Juuri taannoin kirjoitin mainosten sitovuudesta, ja nyt kuluttaja-asiamies pistää pelikenttää uusiksi. Tänään julkistetun linjauksen mukaan nimittäin "mainoksia on pidettävä elinkeinonharjoittajaa sitovina tarjouksina, jos kuluttajalla on tarjouksen sisällön, esitystavan tai muun syyn perusteella ollut perusteltua syytä olettaa saavansa tarjotun hyödykkeen tarjouksessa merkityillä tiedoilla", ja edellisen loogisena jatkumona "tarjoukseen merkittyjä tietoja pitää arvioida osana sopimusta eli sopimus tulee voimaan sen sisältöisenä mitä kuluttajalla on ollut siitä markkinoinnin perusteella aihetta olettaa".
Lisäksi lähtökohdaksi asetetaan se, että virhetilanteessa (tarjoustuotteen loppuminen, väärät tuotetiedot/hinnat jne.) mainostajan on näytettävä menetelleensä huolellisesti välttääkseen korvausvastuun. Erikoistarjousten osalta vastuuta pidetään jopa ankarana siten, ettei huolellisuutta erikseen edes tarkastella.
KA:n kannanotto on mielenkiintoinen, koska se muuttaa monia asioita mainonnassa. Samalla se on ymmärrettävä sikäli, että yhä isompi osa markkinakommunikaatiosta tapahtuu mainonnan kautta, ja toisaalta mainosvirheitä tulee yhä enemmän - tai sitten mainonta on yhä härskimpää. Aika näyttää, hyväksytäänkö KA:n linjaus markkinaoikeudessa ja muissa tuomioistuimissa. Mikäli KA:n pohdinta kaupankäynnin muuttumisesta kiinnostaa, kannattaa muuten lukaista tuo linjaus.
Kuluttaja-asiamies vie Sanoma Osakeyhtiön markkinaoikeuteen, koska Hesarin mukana tulee mainosliitteitä, eikä niistä voi kieltäytyä. Näin kuluttaja ei voi käyttää oikeuttaan kieltäytyä suoramarkkinoinnista (tämä "oikeus" perustuu lähinnä kuluttajaviranomaisten tekemään kuluttajansuojalain tulkintaan). Hesari on tapauksessa tietenkin vain esimerkkinä, sama tilannehan on kaikkien muidenkin lehtien kanssa.
KA:n mielestä HS:n mainosten vastaanottamisen hyväksyvä sopimusehto on kohtuuton. On mielenkiintoista nähdä, miten markkinaoikeus tämän ratkaisee. Sinänsä lehden välissä olevan liitteen voi helposti rinnastaa erikseen jaettavaan mainoslehtiseen. Toisaalta sen voi ihan yhtä hyvin rinnastaa myös lehden sivuilla olevaan mainokseen, jota ei myöskään voida kieltää. Lehtialan kannalta asia on tietysti mielenkiintoinen. Liitteiden sijoittaminen vain osaan lehdistä on logistinen kauhukuva, joten siihen ei tietysti haluta ryhtyä.
Kuluttajaviranomaisten lehdistötiedotteesta löytyy mm. tämä perustelu: "Sopimusehdon kieltoa tukee myös se, että sanomalehteä voidaan pitää nyky-yhteiskunnassa välttämättömyyshyödykkeenä, jonka tilaamiseen on mahdollista saada toimeentulotukea aivan kuten tv-lupamaksuun ja puhelinkuluihin." Mutta jos äärimmilleen vietynä logistiikan kustannukset heitetään lehtialan niskaan, paljonko KA on valmis sysäämään kuluttajille ja yhteiskunnalle kustannuksia tämän kieltäytymisoikeuden toteuttamisesta? Paljonko kuluttajat ovat valmiita maksamaan siitä?
