Yleisimpien väärinkäsitysten listalle kuuluu ehdottomasti poliisin rikosepäilyn yhteydessä käyttämien tavanomaisimpien pakkokeinojen sekoittaminen keskenään. Asia on kieltämättä melko monimutkainen, mutta tässä hieman yksinkertaistettu esitys kiinniotosta, pidätyksestä ja vangitsemisesta. Säädöspohja kaikille mainituille teoille on pakkokeinolaki (450/1987) ja erityisesti sen 1 luku.
Kiinniotto (PKL 1:2): Poliisimies saa ottaa kiinni rikoksesta epäillyn, joka on määrätty pidätettäväksi tai vangittavaksi. Edelleen poliisimies saa ottaa kiinni rikoksesta epäillyn, jonka pidättämiseen olisi edellytykset, jos pidätysmääräyksen hankkiminen (eli käytännössä tästä aiheutuva viive) vaarantaisi pidättämisen toimeenpanon. Kiinniotettu on 24 tunnin kuluessa pidätettävä tai vapautettava. Kiinniottamisen syy on heti ilmoitettava.
Tästä erillään on vielä PKL 1:1, joka sääntelee jokamiehen kiinniotto-oikeudesta. Pääsääntönä on, että kansalainen voi ottaa kiinni henkilön, jonka pidättämisestä tai vangitsemisesta on määrätty, tai henkilön joka saadaan kiinni verekseltä tai pakenemasta tiettyjen rikosten jälkeen. Näitä rikoksia ovat kaikki vankeusuhkaiset rikokset sekä lievä pahoinpitely, näpistys, lievä kavallus, lievä luvaton käyttö, lievä moottorikulkuneuvon käyttövarkaus, lievä vahingonteko ja lievä petos. Kiinniotettu on viipymättä luovutettava poliisimiehelle.
Pidätys (PKL 1:3-7): Rikoksesta todennäköisin syin epäilty voidaan pidättää aina, jos rikoksesta säädetty minimirangaistus on vähintään kaksi vuotta vankeutta. Jos rikoksen maksimirangaistus on vähintään vuosi vankeutta, epäilty voidaan pidättää, jos on syytä epäillä, että hän vapaana ollessaan lähtee pakoon, vaikeuttaa asian selvittämistä tai jatkaa rikollista toimintaa. Edelleen voidaan pidättää epäilty, joka ei anna oikeita henkilötietojaan ja jota ei muuten tunneta, sekä henkilö jolla ei ole vakinaista asuinpaikkaa Suomessa, ja on todennäköistä, että hän poistumalla maasta vaikeuttaisi esitutkintaa, oikeudenkäyntiä tai rangaistuksen täytäntöönpanoa.
Lisäksi PKL 1:3.2:n nojalla voidaan pidättää henkilö myös vähäisemmin kuin todennäköisin syin, jos em. edellytykset muuten täyttyvät ja "epäillyn säilöön ottaminen on odotettavissa olevan lisäselvityksen vuoksi erittäin tärkeää".
Pidätyksestä päättää aina pidättämiseen oikeutettu virkamies. Näiden virkamiesten rajaus on esitetty virkanimikeluettelona PKL 1:6:ssa. Käytännössä hyvä muistisääntö on "komisariot sekä tätä ylempiarvoiset poliisit ja syyttäjät", vaikka pidätysoikeus onkin lisäksi eräillä tullin ja rajavartiolaitoksen virkamiehillä.
Äärimmilleen venytettynä pidätys voi kestää enintään 96 tuntia (PKL 1:14); tämän jälkeen epäilty on joko vangittava tai hänet on vapautettava. Poliisin on vaadittava vangitsemista kiinniotosta lukien kolmantena päivänä klo 12:een mennessä (PKL 1:13). Ilmaisu "kolmantena päivänä" on kaksitulkintainen, mutta kiinniottamispäivää ei ole tarkoitus ottaa lukuun. Eli esimerkiksi maanantaina klo 15 kiinniotetun (ja sittemmin pidätetyn) henkilön vangitsemista on vaadittava viimeistään torstaina klo 12, ja vangitsemisasian käsittely on aloitettava tuomioistuimessa viimeistään perjantaina klo 15.
Määräajat eivät pitene viikonloppujen tai juhlapyhien yli, minkä vuoksi käräjäoikeuksissa on päivystys tällaisten asioiden käsittelemistä varten. Luonnollisesti pidätetty on myös vapautettava, mikäli edellytykset pidättämiseen päättyvät (esimerkiksi epäilyjen poistumisen vuoksi).
Vangitseminen (PKL 1:8-26 a): Vangitsemisen edellytykset ovat samat kuin pidätyksen. Vangitsemista päättää se tuomioistuin, joka on itse pääasiassakin toimivaltainen, joskin tästä on eräitä poikkeussäännöksiä. Vangitsemisen yhteydessä määrätään aika, johon mennessä syyte asiassa on nostettava; tätä aikarajaa voidaan kuitenkin myöhemmin venyttää.
Aiemmin vangitsemisasia oli käsiteltävä kahden viikon välein uudelleen, mutta tämä säännös kumottiin vuoden 2004 alussa voimaan tulleella RL:n uudistuksella (ks. HE 52/2002). Nykyisin vangitsemisasia käsitellään kahden viikon välein vain, jos epäilty sitä vaatii. Myös vangitsemisessa on sama sääntö kuin pidättämisessä: jos vangitsemisen syyt päättyvät, henkilö on päästettävä vapaaksi. Tutkintavankeutta koskevia erityissäännöksiä on laissa tutkintavankeudesta (615/1974).
