perintöä tai testamenttia sen jälkeen, jonka kuoleman hän on tahallisesti aiheuttanut rikollisella teolla." Vastaavanlainen on PK 15.1.2:n sääntö: "Jos 1 momentissa tarkoitettu rikos on kohdistunut perittävän perilliseen tai testamentin saajaan, ei rikoksentekijällä ole parempaa oikeutta kuin hänellä olisi ollut surmatun eläessä." Lisäksi PK 15.2:n mukaan se, joka on hävittänyt tai salannut testamentin, voi oikeuden päätöksellä menettää perintönsä.
Varsinainen perinnöttömäksi tekemistä koskeva pykälä on PK 15.4.1: " Sen estämättä, mitä perillisen oikeudesta lakiosaan on säädetty, perittävä voi tehdä perillisen perinnöttömäksi, jos tämä on tahallisella rikoksella syvästi loukannut perittävää, hänen perimispolvessa olevaa sukulaistaan, ottolastaan tai tämän jälkeläistä. Sama on laki, jos perillinen jatkuvasti viettää kunniatonta tai epäsiveellistä elämää." ja edelleen 2 momentissa: "Perinnöttömäksi tekemisestä on määrättävä testamentissa ja samalla mainittava määräyksen peruste. Peruste on sen toteennäytettävä, joka vetoaa tähän määräykseen. "
Lakikirja tuntee perinnöttömäksi tekemisestä tasan yhden oikeustapauksen, KKO 1987:131. Siinä perinnöttömäksi tehty oli tuomittu useisiin vankeusrangaistuksiin mm. alkoholin valmistamisesta, virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta ja varkauksista. Näiden katsottiin loukanneen perittävää niin paljon, että testamentin määräys katsottiin voimassaolevaksi.
Selvää on, että määräystä "syvästi loukkaamisesta" tulkitaan pitkälti subjektiivisesti, joskaan jonkinlaista yleisen paheksuttavuuden komponenttiakaan ei voitane poissulkea. Joka tapauksessa perinnönjakoon vaikuttaa PK 15:5:n säännös, jonka mukaan perinnöttömäksi tehdyn perintöosan saa se, joka olisi saanut sen, jos ko. henkilö olisi kuollut ennen perittävää. Sama pätee myös 1-2 §:n perusteella perintöosansa menettävien osuuksiin.
Oikeustradenomikoulutus tulee vihdoinkin. OM ja ammattikorkeakoulut ovat päässeet yhteisymmärrykseen oikeusalan käytännöllisen ammattitutkinnon sisällöstä, ja hakuaika koulutukseen alkaa maaliskuun puolivälissä. Koulutuspaikat ovat tällä hetkellä Hyvinkää, Oulu, Turku ja Vaasa.
Kunnon akateemisen oikeustieteen tutkinnon opiskelijana minun pitäisi varmaan periaatteen vuoksi vastustaa koko hömpötystä, sehän syö juristien arvovaltaa ja ehkä joiltain osin jopa työmarkkinoitakin. Ilman tieteellisen metodin tuntemusta ja akateemisten periaatteiden vahvaa hallintaa ei voi olla vastuullinen toimija oikeudellisessa maailmassa! Nouskaa barrikadeille!
Joopa joo. Oikeustradenomeille on mitä ilmeisimmin olemassa työekologinen lokero. Varsin moneen kertaan on jo ehtinyt tämänastisella työurallakin törmäämään siihen, että hyvä ymmärrys lainsäädännön toiminnasta yhdistettynä liiketoiminnan tuntemukseen on hyvä kombinaatio monissa käytännön hommissa. Yritysten hallinnossa oikeustradenomista on epäilemättä hyötyä, vaikka hänestä tuskin lakiasiainosaston korvaajaksi onkaan. Samaten tällainen henkilö on varmaan lähipiirissään ainakin yhtä suosittu kuin juristi: hänelle ei tarvitse olla niin kateellinen, mutta tietoa saa varmaan tarpeeksi. ;-)
Tosiasia on, että opinto-ohjelma näyttää melko monipuoliselta. Se on hyvä, jos se pystytään järjestämään. Kaikkiin noihin tutustuneet henkilöt löytävät varmasti paikkansa niin tuomioistuinten kansliatehtävistä kuin yksityisistä yrityksistäkin.
Käytännössä on mielenkiintoista katsoa, millaiseksi tradenomikoulutuksen oppimateriaali ja sisältö loppujen lopuksi asettuu; ilman sitä kuuluisaa akateemista asennetta ja teoreettista taustaa monet oikiksen oppikirjat ovat aika raskaita noin käytännöllisen tutkinnon yhteydessä luettavaksi. Samaten opettajakunnan haaliminen voi olla haaste. Varmaan alku on hankalaa, mutta jos ohjelman suosio kantaa, eiköhän se siitä. On joka tapauksessa ihan tervettä, että oikeudellisen osaamisen kaltainen nyky-yhteiskunnan keskeinen komponentti on entistä vahvemmin kilpailtu myös koulutuksen saralta.
Presidentti vahvisti juuri äskettäin lain tieliikennelain muuttamisesta (113/2004, toistaiseksi vain PDF-vihkona). Olennaisin muutos on se, että 1.9.2004 lukien lääkäreillä on velvollisuus ilmoittaa poliisille havaitessaan jonkun potilaansa ajokyvyttömäksi. Samalla 60 ikävuoden määräaikaistarkastus poistuu A- ja B-kortin kuljettajilta.
Hallituksen esityksessä (HE 29/2003) ehdotettiin lääkärille oikeutta ilmoituksen tekemiseen. Liikennevaliokunta kuitenkin totesi, että homma alkaa toimia vasta, kun lääkäreille asetetaan velvollisuus ilmoituksen tekemiseen; näiltä osin ks. LiVM 7/2003. Velvollisuuden rikkomisesta tuomitaan liikennerikkomuksesta sakkoon (TLL 103 §).
Vaihteeksi poiminta jo hieman iäkkäämmästä oikeuskäytännöstä: Tapauksessa KKO 2003:81 oli kyse varsin monisyisestä tilanteesta, jossa henkilö A oli B Oy:n konkurssipesän hoitajana jättänyt perimättä C Oy:n velkoja sekä C:ltä itseltään että C:n veloista takaukseen menneeltä pankki D:ltä. Tapahtumat ovat 10 vuoden takaisia, ja asiassa on kyse (muun ohella) vanhentumisaikojen laskemisesta.
B Oy vaati A:lta korvauksena n. 1,2 miljoonaa markkaa, joka oli se summa, jonka B Oy oli kärsinyt C Oy:n mentyä myöhemmin konkurssiin ja jätettyä velkansa maksamatta (asiassa on huomattava, että A toimi juuri B:n pesänhoitajana - B jatkoi siis toimintaansa konkurssin jälkeen). D Oy:n takausvastuu oli päättynyt 22.5.1986, ja A:n tehtävät pesänhoitajana olivat loppuneet 16.6.1987. C Oy oli lopullisesti asetettiin konkurssiin 2.1.1989, ja konkurssipesän loppukokous pidettiin 20.5.1994. Kanne jätettiin Helsingin käräjäoikeuteen 24.3.1997. Tilanteessa sovellettiin yleistä 10 vuoden vanhentumisaikaa, ja asiassa oli kyse siitä, mistä hetkestä lähtien vanhentumisaika lasketaan.