KKO antoi eilen mielenkiintoisen ratkaisun KKO 2004:47, jossa kyse oli mm. KKO:n istuntoluetteloiden ja niihin liittyvien merkintöjen julkisuudesta. KKO päätti, että luettelot eivät ole julkisia (äänin 3-2), mutta melkein yhtä kiinnostava on päätös siitä, ettei tästä ratkaisusta saanut valittaa korkeimpaan hallinto-oikeuteen.
Ratkaisun pohjana on se, että julkisuuslain (L viranomaisten toiminnan julkisuudesta, 621/1999) 33 § kuuluu seuraavasti:
Viranomaisen tässä laissa tarkoitettuun päätökseen saa hakea muutosta valittamalla siten kuin hallintolainkäyttölaissa (586/1996) säädetään, jollei 2 momentista muuta johdu. Muun kuin hallintolainkäyttölain 7 §:ssä tarkoitetun viranomaisen päätöksestä valitetaan korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Valitus toimivallaltaan paikallisen tai alueellisen viranomaisen päätöksestä samoin kuin 4 §:n 1 momentin 8 kohdassa ja 4 §:n 2 momentissa tarkoitetun julkista tehtävää hoitavan laitoksen, yhteisön, säätiön ja yksityisen henkilön päätöksestä tehdään kuitenkin hallintolainkäyttölain 12 §:ssä tarkoitetulle toimivaltaiselle hallintotuomioistuimelle.
Jos asianosainen pyytää tietoa asiakirjasta vireillä olevaan oikeudenkäyntiin liittyen, saa tuomioistuimen pyynnön johdosta antamaan ratkaisuun hakea muutosta siinä järjestyksessä, jota noudatetaan haettaessa muutosta siihen asiaan, johon pyyntö liittyy. Muutoksenhakuoikeudesta on lisäksi voimassa, mitä oikeudenkäynnin julkisuudesta annetussa laissa säädetään.
KKO totesi ensin, että asiakirjapyynnössä oli kyse yleisestä KKO:n toimintaa koskevasta asiakirjapyynnöstä eikä em. pykälän 2 momentin mukaisesta vireillä olevaa oikeudenkäyntiä koskevasta julkisuusasiasta. Niinpä KKO ratkaisi pyynnön hallintoasiana ikään kuin viranomaisen roolissa.
Kiinnostavaksi asia kuitenkin muodostui siinä vaiheessa, kun KKO pääsi lausumaan siitä, saako näin hylättyyn asiakirjapyyntöön hakea muutosta. KKO:n käsityksen mukaan muutoksenhakuoikeutta ei ollut, minkä ajatelman tueksi enemmistö (ään. 3-2) esitti perustelunaan kolme seikkaa:
1) Perustuslain 3.3 §:n mukaan KKO ja KHO käyttävät korkeinta tuomiovaltaa
2) Korkeimmasta oikeudesta annetun lain mukaan KKO ratkaisee foorumikysymykset (eli mikä tuomioistuin käsittelee minkäkin asian)
3) Niissä asioissa, jotka KKO ratkaisee "vireillä olevaan oikeudenkäyntiin liittyen" ei saa hakea muutosta KKO:n ratkaisuun.
Ainakaan allekirjoittanut ei tuosta saa dedusoitua sitä, miksei viranomaisena toimivan KKO:n päätöksiin saisi hakea muutosta KHO:sta silloin, kun kysymys on selkeästi hallintoasiasta. Se, että oikeudenkäyntiä koskevissa julkisuusasioissa valituskierre tyrmätään KHO:hon on luontevaa pääasian ja siihen liittyvien prosessikysymysten yhteensitomisen vuoksi, mutta KKO:ta viranomaisena koskevissa asioissa tätä on vaikeampi perustella. Vähemmistöä (oikeusneuvos Lehtimajan eriävä mielipide) siteeraten:
Perustuslain 21 §:n 1 momentista ilmenee, että pääsäännön mukaan oikeus hakea muutosta viranomaisen ratkaisuihin kuuluu asianosaiselle perusoikeutena taattuun oikeusturvaan. Saman lain 22 §:n mukaan julkisen vallan on turvattava perusoikeuksien toteutuminen. Tämä puoltaa sitä näkemystä, että viranomaisen hallintoasioissa antamia ratkaisuja koskevien valituskieltojen tulisi perustua nimenomaisesti säädettyyn lakiin.