Helsingin Sanomat nosti tänään pöydälle poliisin toimintavaltuudet rikosasioiden tutkinnassa ja epäilyssä. Mielenkiintoinen kirjoitus täyttää sivun A6 lähes kokonaan. Tämä epäilemättä palauttaa jälleen esiin useita keskusteluketjuja niin netissä kuin muuallakin nykyisen poliisitoiminnan lainmukaisuusvalvonnasta. On toisaalta käynyt ilmeiseksi, että eduskunnan oikeusasiamies (EOA) ei kovin räväkästi virkarikossyytteitä nostele, joten mikä koneisto poliisin toimintaa oikeasti valvoo?
Tavallaan asia on kahtiajakoinen: toisaalta eduskunta on myöntänyt lisävaltuuksia runsaasti, ehkä osittain siksi, ettei asiaa ole kokonaisuutena käsitelty kertaakaan - ja toisaalta poliisi on melko liberaalisti itse ottanut käyttöönsä uusia valtuuksia. Koska asiasta epäilemättä saadaan lukea keskustelua jatkossa muualtakin, taidan nyt jättää laajemmat kommentoinnit sikseen. Pari pointtia molemmista:
Olisi varmaan väärin sanoa, että eduskunta on täysin mukisematta myöntänyt poliisin uudet toimintavaltuudet. Onhan asioista keskusteltu, ja esimerkiksi asuntojen kuuntelua koskeva HE 52/2002 tuotti lakivaliokunnassa kaksi vastalausetta, jonka allekirjoitti yhteensä neljä kansanedustajaa. Toisaalta näistä äänestäminen oli salissa oli lähinnä muodollisuus: esimerkiksi kotien salakuuntelusta äänestettiin 105-16 (poissa 78), joten merkittävästä kansanvallan käyttöön liittyvästä debatista ei voinut puhua. Se vähäinen käyty keskustelu oli lähinnä tiettyjen yksityiskohtien hinkkaamista: kokonaisuuteen ei juuri haluttu ottaa kantaa.
Myös keskustelun laatu ja mielipideilmasto kertoo paljon. Vaalivalttina kuumempi taisi ainakin tuolloin olla uhrin aseman puolustaminen ja rankaisumentaliteetti; tässä mielessä yleinen ihmisoikeusnäkökulma jää helposti varjoon. Esimerkkinä voisi varmaankin nostaa esiin Keskustan Seppo Lahtelan retoriikkaa em. HE:n lähetekeskustelusta (Anni Sinnemäen kriittisen puheenvuoron jälkeen): "Siltä osin näyttää ihmeelliseltä se, että vihreä eduskuntaryhmä edustajineen on ikään kuin rikollisjärjestöjen etujoukkona täällä puolustamassa kaikkea sellaista, mikä vähintäänkin rajoittaisi poliisin valtuuksia ja oikeuksia toimia rikosten selvittäjänä."
Teoreettisesta näkökulmasta voi kai ajatella - ainakin tämä näkökulma aina silloin tällöin tulee esiin - että laajat poliisivaltuudet eivät kosketa niitä, jotka eivät koskaan tee mitään väärin ja joilla ei ole mitään salattavaa. Relevantti huomio Hesarinkin artikkelissa kuitenkin on nimenomaan se, että valvontaoikeuksien laajentaminen myös muihin kuin epäiltyihin on ollut näkyvä trendi sekin. Pitääkö valvontaa sitten ongelmallisena vai ei, on tietysti toinen juttu.
HE 52/2002:n osalta lähteenä ollut eduskunnan asiakortti ja siihen linkitetyt dokumentit.
Hesari oli poiminut esiin pari selkeähköä ongelmakohtaa, joihin kieltämättä kannattaa kiinnittää huomiota. Eräänä räikeänä esimerkkinä on tapaus, jossa Imatran KO ei antanut keskusrikospoliisille ns. tolppalupaa (lupaa saada tieto kaikista kännykkätukiaseman lähellä olleista puhelimista), mutta KRP haki sittemmin lupaa uudestaan Helsingin käräjäoikeudesta - ja sai sen. EOA piti menettelyä lainvastaisena.
Itse kukin voi myös pohtia, miten pitäisi suhtautua ns. Punaisen talon paritusjuttuun, jossa käräjäoikeus oli antanut telekuunteluluvan törkeän huumausainerikoksen tutkintaan, mutta käräjille päätyikin paritusrikos - johon siis televalvontalupaa ei olisi voinut saada. Miten tähän "ylimääräiseen tietoon" pitäisi suhtautua? Oliko poliisilla oikeasti käsitystä huumejutusta, vai oliko se vain tekosyy valvontaluvan saantiin?
Ja edelleen voidaan kysyä, miksi poliisin valeostojutussa vuonna 1996 kaksi poliisimiestä tuomittiin virkavelvollisuuden rikkomisesta, mutta jätettiin ilman rangaistusta? Tapauksessa tutkintavankeudessa ollutta henkilöä oli pyydetty tilaamaan huumesatsi, ja myyjä pidätettiin sovitussa kohtauspaikassa. Käytetyn painostuksen määrä jäi epäselväksi. Valeostot eivät tuolloin ollut sallittuja, joten keino oli hieman kyseenalainen.
Oikeudellisesti asiasta tulee mieleen monta kysymystä. Tolppalupa-tapauksen perusteella vaikuttaa siltä, ettei esitutkintaan liittyvissä prosessipäätöksissä ole juurikaan oikeusvoima-ajattelua - esimerkiksi normaalissa siviilijutussa olisi turha mennä kinuamaan toiselta käräjäoikeudelta parempaa tuomiota. Jos paritustapausta taas ajattelee oikein negatiivisesta vinkkelistä, tulee väkisin mieleen "Exclusionary rule"n oikeutus ja mahdollinen tarve Suomessa. Valeostotapaus mietityttää puolestaan siltä kannalta, että onko valtaosin EOA:lle tehtäviin kanteluihin pohjautuva valvontajärjestelmä kuitenkaan riittävän tehokas.