B yksilöi käräjäoikeudessa kanteensa perusteeksi sen, että A oli jättänyt perimättä C:n saatavaa takaaja D:ltä viimeistään 22.5.1986, sekä myöhemmin oikeudenkäynnin aikana (2.6.1999) myös sen, että A ei ollut myöskään perinyt saatavaa itse päävelalliselta D:ltä.
Käräjäoikeus katsoi, että mahdollinen A:n vahingonkorvausvelvollisuuden vanhenemisaika alkoi takausvelan perimisen osalta juosta 22.5.1986, joten niiltä osin kanne oli vanhentunut. Suoraan C:ltä perimisen osalta KäO totesi, että saatavan oikeudellinen asema oli ratkaistu vasta 16.11.1987, jolloin A ei enää toiminut pesänhoitajana. Hovioikeus puolestaan katsoi, että kanteessa tarkoitettu vahinko olikin syntynyt C Oy:n konkurssipesän loppukokouksessa 20.5.1994, jolloin B:n mahdollinen vahingonkorvaussaatava ei voinut vielä olla vanhentunut. HO palautti asian käräjäoikeuteen.
KKO:n mukaan se, että vahinkojen suuruus on selvinnyt tarkalleen vasta loppukokouksessa 20.5.1994, ei tarkoita etteikö itse vahinko olisi syntynyt aiemmin. Takauksen perintään liittyvän vastuun osalta KKO totesi vanhentumisajan alkaneen 22.5.1986. Suoraan C:ltä perimisen osalta korkein oikeus jatkoi, että vahingon on katsottava syntyneen silloin, kun laiminlyönti päättyi - siis silloin, kun A:n toiminta pesänhoitajana päättyi 16.6.1987. Näiltä osin KKO katsoi velan vanhentuneeksi siksi, että velasta oli muistutettu vasta 2.6.1999, kun B:n väitettä käsiteltiin käräjäoikeuden istunnossa.
KKO:n vähemmistö katsoi, ettei korvausvaatimus ole vanhentunut siksi, että pesänhoidon kaltaisessa jatkuvaluonteisessa sopimussuhteessa vastuu velan perimisestä päättyi vasta kun itse sopimussuhdekin, eli 16.6.1987. Se, että B:n kanne laajeni jatkossa kattamaan myös perimisen suoraan C:ltä, ei muuttanut itse vastuun kohdetta. Kanne, joka oli nostettu 24.3.1997, oli ajoissa toimitettu muistutus velan vanhenemisesta myös suoraan C:ltä suoritettavan perinnän osalta.
Tuomion lukemalla selviää mm. se, että B Oy oli faksannut A:lle 22.5.1996 muistutuksen velasta. Tämä olisi riittänyt vanhentumisvastuun katkaisemiseen (päivälleen 10 vuotta velan syntymisen jälkeen!), mutta B:llä ei ollut näyttöä siitä, että A olisi saanut muistutuksen tietoonsa tuolloin. Mikäli B olisi näiltä osin toiminut edes hieman ryhdikkäämmin, asia olisi ollut hoidossa. Samaten kaikki olisi ollut kunnossa, jos myös C:ltä suoraan periminen olisi otettu esiin heti alkuperäisessä kanteessa. Tarinan opetus on siis se, että huolellisuuden puute tulee kalliiksi - tässä tapauksessa sen hinta oli mahdollisesti jopa tuo 1,2 miljoonaa.
Oikeusministeriö suunnittelee tuomarikoulutuksen uudistamista. Idea on järjestää keskitetty tuomarien koulutus- ja harjoittelujärjestelmä, jossa he suorittaisivat 6-12 kk:n mittaisia harjoittelujaksoja, joiden kokonaismäärä riippuisi henkilön valmiista kokemuksesta. Tarkoitus on houkutella myös tuomioistuinlaitoksen ulkopuolisia juristeja tuomitsemaan. Samaten työryhmä nostaa esiin hovi- ja hallinto-oikeuksiin sijoitettavien määräaikaisten tuomarien mahdollisuuden. Erikoinen idea.
Noh, on helppo olla samaa mieltä siitä, että tuomarikunnan pitäisi uudistua. Tällä hetkellä tuomariksi päästään hakeutumalla esittelijäksi tai käräjäviskaaliksi ja elämällä varsin pitkässä uraputkessa, jonka päätteeksi ehkä joskus saa tuomarinviran. Ehdotus on sinänsä siis hyvä muutos, mutta: "Noin kymmenen vuoden pituisen siirtymäkauden aikana tuomareiksi voidaan arvioida nimitettävän pääasiassa nykyisiä esittelijöitä. Uuden harjoittelun käyneitä henkilöitä alettaisiin nimittää tuomareiksi vasta siirtymävaiheen jälkeen."
Turha siis odottaa pikalääkkeitä tuomarikunnan rakenneongelmaan.
Valtioneuvosto tiedotti eilen kilpailulainsäädännön uudistamisesta. Kyse on 1.5.2004 voimaan tulevasta EU-lainsäädännön uudistuksesta, ja uudistukset on tarkoitus saattaa voimaan samanaikaisesti. Hallituksen esitys annettiin ilmeisesti eilen, mutta eihän sitä nyt vielä mistään löydy.
Uudistusten keskeinen sisältö: toimivaltasäännökset muuttuvat hieman (kilpailuviraston asema vahvistuu), yrityskauppavalvontaa kevennetään uudella liikevaihtorajalla ja ns. "kahden vuoden sääntö" heitetään nurkkaan. Samalla myös selkeytetään vähämerkityksisten kilpailurajoitusten arviointia. Tämä mahdollistaa tiedotteen mukaan sen, että yritykset voivat entistä paremmin arvioida itse kilpailunrajoitustensa laillisuuden tai laittomuuden, jolloin nykyinen poikkeuslupamenettely voidaan lakkauttaa. Olen skeptinen, mutta jospa en kommentoisi ennen kuin näen ehdotetun lakitekstin. Todennäköisesti kielletyt kilpailunrajoitukset on jatkossakin määritelty sellaisin sanankääntein, ettei rajanveto ole helppoa ainakaan niille, joilla ei ole varaa palkata kokenutta juristia.
Noh, se tästä viikosta. Lähden lyhyelle hiihtolomamatkalle Keski-Suomeen. Maanantaina selviää, olenko saanut luettua kaiken mukana olevan postin, jota on kasautunut viime viikkoina.
Vakuutusoikeus on antanut hiljattain päätöksen (7840:2002) asiassa, jossa rikoksen seurauksena yhden ylähampaansa menettäneelle A:lle oli rakennettu hammasproteesi. A vaati tämän jälkeen korvausta aiheutuneesta pysyvästä viasta ja haitasta. Vakuutusoikeus katsoi, ettei proteesin käyttöön liittynyt sellaisia ongelmia, jotka aiheuttaisivat pysyvää toiminnanvajausta. A:n korvausvaatimus hylättiin.