Kun Korkeimman oikeuden on katsottu kuuluvan julkisuuslain 4 §:ssä tarkoitettuihin viranomaisiin eikä julkisuuslain 33 §:n 1 momenttiin liity Korkeimman oikeuden osalta erityisesti säädettyä valituskieltoa, katson, että Korkeimman oikeuden hallintoasiassa julkisuuslain 4 §:ssä tarkoitettuna viranomaisena antamaan päätökseen on voitava hakea julkisuuslain 33 §:n 1 momentin nojalla muutosta valittamalla Korkeimmalta hallinto-oikeudelta siten kuin hallintolainkäyttölaissa säädetään. Näillä perusteilla annan Tammiselle tämän mukaisen muutoksenhakuosoituksen Korkeimpaan hallinto-oikeuteen.
Varmaan kävi jo ilmi, että olen vähemmistön kannalla asiassa. Mutta ratkaistu mikä ratkaistu.
Duodecim-aikakauskirjan numerossa 10/2004 lääkäri Pertti Heikman esittelee artikkelissaan "Sähköhoidon uusia näkymiä" (s. 1219 ss.) mm. masennustilojen hoitoon käytettävän sähköhoidon nykytilaa. Juridisesti kiinnostavaa jutussa on (taulukko 1:ssä esitetty) kommentti siitä, että "sähköhoito voidaan antaa kirjoittajan henkilökohtaisen mielipiteen mukaan tarvittaessa hengenpelastavana toimenpiteenä ilman potilaan suostumusta".
Kyse lienee potilaan asemasta ja oikeuksista annetun lain (785/1992) 8 §:n tarkoittamasta kiireellisestä hoidosta: "Potilaalle on annettava hänen henkeään tai terveyttään uhkaavan vaaran torjumiseksi tarpeellinen hoito, vaikka potilaan tahdosta ei tajuttomuuden tai muun syyn vuoksi voi saada selvitystä. Jos potilas on aikaisemmin vakaasti ja pätevästi ilmaissut hoitoa koskevan tahtonsa, potilaalle ei kuitenkaan saa antaa sellaista hoitoa, joka on vastoin hänen tahtoaan."
Mielenkiintoinen kysymys, johon en edes yritä nyt antaa vastausta (koska en em. lain taustoja tunne): Voisiko sinänsä hyvinkin itsemurhauhkaisen masennustapauksen hoitoon todella käyttää esimerkiksi sähköhoitoa tahdosta riippumatta? Vaikuttaako asiaan se, että masennus sinänsä ei voi tappaa noin lääketieteellisesti ajateltuna, vaan "ainoastaan" saattaa tekemään itsemurhaa? Potilaan itsemääräämisoikeutta paremmin toteuttavalta vaikuttaisi sellainen tulkinta, joka hyväksyisi sänkyyn sitomisen pahimman hetken ajaksi, jotta hoidosta olisi sitten mahdollista keskustella paremmalla hetkellä.
Toisaalta ei ole ainakaan pykälän sanamuodon perusteella selvää, kuinka pitkälle menevää tämä kiireellinen hoito voisi olla. Saisiko antabus-kapselin asentaa ihon alle ilman lupaa, jos olisi pelko siitä, että potilas juo itsensä hengiltä?
Tämän päivän Hesarin (s. A10) mukaan eduskunnan apulaisoikeusasiamies Rautio on ratkaissut tapauksen, jossa poliisi oli sulkenut näpistyksestä kiinni jääneet lapset 10-15 minuutiksi "sumppuun" eli lukittuun tilaan, kunnes lasten vanhemmat saapuivat paikalle. EOA:n ratkaisun mukaan '"Sumpulla" tarkoitetaan pakkokeinolain 6 luvun 1 §:ssä mainittua lukittua tilaa, jota voidaan näköhavainnoin tarkkailla tai joka on muuten sellainen, että siitä poistuminen estyy, mutta henkilö voi kaikissa tilanteissa heti saada yhteyden häntä valvovaan virkamieheen.' Lapset olivat 8- ja 12-vuotiaita.