Yhtäältä siteerasin edellä vakavien rikosten vahvoja torjuntaedellytyksiä puoltavaa Lahtelan näkemystä; tässä vielä vähän Sinnemäkeä (samasta keskustelusta):
"Kansalaisvapaudet ovat olleet laajat ja yksilön oikeussuoja vahva. Tällaisen järjestelmän avulla on luotu yhteiskunta, jossa rikollisuusluvut ovat pysyneet aisoissa ja maata voi edelleen sanoa erääksi vakaimmista ja turvallisimmista kaikenlaisille kansalaisille. Tämä linja ei ole tuonut mukanaan vaarallisten rikollisten hallitsemaa yhteiskuntaa, vaan hyvin turvallisena pidetyn alueen."
Kuten HS totesi jo jutun viiteotsikossa, "Kokonaisuuden punnitseminen jäänyt osauudistusten jalkoihin". Ehkäpä jatkossa punnitaan poliisin nauttimaa luottamusta tarkemminkin. Hesarin esiin tuomat epäkohdat ovat ainakin hyvää polttoainetta keskustelulle, jonka suurin riski lienee populistiseksi riistäytyminen. Erityisesti oikeuden asiantuntijoiden mielipiteitä jään odottamaan.
EU:n laajuinen ylikansallinen yhtiömuoto Eurooppayhtiö (SE) syntyy 8.10.2004. Uusi yhtiömalli on ennen muuta tarkoitettu suurehkojen yritysten EU-maiden välisen yhteistyön mahdollistajaksi. Tästä kielii jo se, että luonnolliset henkilöt eivät voi eurooppayhtiötä suoraan perustaa, ja yhtiön minimipääomakin on hulppeat 120 000 euroa.
Suomessa uusi yhtiömuoto tulee näkymään uutena eurooppayhtiölakina. Asiaa koskeva hallituksen esitys HE 55/2004 vp annettiin tänään. Ks. myös OM:n tiedote.
Kuluttajavalituslautakunta ansaitsee satikutia siitä, että säännöllisesti seuraamani päätösluettelo päivittyy vain silloin tällöin - viimeksi maaliskuun lopussa. Erillisellä tiedotteella oli kuitenkin 1.4. julkaistu tapaus, jossa oli kyse löytötavaralaista. Hesarikin oli huomannut poimia tämän vasta eiliseen numeroonsa, joten ei liene kauhea synti vaikka se täälläkin nousee vasta nyt esiin. Oli miten oli, tapaus on sinänsä ihan mielenkiintoinen.
Asiassa oli kyse siitä, että laivalta löytynyt sormus toimitettiin yksityiseen löytötavaratoimistoon. Kun omistaja ei noutanut sormusta kolmen kuukauden kuluessa, toimisto katsoi sormuksen siirtyneen omistukseensa löytötavaralain perusteella. Lain sanamuodon mukaisesti näin olikin.
Kuluttajavalituslautakunta katsoi, että omistusoikeuden siirtymissäännösten perusoikeusmyönteinen laintulkinta vaatii, että löytötavaratoimisto täyttää tietyn ilmoitusvelvollisuuden, jotta se saisi omistusoikeuden sinne päätyneisiin esineisiin. Laki kirjaimellisesti ottaen vaatii tätä vain esineen löytäjältä, mutta KVL vaati sitä myös löytötavaratoimistolta.
Sinänsä yleisestä oikeudenmukaisuusnäkökulmasta KVL:n ratkaisuun on melko helppo yhtyä, kun kyse oli näinkin arvokkaasta esineestä. Hurskaasti asia oli kääritty perusoikeuksien kaapuun: "Viranomaisilla on velvollisuus tulkita epäselviä lainsäännöksiä perusoikeusmyönteisesti". Toisaalta voidaan kysyä, oliko KVL:n omakaan ratkaisu ihan perustuslain hengen mukainen; PL 106 §:n mukaan kun lain (perustuslain kanssa ristiriidassa olevan) säännöksen saa sivuuttaa vain tuomioistuin. Asetuksen tai muun alemman säädöksen perustuslain vastaisen kohta on jätettävä soveltamatta myös viranomaisissa (PL 107 §).
Koska KVL ei ainakaan tiedotteessaan tarkemmin perustellut, mitä se oikein sivuutti ja tulkitsi, on vähän vaikea sanoa, oliko ratkaisu oikea. Vähän jäi sellainen maku, että KVL halusikin ratkaista asian kuluttajan edun mukaisesti, ja perusoikeudellinen selitys oli vain sitä, selitystä. Tiedä sitten oliko sattumaa se, että KKO:n ensimmäinen merkittävä PL 106 §:n soveltamisratkaisu annettiin pari päivää ennen tätä KVL:n päätöstä...
Sinänsä huomionarvoista on se, että Suomessa perustuslaki on kirjoitettu nimenomaan siten, että tuomioistuimet ym. eivät voi tutkia lain perustuslainmukaisuutta sinänsä, vaan ainoastaan jättää lain soveltamatta yksittäistapauksessa. Edellä mainitussa KKO:n ratkaisussa tämä erottelu oli vielä jotenkin näkyvissä; KKO nimenomaan perusteli, että ko. tapauksessa aiheutunut melko poikkeuksellinen vahinko ei ollut sellaista, jota lain säätämisvaiheessa oli ajateltu. Tässä tapauksessa KVL tuntuu tuominneen olennaisen osan löytötavaralain toimintamekanismista (lähes täysin olosuhteista piittaamatta) ja siten perustaneen uusia velvollisuuksia löytötavaratoimistoille.