Kuluttajaviraston tämänpäiväisessä tiedotteessa kerrotaan kuluttajaviranomaisten yhteistyöverkoston ICPENin päivän mittaisesta tempauksesta, jossa siivottiin nettihuijauksia pois. Tarkoitus on hyvä, mutta saavutusten tasoa hieman laimentaa kuvaus toimenpiteistä: "Räikeimmin kuluttajansuojaa rikkoville kotimaisille internet-sivustoille lähetetään valvontakirjeitä, jossa kerrotaan markkinoinnin pelisäännöistä ja edellytetään yrityksiä muuttamaan sivustojaan."
Jos kyse olisi kuluttajansuojan (osittain jopa aidosti tulkinnanvaraisella) raja-aidoilla tanssahtelevista verkkokaupoista, tämä toimintamalli olisi hyvin puolustettavissa. Mutta toisaalla tiedotteessa kerrotaan arpajaishuijauksista ja vastaavista - siis enemmän tai vähemmän ammattihuijarien bisneksestä. Mitenköhän näissä tapauksissa auttaa se, että heitä valistetaan markkinoinnin pelisäännöistä? Toki kyse joiltain osin on hyvinkin selkeästi mm. kuluttajille suunnatusta tavarakaupasta, mutta osittain huijaustoiminta on kääritty puitteisiin, joihin takertuminen ei oikein tunnu kuluttajaviraston hommalta.
Tuntuu vähän epätarkoituksenmukaiselta, että kuluttajaviranomaiset keskittyvät huijausliiketoiminnan taltuttamiseen - tuon homman kuvittelisi enemmänkin kuuluvan poliisiviranomaisten toimialaan. Paljon merkittävämpiä substanssikannanottoja kuluttajaviranomaisilta tarvittaisiin muun muassa monissa pienissä verkkokauppariidoissa ja niistä kehittyneen sotkun selvittelyssä. Nettihuijausten osalta kuluttajien valistaminen lienee tehokkain keino, koska huijausten kitkentä verkosta on liian työlästä kuluttajaviranomaisia kykenevämmillekin tahoille. Onneksi tiedote sentään vähän yrittää valistaakin.
Haa, parin viikon takainen kauppaoikeuden tentti meni läpi huikealla nollan pisteen marginaalilla. No, tosimies lähtee tentistä kun tuntee että tarpeeksi pisteitä on kasassa. O:-) kysymykset ja mallivastaukset verkossa, molemmat PDF:nä.
Ai niin, ja Miljonääri-Jussi on syvältä. Tuli tuossa nyt katsottua nauhalta jälkikäteen. Melkein kaduttaa.
Kuro5hin analysoi Windows 2000:n lähdekoodia. Erittäin kiinnostava artikkeli, jossa hyviä havaintoja mm. kommentointityylistä ja monesta muusta asiasta. Kiitos Visa.
Defensor Legisin numerossa 5/2003 julkaistiin Heikki Halilan mielenkiintoinen kirjoitus "Dopingista johtuva vahingonkorvausvelvollisuus urheilun lajiliitolle", joka käsittelee vaikeaa kysymystä siitä, millä edellytyksin urheilija voi joutua korvaamaan lajiliitolle dopingin käytöllä aiheuttamansa vahingon, joka tyypillisesti ilmenee valtionavun leikkauksena ja sponsorisopimusten menettämisenä. Asiaan liittyy useita vaikeita kysymyksiä, joista tiiviisti seuraavassa.
Ensimmäinen ongelmallinen kysymys on se, katsotaanko vahingon syntyneen sopimussuhteessa vai muuten. Halila esittelee useita vaihtoehtoisia tapoja siihen, miten sopimus olisi voinut konstruoitua; yksinkertaisimmillaan kyse on tietenkin suoraan lajiliiton kanssa allekirjoitetusta valmennus- ja kilpailusopimuksesta. Muita vaihtoehtoja ovat mm. lisenssin tai kilpailumääräyksien kautta tapahtuva hyväksyminen.
Sopimusrakenteeseen liittyy se, voidaanko (ehkä hiljaisesti) syntyvään sopimukseen katsoa sisältyvän dopingin käytön kieltävä ehto, ja toisaalta se, kuinka selkeästi tällaiseen ehtoon on sitouduttava, jotta sen rikkominen voisi muodostaa vahingonkorvausvelvollisuuden. Lisäproblematiikkaa aiheuttaa se, että varsinkin maajoukkuetasoa alempana kilpailevilla urheilijoilla harvemmin on suoraa suhdetta lajiliittoon, vaan korkeintaan omaan urheiluseuraansa. Halila kuitenkin pitää lajiliittoon asti ulottuvan vastuusuhteen muodostumista näissäkin tilanteissa mahdollisena eräänlaiseen konkludenttiseen kolmikantasopimukseen pohjautuvan konstruktion kautta.
Mikäli urheilijan on katsottava toimivan sopimussuhteen ulkopuolella, puhtaan varallisuusvahingon (ks. vahinkolajit) korvattavuus vaatii julkisen vallan käyttöä, rikollista tekoa tai erityisiä syitä. Julkisesta vallasta ei ole kyse ja dopingin käyttö itsessään ei ole rikollista (ks. RL 44:6), joten korvattavuuden edellytyksenä olisi erityisen painavien syiden olemassaolo. Hyvien tapojen rikkomista on joskus pidetty erityisen painavana syynä, mutta tämäkään ei nykyisin ole absoluuttinen sääntö. Mahdottomana tällaista korvausvastuuta ei voi pitää, mutta kynnys lienee korkea.
Toinen haastava aihe on korvauksen muut edellytykset: tuottamus (tai tahallisuus) ja syy-yhteys. Urheilijan vastuu dopingista kilpailukieltojen osalta on melko ankara sikäli, että yleensä urheilija tuomitaan, vaikka hän näyttäisikin olleensa dopingin käytöstä tietämätön. Toisaalta vahingonkorvausvastuuseen vaaditaan kuitenkin ainakin jonkintasoista tuottamusta. Näinpä ratkaisu, jossa urheilija saa kilpailukiellon mutta vapautuu vahingonkorvausvastuusta, on ainakin periaatteessa mahdollinen.
Syy-yhteyden osoittaminen doping-tapauksissa on hankalampi asia, erityisesti jos doping-käryjä tapahtuu useita (kuten Lahdessa 2001). Vastuun jakaminen useiden aiheuttajien kesken on hankalaa erityisesti siksi, ettei sponsorien tai valtion toiminnasta ole kovinkaan helposti pääteltävissä sitä, kuinka merkittävästi kunkin urheilijan dopingkäry on vaikuttanut tukien tai sopimusten leikkauspäätökseen.
Toisaalta yksilökäryissäkin on varottava linjaa, joka johtaisi siihen, että "viimeisen korren kekoon kantanut" urheilija joutuisi korvaamaan mahdolliset aiempien vuosien doping-käryjen aiheuttamat vahingot tapauksessa, jossa sponsorit ym. ovat harkinneet toimenpiteitä jo useampaan otteeseen, mutta ryhtyneet toimiin vasta esimerkiksi poikkeuksellisen näkyvän tapauksen yhteydessä.
Edellä esitetyn valossa korvausmäärien arviointi on tietysti hankalaa. Soppaa voi vielä yrittää hämmentää ottamalla esiin argumentaation vahinkojen ennakoitavuudesta ja siitä, onko lajiliitto pyrkinyt välttämään vahinkoja mahdollisimman tehokkaasti ja niin edelleen.