PKL 6:1:n mukaan henkilöä "saadaan esitutkinnassa pitää lukitussa tilassa, jos se on välttämätöntä hänen poistumisensa estämiseksi". Poliisimiesten mukaan sulkeminen oli tarpeen "tilanteen rauhoittamiseksi" ja siksi, että toinen poliisimiehistä oli jäänyt yksin poikien kanssa toisen ryhdyttyä ottamaan yhteyttä lasten vanhempiin. Poikaporukassa oli ollut mukana myös 15-vuotias, joka oli saanut mukaansa rangaistusvaatimuksen ja sen jälkeen poistunut poliisiasemalta.
Raution ratkaisu oli, että poikien lukitseminen oli "selvästi virheellistä ja lainvastaista". Asiassa ei ollut näyttöä siitä, että pojat olisivat ilman sumppuun laittamistakaan pyrkineet poistumaan poliisiasemalta. Mihinkään toimenpiteisiin apulaisoikeusasiamies ei kuitenkaan ryhtynyt mm. siksi, että säilytys oli ollut hyvin lyhytaikaista. (ks. huomautusta jutun lopussa)
Kantelun tehnyt toisen pojan isä oli pitänyt asiattomana myös poliisiasemalle tehtyä kuljetusta, koska paikan päältä ei oltu pyritty ottamaan yhteyttä vanhempiin tai sosiaaliviranomaisiin. Rautio on ratkaisussaan todennut, että lapsen edun määritteleminen tällaisissa tapauksissa on ylipäätäänkin vaikeaa. Poliisiasemalle kuljettamista hän ei pitänyt lainvastaisena, mm. siksi, että lapset eivät olleet poliisiautokyydistä ilmeisesti järkyttyneet.
Tapauksen yksityiskohdat eivät asiakirjoista tietenkään selviä. Ratkaisussa kuitenkin jää mietityttämään mm. se, että mihin Rautio viittaa pohtiessaan kysymystä siitä, "onko kolmestaan liikkuneiden poikien erottaminen toisistaan ollut mahdollista esimerkiksi siten, että rikosoikeudellisesti vastuunalainen 15-vuotias olisi kuljetettu poliisiasemalle ja 8- ja 12- vuotiaat olisi jätetty kahdestaan." Olisiko tällainen vaihtoehto todella voinut olla lasten kannalta parempi? Entä mitä jos pojat olisivat pelänneet poliisia - olisiko se todella ollut syy antaa heidän poistua paikalta sen jälkeen, kun pojat eivät olleet heti kaupassa kiinni jäätyään olleet antaneet selkeästi oikeita henkilötietojaan?
Melkein tuntuu siltä, että kyseessä on jälleen nyky-yhteiskunnalle tyypillinen ketjureaktio. Kasvatus ja sosiaalihuolto ongelmoivat, jolloin asiat kasautuvat pakkokeinokoneiston harteille. Sen toimintaedellytykset ja -resurssit ovat muutenkin vaikeassa tilassa, joten optimaalisia ratkaisuja ei helposti löydy. Ja kun ihmiset ovat huonoja puhumaan ihmisinä, käytetään juridista koneistoa asioiden selvittämiseen.
Raution ratkaisu on minusta sinänsä oikea, ja hyvä että nyt käytiin näitäkin rajoja läpi. Kuitenkin minun on helppo kuvitella tilanne sellaiseksi, jossa poliisimiehillä ei todellisuudessa ollut käytännöllistä mahdollisuutta toimia toisin. Mihin apulaisoikeusasiamiehen perusteluiden sisältämä moite siis oikeastaan kohdistuu?