Tämäkin on sinänsä vaarallista, sillä PL 80 §:n mukaan yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien perusteista on säädettävä lailla. Näin ei ainakaan tällaisessa tulkintaratkaisussa välttämättä tapahdu. Olisi tietysti hyödyllistä nähdä kyseinen asia ajettuna tuomioistuinmyllyn läpi, mutta siinä ei olisi asianosaisten kannalta mitään järkeä, joten eiköhän juttu jää sillensä. Nyt vain sitten seurataan, miten asia vaikuttaa löytötavara-alan toimintakäytäntöön ja mahdollisesti lainsäädäntöön.
Näemmä Kuluttajavirasto on alkanut julkaisemaan lausuntonsa ym. materiaalit verkossa. KV:n saitti on sikäli syvältä, että linkkien toimivuus ei yleensä ole kaksinen, mutta ainakin tällä hetkellä lausuntoarkisto löytyy täältä. Yläpalkista voi sitten valita Lausunnot 2004.
Oikean elämän tekemisen määrän ja blogikirjoittelun aktiivisuuden summa on vakio, mikä selittää taas taannoisen hiljaisuuden. Toisaalta sekin on rehellistä hiljaisuutta; en ole myöskään ehtinyt perehtymään mihinkään aiheeseen josta olisi voinut kirjoittaa. Hesareita on taas lukematta - tila, jossa en ole aikoihin ollut.
Oli miten oli, pikakatsaus viikon tapahtumiin, tässä samalla kun itsekin näitä uutimia luen:
KKO 2004:38: Laitoshoidossa olevaa dementikkoa ei ollut lain nojalla pakko kuulla hänen edunvalvojansa määräämistä koskevassa asiassa. Outo juttu, jonka arkisesti avautuvin osa substanssia lienee siinä, että sisarusten kannattaisi riidellä jostain fiksummista asioista ja jossain muualla kuin käräjillä.
KKO 2004:39 käsittelee maksuttoman oikeudenkäynnin myöntämistä ym.. Kyse on siitä, että vanhan oikeusapujärjestelmän aikana oli tavanomaista myöntää takautuvasti oikeusapua koskemaan myös aikaisemmissa oikeusasteissa aiheutuneita kuluja. Tätä käytäntöä ei ole tarkoitus noudattaa uuden oikeusapulain (257/2002) aikana. KKO myönsi oikeusavun tällä kertaa tapauksessa, jossa kyse oli siirtymästä vanhojen sääntöjen puitteista uuteen järjestelmään. Jatkossa kannattaa kuitenkin käydä oikeusaputoimistossa heti kun prosessiin ryhtyy, eikä vasta kun ensimmäisen kerran häviää jutun.
KKO 2004:40:ssa oli kyse tapauksesta, jossa sijoitushenkivakuutuksen edunsaajaksi oli merkitty "omaiset" (jota pääsääntöisesti tulkittiin perintökaaren mukaisesti), mutta vainaja oli testamentannut omaisuutensa avopuolisolleen. Kysymys oli myös siitä, missä määrin puhtaasti sijoitusmielessä otettuihin vakuutuksiin voidaan soveltaa vakuutussopimuslakia. Tapauksessa testamentissa annetun määräyksen katsottiin tarkoittavan myös sitä, että ilmaisua "omaiset" oli tulkittava avopuolison hyväksi.
KKO 2004:41:ssä oli kyse syyteoikeuden vanhenemisesta tapauksessa, jossa syyttäjä otti esiin uusia syyteperusteita vasta oikeudenkäynnin aikana. Uusien perusteiden katsottiin tarkoittavan itse asiassa erillistä syytettä eikä vanhan argumentaation vahvistamista. Koska rikoksesta (velallisen epärehellisyys) säädetty vanhentumisaika oli jo umpeutunut, syyte hylättiin uusien esitettyjen perusteiden osalta.
KKO 2004:42 käsittelee tapausta, jossa vakuutusoikeuden jäsen oli osallistunut asian ratkaisuun kahdessa eri vaiheessa. Oikeudenkäymiskaaren mukaan tuomari on esteellinen osallistumaan sellaisen asian ratkaisuun, josta hän on jossain vaiheessa jo jotain päättänyt. Toisaalta monivaiheisissa prosesseissa on tavanomaista (ja tarkoituksenmukaista), että sama tuomari käsittelee asiaa useaan kertaan. KKO ei katsonut vakuutusoikeuden jäsenen olleen esteellinen. Päätöksessä on käsitelty asiaa mm. ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön valossa, joten jos kiinnostaa niin kannattaapi lueskella.
KKO 2004:43:ssa ratkaistiin kysymys siitä, onko velallinen velvollinen korvaamaan velkojan oikeudenkäyntikulut silloin, kun kyse on prosessista, jossa vahvistetaan toisessa Brysselin sopimukseen kuuluvassa maassa annetun tuomion täytäntöönpanokelpoisuus. Vastaus oli myöntävä.
Hallituksen esityksissä ja julkaistuissa säädöksissä ei ollut mitään yleisemmin kiinnostavaa. Valtioneuvosto asetti rahapelifoorumin, joka toivottavasti jossain vaiheessa vastaa kunnolla kysymykseen rahapelialan yksinoikeuksien jakamisesta.