Hiihtoliitto onkin ottanut käyttöön vakiomääräisen (50 000 euroa) sopimussakkolausekkeen uusissa valmennussopimuksissaan. Tätä voidaan tietenkin pitää helpohkona ratkaisuyrityksenä, jonka varjopuolena voi olla epäoikeudenmukaisesti määräytyvä korvaus joissain ääritilanteissa. Tästä puolestaan seuraa oikeudellista epävarmuutta mahdollisen sovittelun (mm. OikTL 36 §) muodossa.
Helmikuun alussa tuli voimaan uusi yhdenvertaisuuslaki (21/2004), joka toteuttaa syrjintää koskevat EY-direktiivit. Samalla se on uusi syrjintää koskeva yleislaki, joka sisältää erinäisiä säännöksiä syrjinnän vähentämisestä yhteiskunnassa. Seuraavassa lyhyt läpileikkaus uudistuksista.
Lain soveltamisala. Lain 2-3 § määrittelevät soveltamisalan. Soveltamisala on esitetty kaksiportaisena luettelona, jonka sisältö on tiivistetysti seuraava: Yhdenvertaisuuslaki koskee työelämää, koulutusta (poislukien koulutuksen "tavoitteet, sisältö ja koulutusjärjestelmä") ja ammattijärjestötoimintaa. Etnisen alkuperän perusteella tapahtuvan syrjinnän osalta lakia sovelletaan laajemmin: myös sosiaali- ja terveystoimessa (ei kuitenkaan maahanmuutto- ja oleskelulupakysymyksissä), asevelvollisuusasioissa sekä yleisessä omaisuuden tai palveluiden tarjonnassa (ei kuitenkaan yksityishenkilöiden välillä). Erityisesti etnisen syrjinnän osalta lain soveltamisala on siis varsin laaja.
Viranomaisten yleinen velvollisuus yhdenvertaisuuden edistämiseen. Lain 4.1 §:n mukaan "Viranomaisten tulee kaikessa toiminnassaan edistää yhdenvertaisuutta tavoitteellisesti ja suunnitelmallisesti sekä vakiinnuttaa sellaiset hallinto- ja toimintatavat, joilla varmistetaan yhdenvertaisuuden edistäminen asioiden valmistelussa ja päätöksenteossa. Viranomaisten tulee erityisesti muuttaa niitä olosuhteita, jotka estävät yhdenvertaisuuden toteutumista.". 4.2 §:n mukaan viranomaisen on laadittava erillinen yhdenvertaisuussuunnitelma työministeriön ohjeistuksen mukaan.
Vammaisen henkilön työ ja koulutus. Lain 5 §:ssä säädetään: "työn teettäjän tai koulutuksen järjestäjän on tarvittaessa ryhdyttävä kohtuullisiin toimiin vammaisen henkilön työhön tai koulutukseen pääsemiseksi, työssä selviämiseksi ja työuralla etenemiseksi." Säännös täydentää työsopimuslain ja työturvallisuuslainsäädännön yleisvelvoitteita. Ideana on, että työnantajan ja koulutuksen järjestäjän on pyrittävä tunnistamaan ja poistamaan esteet, jotka vaikeuttavat vammaisten toimimista ja kehittymistä.
Toisaalta työnantajalta ei edellytetä kohtuuttomien toimien suorittamista - tämä rajaus voi vielä tuottaa mielenkiintoista keskustelua. Selvää on, että esim. työolojen muokkaamiseen tarjottu julkinen tuki kasvattaa työnantajan velvoitteita tässä suhteessa. Samaten esityöt antavat ymmärtää, että suuremmilla ja varakkaammilla työnantajilla velvoitteen sisältö on laajempi. Velvoitteen laiminlyönti voisi johtaa sekä hyvitys- että vahingonkorvausvelvollisuuteen (hyvityksestä ks. myöhemmin).
Syrjinnän yleiskielto, määritelmä ja vastatoimien kielto. Lain 6-7 § määrittelevät termit välitön syrjintä, välillinen syrjintä, häirintä ja positiivinen erityiskohtelu. 6 § kieltää syrjinnän ja häirinnän sekä syrjintään kehottavan ohjeen ja käskyn antamisen lain soveltamisalueella. Lain 8 §:ssa on ns. vastatoimien kielto: "Ketään ei saa asettaa epäedulliseen asemaan tai kohdella siten, että häneen kohdistuu kielteisiä seurauksia, koska hän on valittanut tai ryhtynyt toimenpiteisiin yhdenvertaisuuden turvaamiseksi."
Hyvitys. Lain 9 § luo uuden syrjintätapauksiin uuden sanktiomuodon, hyvityksen. Syrjintään syyllistynyt voidaan määrätä suorittamaan maksimissaan 15 000 euron hyvityssumma syrjinnän tai vastatoimien kohteeksi joutuneelle. Enimmäismäärä voidaan ylittää erikoistapauksissa. Hyvitys ei myöskään estä hakemasta korvausta muiden lakien perusteella.
Siviilioikeudellinen pätemättömyys. Lain 10 § on sovittelusäännös, jonka ytimenä on syrjintäkiellon vastaisten sopimusehtojen pätemättömyys. Tuomioistuin voi muuttaa tai ohittaa kielletyt ehdot, tai ääritilanteessa myös määrätä sopimuksen raukeamaan.
Käännetty todistustaakka. Lain 17 §: "Jos joku, joka katsoo joutuneensa 6 §:n vastaisen menettelyn kohteeksi, esittää tässä laissa tarkoitettua asiaa tuomioistuimessa tai toimivaltaisessa viranomaisessa käsiteltäessä selvitystä, jonka perusteella voidaan olettaa, että mainitussa pykälässä säädettyä kieltoa on rikottu, vastaajan on osoitettava, että kieltoa ei ole rikottu. Säännöstä ei sovelleta rikosasian käsittelyssä."
Kyse on siis siitä, että kun syrjintäolettama on syntynyt, siirtyy todistustaakka vastaajalle. Käytännössä muutos ei ehkä ole aivan niin radikaali kuin miltä se ensi silmäyksellä vaikuttaa - mm. työsopimuslain syrjintäpykälään liittyvissä irtisanomisriidoissa on lain tulkinnan perusteella sovellettu vastaavaa käännettyä todistustaakkaa.
Viranomaiset. Vähemmistövaltuutetun rooli kasvoi lain myötä, ja työministeriön alaisuuteen perustettiin syrjintälautakunta, joka toimii asiantuntija- ja sovitteluelimenä syrjintäkysymyksissä. Lautakunta voi myös kieltää syrjintäkiellon vastaisen menettelyn. Lautakunnan päätöksistä valitetaan syrjityksi väitetyn kotipaikan hallinto-oikeuteen. Hyvityskanne on nostettava yleisessä tuomioistuimessa. Lisäsäännöksiä aiheesta on laissa vähemmistövaltuutetusta ja syrjintälautakunnasta.
Rovaniemen hovioikeus tuomitsi Oulun Kärpät 40 000 euron vahingonkorvauksiin katsojan saatua kiekon päähänsä (ks. Hesarin verkkouutinen). Kärppien ei katsottu toimineen riittävän huolellisesti katsojien turvallisuuden takaamiseksi. Vahingonkorvauseriä olivat mm. tulonmenetykset, vammautumiskulut, kosmeettinen haitta sekä kipu ja särky.