Muutos 22.5. klo 18: Luin Hesarin jutun uudelleen, ja sen mukaan Rautio antoi poliisimiehille huomautuksen. Tätä on mielestäni mahdotonta päätellä verkossa esiintyvästä ratkaisutiivistelmästä, mutta olen taipuvainen uskomaan HS:n kantaan. Tämä lisätieto ei kylläkään vaikuta jutun lopussa esittämiini johtopäätöksiin. Pahoittelen epäselvää ilmaisuani.
Kuten jo aiemmin kirjoittelin, ihmiskauppaa koskeva hallituksen esitys (HE 34/2004) esittää tiettyjä muutoksia mm. lapsipornoa koskeviin säännöksiin.
Ilta-Sanomat vetäisi tästä tänään tyylilleen uskollisena lavean otsikon: "16-vuotiaille lupa pornomalliksi" (s. 14-15). Ja sitten nettikeskustelussa meuhkataan. Joku keskustelussa pohti, että "monikohan teistä on oikeasti lukenut sen lakiesityksen" (jota IS kieltämättä referoi suhteellisen oikein, mutta painotuksia ei voine kuvata neutraaleiksi) - eikä moni näytä lukeneen. No, minä olen esityksen pääpiirteittäin selaillut, joten pari faktaakin peliin vaihteeksi.
Tosiasiahan on, että HE:ssä on poikkeusmomentti sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan hallussapitosäännöksen (RL 17:19) kohdalla. Se kuuluu seuraavasti: "Mitä 1 momentissa säädetään, ei sovelleta, jos kuva esittää kuusitoista vuotta täyttänyttä henkilöä, joka on antanut suostumuksensa kuvan pitämiseen hallussa, ja jos osapuolten iässä tai henkisessä ja ruumiillisessa kypsyydessä ei ole suurta eroa." (koko pykälä löytyy siis mm. aiemmasta blogimerkinnästäni) Vastaava poikkeussäännös löytyy myös kuvan valmistamista koskevasta säännöksestä (RL 17:18.5).
Ilta-Sanomien asian päälle heittämä kerma on siis se, että tästä poikkeuksesta puhutaan "lupana pornomalliksi ryhtymiseen". Väitteessä on mielestäni kaksi liioiteltua kohtaa. Ensinnäkin "pornomallius" käsitteenä ainakin allekirjoittaneen sanastossa kattaa kuvien enemmän tai vähemmän julkisen käytön. Pykälä sallii vain melko rajatun käytön, eikä kuvaa saisi levittää edelleen luvallakaan. Toisekseen sanan "porno" merkitys tuo useimmille ihmisille mieleen "kovan pornon", eli käytännössä yhdyntäkuvauksen. Poikkeussäännös koskee kuitenkin "sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan hallussapitoa" - tämä säännös siis kattaa kyllä pornonkin, mutta poikkeuksen olisi voinut esittää paljon arkisempienkin esimerkkien kautta. Toki ääriesimerkit sieltä rankastakin päästä ovat mahdollisia.
Oli miten oli, hallituksen esityksen argumentaatio sivuutetaan jutussa lähes totaalisesti. Toimittaja ei ole hakenut kommenttia lainvalmistelijoilta, enkä ihmettele - se olisi helposti vienyt terävimmän särmän jutulta. Myöskään haastateltuja nuoria ei ilmeisesti ole liiemmin valistettu ehdotuksen sisällöstä, mutta kommenttiahan sitä on silti voinut pyytää. Oli miten oli, HE:ssä poikkeussäännöksen perusteluissa todetaan mm. se yleinen periaate, ettei rikosoikeudellisilla keinoilla pitäisi puuttua yksityiselämään enempää kuin on tarpeen. Kun 16-vuotias saa harrastaa seksiä, miksi hän ei saa kuvata omia puuhiaan?