Niin ja tapahtuihan tietysti se, että apulaisoikeuskansleri otti kantaa huumekoiraratsioihin. Taustalla oli siis se, että huumekoira tarkasti kaikki Ruoholahden metroasemalla kulkijat Koneisto-festivaalin aikana. "Apulaisoikeuskanslerin mukaan se seikka, että kysymys on kaikkiin tasapuolisesti kohdistuvasta 'ratsiatyyppisestä' valvonnasta, ei sellaisenaan oikeuta loukkaamaan yksityisyyttä ilman tähän oikeuttavaa normia." -- sinänsä lainsäädännön selkeämpi rooli olisi minustakin tässä jees, mutta poliisin liikennevalvonnassa esiintyy samankaltaista mielivaltaa, ja se kuitenkin yleisesti ottaen hyväksytään. Onko tämä moraalisesti eri asia, vaikka lainsäädäntötausta olisikin hieman erilainen?
Minkä ikäisenä nuori saa ryhtyä kesätöihin? Mitä rajoituksia työnteolle on? Tässä keskeisimmät vastaukset lakiviitteineen:
Kätkemisrikos (RL 32:1) määritellään seuraavasti: "Joka kätkee, hankkii, ottaa huostaansa tai välittää toiselta varkaus-, kavallus-, ryöstö-, kiristys-, petos-, kiskonta- tai maksuvälinepetosrikoksella saatua omaisuutta taikka muulla tavoin ryhtyy sellaiseen omaisuuteen, on tuomittava, jollei teko ole rangaistava rahanpesuna, kätkemisrikoksesta sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi kuudeksi kuukaudeksi."
KKO:n tapauksessa KKO 2004:24 oli kysymys siitä, missä määrin kätkemisrikosta edeltänyt omaisuusrikos täytyy selvittää, jotta rikoksesta epäilty voidaan tuomita kätkemisrikoksesta.
Tapauksessa syytetty A oli myynyt kirpputorien ja lehti-ilmoitusten kautta n. 900 erilaista kulutustavaraa, mm. kirjoja, keittiötuotteita ja koriste-esineitä. Tavarat oli myyty olennaisesti normaaleja jälleenmyyntihintoja edullisemmin, ja A oli oikeudessa sanonut hankkineensa tavarat vielä edullisemmin. Hän ei kuitenkaan suostunut kertomaan, miten oli tavarat hankkinut. Hieman ennen A:n myyntejä paikkakunnalla olleista liikkeistä X, Y ja Z oli varastettu tällaisia tuotteita. Lisäksi joissain A:n myymissä tuotteissa oli Y:n hintalaput paikallaan.
Intuitio ja oikeustaju vetää vahvasti siihen suuntaan, että A olisi tuomittava. Asiaan liittyvä juridinen kysymys on kuitenkin se, että kuinka selkeä näyttö esirikoksesta on oltava, jotta kätkemisrikoksesta tuomitseminen on mahdollista. Tapauksessa tavarat olivat yleisluontoisia, eikä niiden lähdettä tai alkuperää pystytty osoittamaan. Tietoa ei ollut varkausrikoksen tekijästä, paikasta eikä ajastakaan - tavaroiden alkuperiä ei siis pystytty yksilöimään.
Kuitenkin kaikki oikeusasteet katsoivat, että näyttö A:n tuomitsemiseksi riittää. Kiinnostavin pätkä löytyy KKO:n tuomion perustelukappaleista 19-20, joissa pohditaan sitä, mikä merkitys A:n vaikenemiselle on annettava. "Rikosoikeudenkäynnissä noudatettaviin periaatteisiin kuuluu kuitenkin se, ettei rikoksesta syytetyllä ole velvollisuutta myötävaikuttaa asian selvittämiseen, jolloin hänellä on myös oikeus olla vastaamatta hänelle esitettyihin kysymyksiin. Näin ollen sitä, että vastaaja on kieltäytynyt antamasta hyväksyttävää selitystä tai selvitystä häntä vastaan puhuvasta seikasta, ei voida mainitun lainkohdan nojalla ottaa huomioon ratkaisevana aihetodisteena häntä vastaan." ... "Vaitiolo-oikeus ei kuitenkaan voi eikä saa estää sitä, että syytetyltä selvästi selitystä vaativissa tilanteissa hänen vaikenemisensa otetaan huomioon harkittaessa syyttäjän esittämän näytön vakuuttavuutta."
Koska A olisi voinut halutessaan esittää helposti vastanäyttöä, mutta ei ole sitä tehnyt, ja koska "[o]maisuuden laadun ja määrän sekä varastointitavan ja myyntiin liittyvän menettelyn perusteella voidaankin riittävällä varmuudella päätellä" A:n tienneen omaisuuden alkuperästä, A tuomittiin ammattimaisesta kätkemisrikoksesta (RL 32:3).
Tuomion lukemisen jälkeen voi tietysti jälleen keskustella siitä, miten tällainen käännetyltä todistustaakalta vaikuttava rakenne sopii rikosjuttuihin. Väkisinkin tapaus kyllä näyttää siltä, että A:n kieltäytyminen selvityksen antamisesta on vaikuttanut ratkaisuun. Toisaalta voi kysyä, mikä vaihtoehto olisi; varsin todennäköisesti yksittäisten myymälävarkauksien selvittäminen kaikkien 900 esineen osalta olisi kuitenkin mahdotonta. On kuitenkin melko vaikea tuntea sympatiaa A:ta kohtaan tässä tilanteessa, siksi epäilyttävät olot vaikuttavat olleen.
Ks. myös KKO 1992:42 ja KKO 1993:112, joissa kätkemisrikoksen esirikoksesta ei ollut riittävää näyttöä.