Tapauksen ratkaisua ei ole vielä missään verkossa, joten yksityiskohtia on vaikea arvioida. Selvää tietysti on, että esimerkiksi kiekkokaukalon päätyverkon poistaminen tai reikäisen verkon käyttäminen aiheuttavat vastuun, koska vaarantaminen on niin ilmeistä. Mutta jos kiekko kopsahtaa kaukalon sivuilla olevaan katsomoon, kuinka pitkälle tämä on seuran vika? Haluaisiko kukaan katsoa lätkää, jos koko kaukalo olisi eristetty hallista pleksiseinin?
Lienee niin, että mitä kaupallisempi ja markkinoidumpi lätkämatsi on, sitä vähemmän sinne osallistujilta voidaan odottaa implisiittistä suostumusta riskinottoon mm. tämäntyyppisten vammojen seurauksena. Koulun kentällä junnulätkää tuijottavien suhtautuminen lajiin ja sen riskeihin on varsin erilainen kuin Jokerien ottelun yhteydessä pidettävään edustustilaisuuteen eksyneiden pukumiesten -- liekö Jokereille sitten tämän "ulkopuolisemman" audienssin vuoksi asetettava myös suuremmat vaatimukset turvajärjestelyiden osalta?
Meinasin tänään tehdä jotain hyödyllistä, mutta hurahdin Ur-Quan Mastersiin, siis legendaarisen Star Control 2:n ilmaisversioon. Se tästä päivästä sitten. O:-) Pelin käyttöliittymä on erityisesti konffauksen (komentoriviparametreja!) osalta vielä vähän kesken, mutta se fiilis...
Outoa, miten neljälle korpulle mahtuneesta PC-pelistä tuli yhtäkkiä 130 megan jöötti, kun se julkaistiin open sourcena. Hyvä se silti on, ei siinä mitään.
Kuluttajavalituslautakunta näemmä ratkaisi yhden hinauspalvelua koskevan tapauksen. Asiassa sinänsä oli juridiikan puolesta kyse aika yksinkertaisesta ja suoraviivaisesta peruutetusta palveluksesta: kuluttaja oli tilannut viikonloppuyönä moottoritielle hinausauton, ja peruutti tilauksen 25 minuuttia alkuperäisen soiton jälkeen auton sittemmin käynnistyttyä. Tästä seurasi reilu 200 euron lasku, jota ei edes korvattu vakuutuksesta, koska hinausta ei tosiasiassa tapahtunut.
Kuluttajavalituslautakunta katsoi, että tämä reilu 200 euron veloitus on kohtuullinen ko. hinausliikkeen hinnaston, kellonajan ym. muut seikat huomioiden. Asiaa on vähän vaikea arvioida pelkän päätöstekstin perusteella, mutta ainakin seuraavat asiat pistävät silmään:
- Kuinka hyvin kuluttajan oletettiin tuntevan hinausliikkeen hinnasto?
- Onko todella niin, että kuluttajan olisi kannattanut mielummin todella ottaa edes joku lyhyt hinausmatka, jotta vakuutus olisi korvannut reissun?
- Onko 200 euron lasku tällaisesta aiheesta kohtuudella kuluttajan arvattavissa?
Varmastikin laskutus on hinausliikkeen hinnaston mukainen, eikä välttämättä edes alan yleiseen hinnoitteluun nähden kohtuuton. Mutta kyllä ainakin meikällä permis oikenisi, jos saisin tuollaisen laskun. Tuskin intuitiolla hahmottaisin aloitettua hinauspalvelua noin kalliiksi. Se voi toki olla naiiviutta, mutta en olisi yhtään ihmetellyt, vaikka KVL olisi sovitellut hintaa kuluttajan oletusten perusteella. Ei tällä kertaa, näemmä.
Noh, ymmärrän entistä paremmin Hesarissakin jokin aika sitten käsiteltyä pointtia: vanhat autot on todellakin helpointa jättää sinne, minne ne sattuvat laukeamaan.
Päivitin juttuni rikosoikeudellisesta pakkotilasta rikosoikeuden yleisten oppien uudistuksen jälkeiseen aikaan. Kyse on siis tästä oikeuttamis- ja anteeksiantoperusteesta, jota sovelletaan, kun suuremman edun suojaamiseksi on uhrattava jokin pienempi etu - siis vaikkapa murtauduttava kelomökkiin paleltumisen välttämiseksi. Ja juu, ei ole sattumaa että asia vähän ikään kuin kuulostaa hätävarjelulta. Asiasta lisää itse jutussa.
Suomen rikosoikeuden jäännösrangaistusjärjestelmä on outo. Helsingin Sanomat nosti asian taas esiin julkaisemalla laamannikunnassa tehdyn kyselytutkimuksen tulokset. Pikainen tiivistelmä: Jäännösrangaistus "syntyy", kun vankeustuomiota istunut henkilö pääsee ehdonalaiseen vapauteen. Jäännösrangaistusta on siis tällöin kärsimättä jäänyt osa. Jos henkilö syyllistyy ehdonalaisen vapauden koeaikana uuteen rikokseen, jäännösrangaistus tuomitaan suoritettavaksi.
Se outo ja oikeustajua koetteleva kohta on siinä, että jäännösrangaistus on maksimissaan kuukauden mittainen, vaikka alkuperäisestä tuomiosta olisi jäänyt istumatta monta vuotta. Eli jos Heimo Huumeveikko nappaa 10 vuoden kakun törkeästä huumausainerikoksesta, mutta pääsee ehdonalaiseen vapauteen 5 vuodessa (ensikertalaisena), tämä 5 vuotta kuittaantuu kuukaudella, jos Heimo joskus tuomitaankin uudesta rikoksesta.
Mutta laskentakaavan lisäksi tuo jäännösrangaistussysteemi on outo myös siksi, ettei tuota nimenomaista säännöskohtaa meinaa löytyä millään. Ikivanha laki rangaistusten täytäntöönpanosta käsittelee kyllä näitä asioita, mutta sieltäkin tuon kohdan löytäminen tuntuu olevan vähän nihkeää. Oikeusministeriössä on valmisteltu vankeuslainsäädännön selkeyttämistä ja uudistamista, mutta senkään projektin sivuilta ei löydy kunnollista vastausta kysymykseen; se kriittinen mietintö on verkossa vain osittain. Haluani OM:n tiedotustoiminnan kritisointiin hillitsee vain se, että olin itse vääntämässä noita sivuja. Syytän lopputuloksesta tosin osittain olosuhteita.
Oli miten oli, ainakaan tuossa OM:n aiemmassa esityksessä epäkohtaa ei ole näillä näkymin ollut tarkoitus muuttaa (ainakaan KKO:n lausunnossa siteeratusta päätellen). Hesarin synnyttämällä keskustelulla voi tietysti olla vaikutusta asioihin, mutta liikoja en odottaisi ainakaan hallitukselta. Vankeuslakiesitys annetaan eduskunnalle näillä näkymin alkavan kevään aikana. Jos joku siihen mennessä löytää ne kaikki tähän asiaan liittyvät säännökset, arvostaisin paria hyvää vihjettä. :-)
Asia ei enää ole aivan tuore, mutta enpä ollut tähän aiemmin törmännytkään: KVL on antanut tammikuulla kaksi (1, 2) ratkaisua DNA:n GPRS-hinnoittelun muutoksista. Aiemmin kiinteään kuukausihintaan 16,65 e tarjottuun palveluun lävähti heinäkuun 2003 alusta siirretyn datan määrään liittyvä hintalisä 1,22 e / Mt, joka laskutettiin vain 100 megatavua ylittävältä osalta liikennettä. Asiasta oli ilmoitettu toukokuussa toimitetulla asiakaskirjeellä.