Huolimatta siitä, että nuorten ajattelemattomuus ja muut ovat kelvollisia argumentteja, kysymyksen vastausta ei kuitenkaan mielestäni voida pitää itsestäänselvänä. Nuorten keskinäistä kanssakäymistä ei ole perusteltua rajattomasti alistaa tuomioistuinkontrolliin, koska tuomioistuin ei ollenkaan välttämättä ole se taho, joka kaikkein parhaiten osaa päättää, mikä on nuorelle hyvästä. Jos nuori haluaa antaa seurustelukumppanille valokuvan (laillisesti vietetystä) yhteisestä yöstä muistoksi, onko oikeuslaitos todella riittävän erehtymätön puuttuakseen tällaiseen? Ovatko edes vanhemmat?
Käytännön näkökulmasta on tietysti selvää, että jos poikkeussäännös lisää nuorten seksuaalikuvausten määrää, se tulee myös aiheuttamaan ongelmatapauksia - mm. siksi, että Internetissä leviäviä kuvia ei tosiaan sieltä juuri mitenkään pois saa. Ilmeisenä en kuitenkaan tällaistakaan lisäystä pitäisi - enpä usko, että monikaan nuori on aktiivisesti lapsipornosäännöksiä ajatellut, vaikka olisi omaa seurustelukumppaniaan kuvannutkin. Pelotevaikutus nykyisellä kiellolla on mielestäni kyseenalainen.
Tämän jutun tarkoitus ei sinänsä ole ottaa kantaa asiaan, jota en kuitenkaan lopulta riittävästi tunne. On ilmeistä, että molempia näkökulmia voidaan perustella painavin argumentein. Yhtälailla ilmeiseltä vaikuttaa, että asian arviointi pelkän Ilta-Sanomien jutun valossa johtaa helposti harhaan. Hallituksen esityksessä esiin tuotavat suostumuksen aitouden rajat ym. supistavat poikkeuksen merkitystä olennaisesti siitä, mitä IS:n otsikosta voisi ymmärtää.
Oma veikkaukseni on se, että eduskunta poistaa poikkeussäännöksen perheorientoituneen populismin aallossa. Se on poliittisesti huomattavasti helpompi ratkaisu, ja useimpien kansanedustajien rangaistusorientoituneeseen linjaan muutenkin sopii rikosoikeuden käyttöalan laajentaminen.
Tällaisten uudistusten ikävä puoli on siinä, että oikeuslaitoksen valta yksityiselämään kasvaa hiipimällä. Jonain kauniina päivänä samat IS:n lukijat sitten kauhistelevat sitä, kun valtio taas kajoaa yksityiselämään järjettömällä tavalla. Mutta pointti lieneekin siinä, että kuka tahansa osaa määritellä puuttumiskynnyksen järkeväksi omalta kohdaltaan - vaan kuka osaa tehdä sen viiden miljoonan ihmisen joukolle?
Hesari kertoo, että Microsoftin ohjelmia vuosina 92-94 kopioinut mies vältti vankeuden, koska korvaussummat nousivat yhteensä varsin korkeiksi (24 000 euroa) ja toisaalta oikeusprosessikin kesti vuosikymmenen - tavanomaisena pidetty 3-4 kuukauden vankeustuomio ei olisi ollut kohtuullinen.
Hollantilainen Zoekmp3.nl-saitti joutui taannoin sikäläisten tekijänoikeusjärjestöjen pihteihin siitä, että se tarjosi hakukonepalvelua, joka palautti linkkejä myös laittomaan musiikkiin. Kyseessä on ennakkotapaus sikäli, ettei mikään aiempi tuomioistuin ole tiettävästi ottanut kantaa hakurobotin löydösten julkaisemisen laillisuuteen. Tässä tapauksessa paikallinen alioikeus totesi, ettei MP3-tiedostoon linkittäminen merkinnyt teoksen julkaisemista tai levittämistä.
Tulkinta on kiinnostava, ja laajimmillaan se johtaisi sellaiseen tilanteeseen, jossa nimenomaan vain MP3-tiedostojen tarjoaminen omasta kotisivutilasta olisi kiellettyä, mutta muiden ylläpitämiin MP3-resursseihin voisi linkitellä hyvinkin liberaalisti. Asia on menossa ilmeisesti valituskierrokselle, joten saa nähdä miten seuraavassa erässä käy. Lisätietoja Digital Media Europen uutisesta.