Annoin periksi intuitiolle ja vastaanottamalleni kevyelle painostukselle: blogin virallinen nimi on nyt Lakiblogi. Tämä kuvastaa ainakin sitä, että valtaosa jutuista on käsitellyt oikeustieteellisiä asioita muutenkin, toisekseen sitä, että tietoteknisille jutuille on parempiakin julkaisukanavia, ja kolmanneksi sitä, että lukijoiden kannalta omat kiinnostusalueeni ovat liian hajanaisia yhtenä vuona seurattavaksi. Siispä tästä lähtien fokusoituneemmin melkein pelkkää lakiasiaa tällä kanavalla.
"Miltä sivuilta on linkki tälle yhdelle käytössäni olevalle sivulle?" on mielenkiintoinen kysymys. Siihen vastaavat monet webbilokianalysaattorit, mutta tarvitsin itse hyvin yksinkertaisen työkalun, siispä tein sen Perlillä. Käyttäminen vaatii Perl-tulkkia, vähän ohjelmakoodin ymmärrystä ja mahdollisuuden- saada omaan sivustoon liittyvä http-palvelimen lokitiedosto käyttöönsä.
Koodi on kaikessa kauneudessaan tässä:
#!/usr/bin/perl -w
# Skriptin perustietorakenne: hash, jossa avaimina
# sivujen urlit. Arvoina on viittaus hashiin, jossa
# puolestaan avaimena refererit ja arvoina kunkin
# refererin esiintymislukumäärä
my %urlit;
while (<STDIN>) {
my @f = split;
# Url esiintyy lokissa 7. sarakkeessa -- muuta tarvittaessa
my $url = $f[6];
# Referer-osoite on 11. sarakkeessa (lainausmerkkeihin suljettuna)
my $ref = $f[10]; $ref =~ s/\"//g;
next if ($ref eq '-');
# Jos haluat nähdä myös oman saittisi sisäiset viittaukset,
# kommentoi seuraava rivi:
next if ($ref =~ /^http:\/\/(www\.)?heikniemi\.net\//i);
# Onko Google-haun tulos?
if ($ref =~ /http:\/\/www\.google.*q=([^&]+)/) {
my $hakusana = $1;
$hakusana =~ tr/[+]/[ ]/;
$ref = "Google-haku: $hakusana";
}
# Onko Google-kuvahaun tulos?
elsif ($ref =~ /http:\/\/images\.google.*imgurl=([^&]+)/) {
$ref = "Google-kuvaosuma: $1";
}
# Jos tätä urlia ei vielä ollut esiintynyt, luodaan
# sille tyhjä ali-hash
if (!defined $urlit{$url}) {
$urlit{$url} = {};
}
if (!defined $urlit{$url}->{$ref}) {
$urlit{$url}->{$ref} = 1;
}
else {
$urlit{$url}->{$ref}++;
}
}
# Tulostetaan tulokset urleittain aakkosissa, ja
# niiden sisällä refererit esiintymiskertojen mukaan
foreach $url (sort keys %urlit) {
print "$url\n" . "-" x length($url) . "\n";
my %refs = %{$urlit{$url}};
foreach $ref (sort {$refs{$b} <=> $refs{$a}} keys %refs) {
printf("%5d %s\n", $refs{$ref}, $ref);
}
print "\n";
}
Ja syntaksiksi käy esimerkiksi: type munloki.txt | perl tilasto.pl
Tuloksena tulee tämännäköisiä tulosteita:
/rikoslaki/rl49.html
--------------------
2 http://www.cs.tut.fi/~jkorpela/tekoik/tekl.html
1 Google-haku: rikoslaki 49
1 Google-haku: Teollisoikeusrikos
Viime päivinä useammastakin lähteestä on taas noussut esiin kysymys siitä, mitä saa käyttää todisteena oikeudessa. Sfnetissä eräs sinänsä viaton keskustelu repesi tähänkin aiheeseen, kun esitettiin väite nauhoitusten todistuskäytön laittomuudesta. Linkin takaa löytyy keskustelua asiasta laidasta laitaan. Tiivistetty keskustelun loppukäsitys lienee se, että nauhoituksia saa lähtökohtaisesti käyttää todisteena.
Sähköpostitse minulta taas tiedusteltiin sitä, voidaanko Suomessa käyttää päiväkirjaa todisteena oikeudessa. Vastaus on tähänkin se, että meilläpäin tuomioistuimella on varsin vapaa oikeus ottaa vastaan melkein mitä tahansa todistelua. Luotettavuus arvioidaan sitten erikseen. Päiväkirjan kohdalla varmastikin kirjoittajan persoona ja kirjoitustapa vaikuttavat jonkin verran.
Toisaalta kun oikeudenkäynti kuitenkin on suullista, todennäköisesti normaalitilanteessa mielummin kuunneltaisiin päiväkirjan kirjoittajan suullinen esitys kuin että alettaisiin lukemaan hänen kirjoituksiaan todistelumerkityksessä. Ja joka tapauksessa erityisiä yksityiselämään liittyviä esiin tulevia asioita voidaan suojata sillä, että määrätään osa aineistosta salassa pidettäväksi.
Taannoisessa skl-ketjussa veivattiin jenkkilässä esiin noussutta asiaa: Jos on lapsi ja ottaa itsestään pornokuvia, saako niitä pitää hallussaan tai levittää? (ks. alkuperäinen uutinen).
Kysymys on mielenkiintoinen, sillä rikoslain säännösten sisältö ei ole aivan selvä. RL 17:18 (sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittäminen) ja RL 17:19 (sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan hallussapito) ovat sikäli haastavia kriminalisointeja, että niiden esitöissä (joita en kyllä muuten suuremmin kehuisi) on tuotu esiin hyvin voimakkaita yhteiskunnallisia painotuksia; tavoitteena ei siis ole suojella vain kuvien "uhria" eli mallia.