Asiassa oli pääosin kyse siitä, onko näin merkittävä sopimusehtojen muutos mahdollista toteuttaa pelkästään muutoksesta ilmoittamalla. Käyttöehtojen mukaan palveluntarjoajalla oli oikeus muuttaa palvelun hinnoittelua, ja muutos tuli asiakasta sitovaksi, ellei tämä sitä vastustanut. KVL ei pitänyt ehtoa sopimusoikeuden yleisperiaatteiden mukaisena, vaan vetosi mm. vanhaan tuomioistuinratkaisuun MT 1991:12, jossa varsin monisanaisesti tiivistetään se periaate, että sopimuksen keskeinen sisältö ei voi muuttua ilman molempien sopimusosapuolten myötävaikutusta.
KVL piti muutosta erityisen olennaisena siksi, että se vaikutti sopimuksen hinnoitteluperusteeseen. Lautakunnan käsityksen mukaan "[elinkeinonharjoittajan] olisi pitänyt irtisanoa GPRS-palvelusta tehty sopimus ja tarjota K:lle uutta sopimusta, jonka hän olisi voinut hyväksyä tai hylätä". Lautakunnan käsityksen mukaan sopimusehdon muutos ei ollut tullut kuluttajaa sitovaksi, ja niinpä se suositti kuukausimaksun ylittävän laskutusosan palauttamista.
Molemmissa tapauksissa asia ratkesi sikäli helposti, että kuluttajat olivat irtisanoneet liittymänsä heinäkuun 2003 aikana, eikä KVL joutunut ottamaan merkittävää kantaa siihen, kuinka pitkän aikaa kuluttajalle edullisempaa hinnoittelua olisi pitänyt väkipakolla soveltaa. Voi olla, että vastaus olisi ollut "Kunnes elinkeinonharjoittaja on omasta puolestaan irtisanonut sopimuksen ja irtisanomisaika on päättynyt".
Uusi teoria Idolsista: "Pikkutyttöjen suosikki, Antti Tuisku putosi loppumetreillä. Syynä saattoi olla se, että tyttöjen kännyköiden saldorajat paukahtivat eivätkä he voineet enää äänestää puhelimellaan. Mutta vielä oli vanhemmilla äänestäjillä varaa soitella ja äänestää omia suosikkejaan."
Oudoksi tämän tekee lähinnä se, että se on Kuluttaja-lehden 1/04 kakkospääkirjoituksessa. Mistä lähtien viranomaiset ovat spekuloineet tällaisilla asioilla?
Lopetin taannoin oman rikoslakikopioni ylläpidon ajanpuutteen ja Finlexin korvaavan palvelun vuoksi. Kokosin tänään rikoslakiin liittyvät juttuni omaksi sisällysluettelokseen RL:n rakenteen mukaisesti.
Tuo rikosoikeuden yleisten oppien uudistus (515/03) sotki ison osan pykäläviittauksista, mutta onneksi ei olennaisesti muuttanut sääntöjen sisältöä kuitenkaan. Seuraavien viikkojen tavoitteena on sitten saada nuo vanhat jutut ajantasalle myös säädösviittausten osalta.
Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen Kielikellossa 4/2003 olevassa artikkelissa on oikeuskansleri Paavo Nikulan haastattelu virkakielestä. Tässä yhteydessä Nikula mainitsee "kolmen säännön", jonka mukaan lakipykälässä saisi olla enintään kolme momenttia ja momentissa enintään kolme virkettä.
Vanhoja lakeja lukeneillehan tuo kuulostaa melkoiselta unelmalta. En ole asiaa kovin laajalti tullut tarkastelleeksi, mutta ainakin nopealla vilkaisulla tänä vuonna julkaistun uuden lainsäädännön tila näyttää hyvältä: yhdenvertaisuuslaki läpäisee tarkastuksen, samaten rahoitusvakuuslaki. Jälkimmäinen tosin heittää peliin mm. seuraavan kaunottaren: "Nettoutuksesta voidaan kuitenkin peräyttää sellainen velalliselta oleva saatava, jonka velkoja on luovutuksen perusteella saanut kolmannelta myöhemmin kuin kolme kuukautta ennen edellä mainitun lain 2 §:ssä tarkoitettua määräpäivää, sekä sellainen velkojalla oleva velvoite, johon velkoja on tänä aikana sitoutunut niin, että menettely rinnastuu velan maksuun, jollei luovutusta tai velkaantumista ole olosuhteet huomioon ottaen pidettävä tavanomaisena." Samaten pitkät alakohtaluettelot ovat vähän vaikeita, vaikka eivät sääntöä muodollisesti rikokaan.
Vaikka edellinen tarkastelu olikin aika suppea, trendi on kyllä yleisempikin: uusi lainsäädäntö on aika hyvin lukukelpoista. Lakien selkeytyminen on silkkaa plussaa; vielä kun saataisiin hallintokieli kuntoon. Aika usein sinänsä selkeiden lakien soveltamisen yksityiskohdat ovat kryptisten asetusten tai vielä sotkuisempien virkamiespäätösten takana.
Hauskana yksityiskohtana haastattelusta mainittakoon vielä se, että Nikulan mukaan EU-kokouksissa ns. kielivarauma (esityksen hyväksyminen vasta sitten kun se on julkaistu maan omalla kielellä) 'esitetään huutamalla maan kansalliskirjailijan nimi: "Cervantes", huutavat espanjalaiset; "Aleksis Kivi!" puolestaan suomalaiset'.
Sfnetin lakiryhmässä kuultiin ilosanomaa: kesällä parkkisakot saanut oululaismies valitti Oulun hallinto-oikeuteen ja voitti (ks. keskusteluketju). Kyseessä oli pysäköinninvalvojan virhetulkinta tilanteessa, jossa pysäköinti oli aloitettu ennen maksullisen vuorokaudenajan alkamista. Tuloksena oli 40 euron parkkisakon kumoaminen ja 30 euron korvaus nähdystä vaivasta. Okei, absoluuttisesti ottaen se oli aika huono diili, mutta toisaalta periaatteellinen voitto maistunee makealta.
Vaikka valtaosa parkkisakoista onkin aivan ansaittuja ja iso osa ryppyilystä on vain kiukuttelua omien virheiden peittämiseksi, tosiasia on, että pysäköintikiekon käyttöä koskevat säännöt ovat kyllä aavistuksen verran haastavia noin pelkälle maalaisjärjelle. Tämänkertaisen Oulun tapauksen pöytäkirjaa ei ole verkossa, mutta aiempi Hämeen lääninoikeuden ratkaisu 1124/5610/95 kertoo hyvin, miten kiekkomerkinnät muuttuvat oudoiksi, kun maksullisen pysäköintiajan alku- tai loppuhetki jää pysäköintiajan sisään.