Hallitus antoi taannoin esityksen naamioitumiskiellosta (HE 81/2004). HE:n tiivistelmää lainatakseni, "Kiellettyä olisi tunnistamista vaikeuttava kasvojen peittäminen yleisellä paikalla järjestetyn yleisen kokouksen tai yleisötilaisuuden yhteydessä taikka muussa yleisön kokoontumisessa yleisellä paikalla."
Yleisellä kokouksella tarkoitetaan samaa kuin kokoontumislaissa (530/1999), jonka 2 §:n mukaan "Yleisellä kokouksella tarkoitetaan tässä laissa mielenosoitusta tai muuta kokoontumisvapauden käyttämiseksi järjestettyä tilaisuutta, johon muutkin kuin nimenomaisesti kutsutut voivat osallistua tai jota he voivat seurata". Naamioituminen em. tilaisuuksissa on kiellettyä jatkossa uuden RL 17:13a:n nojalla - rikosnimike on laiton naamioituminen ja rangaistusasteikko sakkoa - 3 kk vankeutta. Lisäksi kokoontumislakiin lisätään säännökset siitä, että naamioitumistarvikkeiden hallussapito on rangaistavaa kokoontumisrikkomuksena (KokL 26 §, rangaistuksena sakkoa).
Sekä naamioitumis- että naamioitumistarvikkeiden hallussapitokiellossa on mukana poikkeussäännös, jonka sisältö on suurinpiirtein se, että naamioituminen on sallittua säältä suojautumisen, taiteellisen performanssin (karnevaalit jne.) ja uskonnollisen syyn vuoksi. Voisi olettaa, että jossain vaiheessa tämä ranskalainen islamin huivikeskustelu tulee tännekin. Sitä melkein tunnutaan kerjäävän.
Mielenkiintoista nähdä, mitä esitykselle käy eduskunnassa.
Kolmas kerta hyvin lyhyen ajan sisällä, kun kysymys kuitin antamisvelvollisuudesta nousee esiin. Lyhyestä virsi kaunis: Suomessa ei lähtökohtaisesti ole velvollisuutta antaa kuittia tehdystä kaupasta.
Monet kysyvät tämän kuullessaan perusteluita moiselle. Valitettavasti niitä on tyhjentävästi vaikea esittää, koska laki rakentuu pääosin siten, että velvollisuuksia ei ole, jollei niitä ole lailla luotu. Velvoittavan lainkohdan puutetta on huomattavan vaikea todistaa. Näin ollen paras saatavilla oleva referenssi lienee kuluttajaviraston kuittia koskeva verkkosivu, joka hyvin yksikäsitteisesti toteaa asian laidan.
Kuten kuluttajaviraston sivu mainitsee, kuluttajapalveluksissa on eräin edellytyksin ("Jollei palvelusta suoriteta kiinteään hintaan, toimeksisaajan on tilaajan pyynnöstä annettava tälle kirjallinen erittely, jonka perusteella voi arvioida suorituksen sisällön ja sen, miten palveluksen hinta määräytyy.", KSL 8:25.2) annettava kuittia vastaava erittely. Tätä säännöstä ei kuitenkaan mitenkään automaattisesti sovelleta KSL 8 luvun soveltamisalan ulkopuolella. Ko. luku koskee "palveluksia, ... joiden sisältönä on irtaimeen esineeseen, rakennukseen, muuhun rakennelmaan tai kiinteään omaisuuteen kohdistuva työ tai muu suoritus".
Kuitittomuuden problematiikasta vielä sen verran, että koska kuluttajansuojalaki on pakottavaa oikeutta, ei elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisessä suhteessa ole mahdollista asettaa kuittia esim. virheen korjaamisen edellytykseksi. Virhevastuu syntyy oikeustoimesta (kaupasta), eikä kuittiedellytykselle ole perustetta laissa. Normaalin virhevastuun ylittävä takuu on eri asia: se on vapaaehtoinen lisäsitoumus, ja sen toteuttamiselle voi asettaa myös kuitin säilyttämistä koskevan ehdon.