Jenkkilän tapauksessa 15-vuotias tyttö oli ottanut itsestään seksuaalisia kuvia ja levittänyt niitä. Syyte lapsipornon hallussapidosta ja levittämisestä rapsahti. Tämä voi tuntua hieman kohtuuttomalta toiminnalta, mutta toisaalta voi myös esittää skenaarion, jossa lähiseudun pedofiili ottaa kuvat ja houkuttelee niillä vaikkapa lähiseudun pikkutyttöjä mukaan omiin juttuihinsa ("Katsokaa nyt, tekin tunnette tämän tytön, ei tässä ole mitään vaarallista, hänkin on uskaltanut tulla leikkimään kanssani..."). Mitä sinä päättäisit?
Nyytisketjun keskustelijat olivat valtaosin sitä mieltä, ettei tällaisesta teosta pitäisi rankaista. Laista on vaikeahko saada selvää, eikä hallussapitokriminalisoinnin "oikeudettomasti"-sanalle löydy esitöistäkään mitään selkeää määritelmää. Ketjun lukemisella kyllä löytää argumentteja suuntaan ja toiseen.
Kysyin sittemmin asiasta OM:n lainsäädäntöneuvos Jukka Lindstedtiltä. Hänen käsityksensä oli se, että omien kuvien hallussapidosta ei voitaisi rankaista, ja lähtökohtaisesti myös näiden levitys olisi sallittua. Toisaalta jälkimmäisen osalta näkemykset perustuivat pitkälti juuri annettuun HE 34/2004:ään (rikoslain muutokset mm. ihmiskaupan säännöksiä koskien), ja Lindstedt kehottikin seuraamaan kyseisen HE:n matkaa eduskunnassa. Hän piti mahdollisena sitä, että joku asiantuntijoista pitäisi myös omien kuviensa levittäjän rankaisemista tarpeellisena.
Uutena yksityiskohtana ehdotus määrittelee lapsipornon "lapsen" selkeästi alle 18-vuotiaaksi, ja toisaalta luo 16-17-vuotiaiden osalle tätäkin asiaa sivuavan poikkeussäännöksen. Ohessa vielä olennaiset pykälät ehdotuksesta:
18 § Sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittäminen. Joka valmistaa, pitää kaupan tai vuokrattavana, vie maasta, tuo maahan tai Suomen kautta muuhun maahan taikka muuten levittää kuvia tai kuvatallenteita, joissa sukupuolisiveellisyyttä loukkaavasti esitetään
1) lasta,
2) väkivaltaa tai
3) eläimeen sekaantumista,
on tuomittava sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittämisestä sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.
Yritys on rangaistava.
Mitä 17 §:n 2 momentissa säädetään, koskee myös tässä pykälässä tarkoitettua kuvaa tai kuvatallennetta.
Lapsena pidetään kahdeksaatoista vuotta nuorempaa henkilöä sekä henkilöä, jonka ikää ei voida selvittää mutta jonka on perusteltua syytä olettaa olevan kahdeksaatoista vuotta nuorempi.
Mitä 1 momentissa säädetään sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan valmistamisesta, ei sovelleta, jos kuva esittää kuusitoista vuotta täyttänyttä henkilöä, jonka suostumuksella kuva on valmistettu hänen yksityistä käyttöään tai hänen määräämäänsä käyttöä varten, ja jos osapuolten iässä tai henkisessä ja ruumiillisessa kypsyydessä ei ole suurta eroa.
18 a § Törkeä sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan levittäminen. Jos sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan levittämisessä
1) lapsi on erityisen nuori,
2) kuvassa esitetään myös vakavaa väkivaltaa tai lapsen kohtelua erityisen nöyryyttävästi,
3) rikos tehdään erityisen suunnitelmallisesti tai
4) rikos on tehty osana 1 a §:n 4 momentissa tarkoitetun järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaa
ja rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, rikoksentekijä on tuomittava törkeästä sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan levittämisestä vankeuteen vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään kuudeksi vuodeksi.
Yritys on rangaistava.
... (18 b § poistettu)
19 § Sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan hallussapito.Joka oikeudettomasti pitää hallussaan valokuvaa, videonauhaa, elokuvaa tai muuta todellisuudenmukaista kuvatallennetta, jossa esitetään 18 §:n 4 momentissa tarkoitettua lasta sukupuoliyhteydessä tai siihen rinnastettavassa seksuaalisessa kanssakäymisessä taikka muulla sukupuolisiveellisyyttä ilmeisen loukkaavalla tavalla, on tuomittava sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan hallussapidosta sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi.
Mitä 1 momentissa säädetään, ei sovelleta, jos kuva esittää kuusitoista vuotta täyttänyttä henkilöä, joka on antanut suostumuksensa kuvan pitämiseen hallussa, ja jos osapuolten iässä tai henkisessä ja ruumiillisessa kypsyydessä ei ole suurta eroa.
Jäämme siis odottamaan eduskunnan mankeloinnin lopputulosta ennen sen ihmeempiä johtopäätöksiä.
Tämä on pitänyt muistaa mainita aiemminkin, mutta tulkoon nyt näin myöhässä:
Finlexissä on uusi Hallitukset esitykset -haku, joka näyttää eduskunnassa vireillä olevat HE:t. Ihan asiallinen työkalu, vaikkakin sitä vaivaa sama hitaus kuin Finlexiä yleensäkin.
Maaliskuun lopulla sai julkisuutta KKO:n ratkaisu KKO:2004:26, jossa ensimmäisen kerran KKO:n tasolla sovellettiin perustuslain 106 §:ää - eli sivuutettiin olemassaolevan lain säännös perustuslainvastaisena.