Hyvä, että näitä rajatapauksia roudataan hallinto-oikeuksien ratkaistavaksi. Vaikka riitaintressi onkin yleensä rahallisesti minimaalinen, toisaalta epäselvien tapausten oikea tulkinta auttaa montaa muutakin kuin vain itse valittajaa. Seuraavan version parkkikiekkosäännöksistä voisi kirjoittaa pitäen paremmin mielessä myös nämä rajoitetusti kiekkopakolliset pysäköintialueet.
Microsoft on tehnyt .netissään monta asiaa oikein, mutta jotkut tuntuvat edelleen aavistuksen hankalilta. Tähän kirjoitukseen innoitti tilanne, jossa haluat sallia itse allekirjoitetun sertifikaatin käytön omasta koodista avattavassa HTTPS-yhteydessä. Ohessa ratkaisu.
Itse tehdyt sertifikaatit eivät tietenkään pohjaudu perimmiltään mihinkään luotettavan tahon (kuten Verisignin) allekirjoittamaan sertifikaattiin, joten eihän moisiin passaa oletusarvoisesti luottaa: "Could not establish trust relationship with remote server." Toisaalta harvalla meistä on julkisesti luotettavia varmenteita kaikille testipalvelimillemme.
Vastaus on sinänsä helppo; ICertificatePolicy-rajapinnan kautta on vaivatonta määritellä sellainen politiikka, että mikä tahansa sertifikaatti kelpaa. Tämä ei välttämättä ole kovinkaan turvallista, mutta varsinkin testikäytössä funktionaalisuus yleensä ratkaisee. Seuraavalla pääsee vauhtiin:
using System.Net;
using System.Security.Cryptography.X509Certificates;
internal class TotaalinenLuottaja : ICertificatePolicy {
public bool CheckValidationResult(
ServicePoint sp,
X509Certificate certificate,
WebRequest request, int problem) {
return true;
}
}
// ... ja toisaalla koodissa, ennen https-hakua ...
ServicePointManager.CertificatePolicy = new TotaalinenLuottaja();
Kävin heittämässä aamupäivällä tiukan yrityksen kauppaoikeuden tentin osalta - toista kertaa. Edellinen kerta meni vielä kevyemmällä lukemisella kuin tämä, mutta ei kai tätäkään voi vielä kovin ankaraksi ponnistukseksi sanoa. Jos nyt ei mene läpi, seuraavan kerran täytyy varmaan nöyrtyä ottamaan EU-lakikirjakin mukaan. O:-)
Tuntuu kyllä hieman järjettömältä, että tenttialueet ovat niin sirpaleisia. Sivumääräinen laajuus ei vielä mitään, mutta se hajanaisuus: tämän kerran kysymykset koskivat tekijänoikeutta, osakeyhtiön toimitusjohtajaa, määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä, eurooppalaista kuluttajansuojaa ja arvo-osuustilikirjauksen vastuukysymyksiä. Ja tenttialueessa oli vielä kaikenlaista kysymättä jäänyttä: osuuskunnat, Euroopan ruokalainsäädäntö, luottolaitoslaki...
No, lukeminen sivistää. Tyydyttävämpää tosin olisi lukea 1500 sivua yhdestä tai kahdesta aiheesta - sen jälkeen sentään tuntisi oikeasti osaavansa ko. alueelta jotain.
Korkeimman oikeuden viime vuoden viimeinen ratkaisu KKO 2003:138 saattaa päästää päiviltä vanhan tarinan, jonka mukaan moottoripyörän työntäminen humalassa olisi rattijuopumusta. Asiassa oli kyse siitä, mitä katsotaan moottoripyörän kuljettamiseksi. Tapauksessa autoa kuljettajan oven aukosta työntäneellä ja samalla ohjanneella henkilöllä ei ollut ajokorttia. Käräjäoikeus ja hovioikeus tuomitsivat henkilön moottoriajoneuvon kuljettamisesta oikeudetta (RL 23:10), mutta korkein oikeus vapautti hänet.
KKO siis käytännössä katsoi, ettei auton työntämiseen tarvita ajokorttia. RL 23:10 esitöidensä perusteella antaa ymmärtää, että samaa kuljettamisen määritelmää voidaan soveltaa muihinkin liikennerikoksiin. Tästä voisi päätellä, että myös autoa, moottoripyörää jne. voinee työntää humalassa ilman rattijuopumussyytteen riskiä (tosin liikenneturvallisuuden vaarantaminen voi silti toteutua).
Vanhempaa oikeuskäytäntöä: KKO:1972-II-59:ssä auton valuttaminen alamäkeen moottori sammuksissa riitti mm. rattijuopumustuomioon. KKO 1989:15:ssa humaltunut matkustaja tuomittiin rattijuopumuksesta hänen vedettyään käsijarrusta, mutta toisaalta taas KKO 1995:122:ssa kuljettajan hihasta repiminen ei ollut ajoneuvon kuljettamista. Hieman edellisiä koostaen voisi siis päätellä, että KKO:n doktriinin mukaan kyse on RL 23:n tarkoittamalla tavalla moottoriajoneuvon kuljettamisesta, jos 1) henkilö koskee hallintalaitteisiin ja 2) ajoneuvon kuljettamiseen käytetään muuta kuin ihmisvoimaa.
Kritiikin aihetta voi ehkä hakea ratkaisusta 1995:122, jossa ilmeisesti relevanttia oli se, että henkilö ei välittömästi koskenut ohjauslaitteisiin, vaan "ainoastaan" tempaisi kuljettajaa hihasta. Se, että sattuuko hallintalaitteen ja aktiivisen tekijän välissä olemaan kuljettajan ruumiinosa, tuntuu hieman keinotekoiselta ratkaisuperusteelta. Ainakin ensi ajatuksella enemmänkin ratkaisevaa tulisi olla sen, kuka on pääasiassa aiheuttanut hallintalaitteeseen vaikuttavan liikkeen. Tosin mainitussa tapauksessakin tekijä tuomittiin liikenteen vaarantamisesta, joten tuskin siinä suurta oikeusmurhaa syntyi nykytulkinnallakaan. Olisin silti ratkaissut 1995:122:n eri tavalla ihan vain periaatteesta.
sfnet.keskustelu.laki-ryhmän erään säikeen sivujuonteena syntyi keskustelua USA:n oikeusjärjestelmän säännöstä, jonka mukaan laittomasti hankittua todistelua ei saa käyttää oikeudessa todisteena. Asia liittyy myös parin päivän takaiseen juttuuni puheluiden nauhoittamisesta.
Jenkkilän edellämainittu doktriini tunnetaan nimellä "exclusionary rule" eli vapaasti käännettynä poissulkemissääntö. Kyseessä ei ole varsinainen lainkohta, vaan tuomioistuinten kehittämä oppi, jota on myöhemmässä ratkaisukäytännössä laajennettu poikkeuksilla ja tarkennuksilla. Säännön tarkoituksena on suojella kansalaisia poliisien mielivallalta (kuten mm. laittomilta kotietsinnöiltä).
Ohessa pari lisätietolinkkiä, joiden kautta itse perehdyin asiaan:
- Illegal Searches
- Evaluation of the exclusionary rule (sisältää tietoa myös em. säännön poikkeuksista)
- argumentaatiota: puolesta ja vastaan
Lievää ristiriitaa: Toisaalta poliisijärjestelmän mielivalta huolestuttaa kovasti ja toisaalta liittovaltion poliisille (ja erityisesti terrorisminvastaiselle viranomaistoiminnalle) ollaan valmiita antamaan hyvinkin pitkälle meneviä - ja tulkinnanvaraisia - oikeuksia. Noh, maailma ei ole entisensä.
Hätävarjelua koskevat säännökset uudistuivat vuodenvaihteessa rikosoikeuden yleisiä oppeja koskevan lainmuutoksen (SSK 515/2003, HE 44/2002) myötä. Olennaisin sisältömuutos oli hätävarjeluoikeuden käsitteellinen laajentuminen kaikkiin oikeushyviin, mutta toisaalta lakiin lisätty intressivertailuvaatimus toimii vastapainona oikeuden laajennukselle.
Asiasta tarkemmin lainmuutoksen kunniaksi uudistetussa hätävarjelujutussani.
sfnet.keskustelu.laki-uutisryhmän eräs vakioaiheista on kysymys siitä, saako omia puheluitaan nauhoittaa asiasta ilmoittamatta tai pyytämättä lupaa toiselta osapuolelta. Rapakon toisella puolellahan asiaan vaikuttaa myös oikeusjärjestyksen sääntö, jonka mukaan laittomasti hankittuja todisteita ei saa käyttää oikeudenkäynnissä. Suomessa tilanne on toinen, mistä kertoo osaltaan myös tuore Riihimäen KO:n päätös.
Täkäläisen oikeusjärjestyksen mukainen vastaus on, että keskustelut, jotka itse on oikeutettu kuulemaan, saa myös nauhoittaa. Nykyinen lainkohta tälle on lähinnä RL 24:5 (salakuuntelu), joka ei siis sovellu tähän tilanteeseen. Avainkohta on nimenomaan 1 momentin sana oikeudettomasti. Kysymykseen on lain esitöissä (HE 184/1999, 24:5:n yksityiskohtaiset perustelut) otettu nimenomainen kanta, jonka mukaan nauhoittaminen ei ole rangaistavaa "silloin, kun puhe on tarkoitettu sitä tallentavan tietoon". Mukana on myös viittaus tapaukseen KKO 1981-II-182, jossa KKO on ratkaissut kysymyksen samalla tavalla.
Vastaava kannanotto löytyy myös OpusLexin artikkelikirjastosta (kohta Rikos / Viestintäsalaisuuden loukkaus) ja Journalisti-lehden artikkelista.
Asian akutisoi tällä kertaa sunnuntain Hesarissa (HS 1.2.2004, s. C7) oleva artikkeli "Salanauhat todistivat Eniroa vastaan". Siinä Riihimäen käräjäoikeus oli nimenomaisesti todennut, ettei salaa tehtyjen puhelunauhoitusten käyttämiselle todisteena ole mitään laillista estettä.
HTTP-protokolla tukee varsin helppoa ja järkevää tapaa pakata siirrettävää dataa siten, että serveri vetää lähtevän sivun zippiin ja selain purkaa sen. Oudointa on se, että selaimet tukevat tätä. Tai no okei, vielä oudompaa on se, että käyttö on silti niinkin harvinaista (ja työvälineet niinkin ankeita). Hyödyt ovat nimittäin aika huikeat: Html ja teksti yleensäkin on varsin hulppeaa pakkautumaan. Tässä pari pointteria asiaan liittyen.
Hyviä pakkausratkaisuja löytyy sekä IIS:lle että Apachelle. IIS:llä olen testaillut httpZipiä, mutta myös PipeSpeediä on kehuttu. IIS5:n sisäistä pakkausta ei ole kovin ruusuisesti arvosteltu, kutosessa on kuulemma otettu jo muutama askel eteenpäin. Apachella mod_gzip hallitsee.
Client-päässä selaimet hoitavat homman hyvin itsekin, ainakin kunhan pöydällä on riittävän uusi selain. IE 4+ hoitaa homman Windowsilla (Macilla täytyy mennä 5.x-sarjaan), Netscape 6+ (tai 4.06+, jos pari bugia ei kirpaise) ja Opera 5+ tukevat pakkausta (tai oikeastaan purkua) suoraan. Selaintukea voi testata Http-trace-sovelluksella, joka näyttää selaimen lähettämät otsakkeet. Jos "Accept_Encoding"-kohdassa on gzip tai deflate, pakkausta tuetaan.
Erillistä softaa tarvitaan asiakaspuolelle oikeastaan vain silloin, kun rakennellaan omia koneellisia hakusysteemeitä. Tämä problematiikka riippuukin sitten ihan ympäristöstä. Microsoftin .netillä malliratkaisut ovat yleensä aika SOAP-orientoituneita, mutta voi niitä käyttää muutenkin. Täytyy jonain päivänä tehdä oikeasti siisti ja dokumentoitu toteutus tuosta, mutta siihen asti tyydyn postaamaan nämä kaksi linkkiä: zhttp ja Retrieving Data from Web Services using Standard HTTP 1.1 Compression. Ja kiroamaan sitä, miten tuo pakkauksen tuki Http-haussa on jäänyt Microsoftilta niin kesken.
Yhteiskunta kohtaa vielä monta hankalaa ristiriitaa miettiessään sitä, millaista virtuaaliomaisuus on, ja mitä suojaa sille voisi antaa. Taannoinen juttu virtuaalivarkauden kohteeksi joutuneesta nettipelaajasta nosti asian taas pintaan: millaista oikeussuojaa pitäisi tarjota, jos nettiroolipelissä hankitut virtuaalivarusteet varastetaan?
Ultima Onlinen kaltaisissa meganettipeleissä hyvä hahmo maksaa mansikoita, ja niitä myydään eBayssa. Varusteille on periaatteessa niillekin jälkimarkkinat. Pelissä hankitulle "omaisuudelle" voi tätä kautta määritellä jonkinlaisen markkina-arvon ja sitä kautta arvioida myös syntyneen vahingon määrää.
Myös varkauden ja vahingonteon toimintatapa vaikuttaa. Luontevalta tuntuu, että oikean elämän vandalismi - tietoturva-aukon hyödyntäminen, toisen käyttäjän salasanan varastaminen tms. - on peruste korvausvaatimukselle. Mutta miten oikeusjärjestys tunnustaa esim. pelin sisäisen omaisuuden koskemattomuuden? Jos esim. fantasiaroolipelissä varkaiden kilta järjestää (pelinjärjestäjän sinänsä "maailman tapahtumana" hyväksymät) massiiviset linnaryöväjäiset, jossa siirtyy tuhansien eurojen arvosta varusteita, voidaanko omaisuuttaan menettävien pelaajien katsoa antaneen suostumuksensa tähän? Onko pelinjärjestäjällä vastuuta? Voidaanko vindikaatiokanteita ym. toteuttaa pelin sisällä ostetun omaisuuden palauttamiseen?
Ja hieman maanläheisemmin, kuten sfnet.keskustelu.kuluttaja-ryhmässä taannoin kysyttiin, voiko Habbo Hotelin huonekalut ulosmitata pelaajan veloista?