Asiassa oli kysymys rakennussuojeluun liittyvästä päätöksestä. Kun rakennus tai sen osa halutaan suojella, tulee rakennussuojelulain 9 §:n mukaan lääninhallituksen (nykyisin ympäristökeskuksen) "kieltää rakennuksen kulttuurihistoriallista arvoa vaarantaviin toimenpiteisiin ryhtyminen". Kun tämä päätös on tehty, itse suojeluasia on ratkaistava kahden vuoden kuluessa. Jos rakennus päädytään suojelemaan lopullisesti, rakennuksen omistajalla on oikeus saada valtiolta täysi korvaus aiheutuneesta haitasta. Tässä tapauksessa kysymys oli kuitenkin siitä, voidaanko korvausta tuomita myös väliaikaisen toimenpidekiellon aiheuttamasta haitasta.
Rakennussuojelulakia säädettäessä eduskunnan eri valiokunnat olivat pohtineet asiaa useaan otteeseen. Lakiehdotus oli kirjoitettu siten, että toimenpidekiellon aiheuttamasta vahingosta ei suoritettu korvausta. Lopulta perustuslakivaliokuntakin päätyi ajatusmalliin, jonka mukaan väliaikainen toimenpidekielto ei tyypillisesti haittaa normaalia rakennuksella ansaitsemista ja koska suojelupäätös on tehtävä kahden vuoden kuluessa, ei aiheutunutta vahinkoa tarvitse korjata. Näin valiokunta katsoi, ettei säännös ole ristiriidassa silloisten perustuslakien tarkoittaman omaisuuden suojan kanssa.
Tässä tapauksessa kyse oli siitä, että asuinkiinteistön alakerrassa oleva apteekkihuoneisto oli määrätty suojeltavaksi. Koska apteekkitoiminta oli päättynyt ko. huoneistossa juuri ennen suojelupäätöstä eikä apteekkisisustukseen voitu suojelupäätöksen vuoksi puuttua, yhtiölle aiheutui noin vuoden ajalta vuokratulojen menetyksiä siksi, ettei uutta apteekkivuokralaista löytynyt, eikä tiloja voitu muuntaa muuhun käyttöön sopivaksi. Menetetyksi arvioitu summa oli noin 211 000 markkaa.
Perustuslain 106 §:n mukaan "Jos tuomioistuimen käsiteltävänä olevassa asiassa lain säännöksen soveltaminen olisi ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa, tuomioistuimen on annettava etusija perustuslain säännökselle." KKO:n enemmistö katsoi, että koska tässä tapauksessa väliaikainen toimenpidekielto oli aiheuttanut myös rakennuksen (osan) normaalin ansiokäytön keskeytymisen, oli tilanne ollut erilainen kuin mitä perustuslakivaliokunta oli asiaa pohtiessaan miettinyt.
Koska rakennussuojelulakia ei ollut aikanaan säädetty perustuslain säätämisjärjestyksessä, oli eduskunnan tarkoitus ollut jättää rakennussuojalain vaikutukset perustuslain puitteisiin. Valiokunnat olivat nimenomaan korostanete kohtuullisen sietämisvelvollisuuden olemassaoloa, mutta tässä tapauksessa aiheutunut vahinko oli erityisen olennaista, ja eri tyyppistä kuin mitä eduskuntakäsittelyssä oli aikanaan ajateltu.
KKO katsoi, että tällaisessa myös tilapäisen toimenpidekiellon aiheuttama vahinko oli korvattava kuten varsinaisesta suojelupäätöksestäkin aiheutunut vahinko. Lain sanamuoto sivuutettiin siis PL 106 §:n nojalla, ja asia palautettiin lunastustoimikunnan ratkaistavaksi.
--
Jälkikäteen arvioiden on helppo pitää KKO:n ratkaisua oikeudenmukaisena. Asiasta kuitenkin äänestettiin, ja peräti 11 oikeusneuvoksen voimin. Eriäviä mielipiteitä oli 6 kpl ja esittelijän mietintö päälle (joskaan kaikki näistä eivät kannattaneet korvauksen epäämistä sinänsä).
Perustelukappaleessa 20 KKO toteaa: "Korkein oikeus katsoo, että jos väliaikaisesta toimenpidekiellosta aiheutuu vaatimuksessa tarkoitettua vahinkoa, on vahinko tällöin laadultaan sellaista, että sen jääminen korvaamatta asiaa koskevien säännösten puuttumisen vuoksi loukkaisi perustuslain 15 §:ssä turvattua omaisuuden suojaa." Tulevan soveltamisen kannalta onkin kiinnostavaa nähdä, millainen yleisempi sovellettavuus "vaatimuksessa tarkoitetulle vahingolle" kehittyy. Tarkoitettu vahinko oli olennaisesti sitä, että "normaali taloudellinen hyödyntäminen" oli toimenpidekiellon vuoksi keskeytynyt.
Normaali hyödyntäminen kattanee ainakin tässä käsitellyn tavallisen vuokraustoiminnan, mutta siitä laajentaminen on vaikeaa. Muiden suojelun kohteiksi johtuneiden kiinteistönomistajien oikeusurakka ei liene helppo sekään, sillä vaikka ennakkotapaus nyt onkin, on kovin vaikea kuvitella ainakaan alioikeuksien ottavan kovin liberaalia suhtautumista PL 106 §:n käyttöön - ja laki on hyvin tiukka näiden toimenpidekieltojen aiheuttaman vahingon suhteen. Saapa nähdä, muutetaanko lainkohtaa ennen kuin merkittävää oikeuskäytäntöä asiasta alkaa syntyä.