Virhevastuutapauksissakin kuluttajan on kyllä pystyttävä osoittamaan, että tuote on ostettu kyseisestä kaupasta. Tässä kuitenkin noudatetaan yleisiä todistusvelvollisuuteen liittyviä sääntöjä - sataprosenttista näyttöä tuskin juurikaan vaaditaan. Näyttökynnys luonnollisesti riippuu tavaran luonteesta.
Kirjoittelin ohjeen siitä, miten sfnet.keskustelu.laki-ryhmässä kannattaa kysyä juridisia kysymyksiä. Ehkä neuvoista voi olla apua jollain muullakin foorumille. Jos on kommentoitavaa, antakaa meilin puhua.
Noin muuten, mahdoton kaksi viikkoa takana taas. Tiivistelmä kuluneista tapahtumista tulee, kunhan kerkiäisi taas edes hetken istumaan...
Laissa määritellään tästä päivästä lukien kliininen lääketutkimus ("ihmiseen kohdistuv[a] interventiotutkimu[s], jolla selvitetään lääkkeen vaikutuksia ihmisessä sekä lääkkeen imeytymistä, jakautumista, aineenvaihduntaa tai erittymistä ihmiselimistössä", L lääketieteellisestä tutkimuksesta 2 §). Samalla lakiin lisättiin uusi 2 a luku, jossa säännellään kliinisen tutkimuksen tekemiseen liittyvistä yksityiskohdista kuten haittavaikutusten raportoinnista. Muutoksen tarkoituksena on toteuttaa EY:n lääketutkimusdirektiivi, joka yhtenäistää lääketutkimusten vaatimuksia ja luvanhakuprosesseja. Kliinisessä lääketutkimuksessa käytettävistä lääkkeistä luodaan uudet säännökset lääkelakiin.
Samassa yhteydessä selkeytetään myös säännöksiä siitä, millaista terveydenhuollon ammattihenkilöihin kohdistuva lääkemarkkinointi saa olla. Uuden lääkelain 92 §:n mukaan:
92 §. Terveydenhuoltohenkilöstöön ja eläinlääkäreihin kohdistuvan lääkkeiden myynninedistämistoiminnan, kuten erilaisten etuuksien ja lahjojen, tulee olla taloudelliselta merkitykseltään vähäisiä ja liittyä heidän ammatilliseen toimintaansa. Myynninedistämistapahtumissa vieraanvaraisuuden on oltava kohtuullista ja toissijaista tilaisuuden tarkoitukseen nähden, eikä sitä saa ulottaa muuhun kuin terveydenhuoltohenkilöstöön. Myynninedistämistoiminta ei saa olla epäasiallista eikä sen laatuista, että sen voidaan katsoa vaarantavan väestön luottamusta lääkkeiden määräämisen, käytön tai luovutuksen riippumattomuuteen. Puhtaasti ammatillisissa tai tieteellisissä tarkoituksissa järjestetyissä tapahtumissa tarjottavan vieraanvaraisuuden on aina oltava kohtuullisella tasolla ja pysyttävä toissijaisena kokouksen tieteelliseen päätarkoitukseen nähden, eikä sitä saa ulottaa muihin kuin terveydenhuollon ammattihenkilöihin.
Henkilöt, joilla on oikeus määrätä tai toimittaa lääkkeitä, eivät saa pyytää tai hyväksyä mitään kannustimia, etuuksia tai lahjoja, jotka on kielletty 1 momentissa tai ovat muutoin siinä säädetyn vastaisia.
Muutoksena on 1 momentin vieraanvaraisuuden kohtuullisuuden ym. vaatimuksen ulottaminen myös "puhtaasti ammatillisissa tai tieteellisissä tarkoituksissa" järjestettyihin tilaisuuksiin. Myynninedistämistilaisuuksien osalta kielto oli olemassa jo aiemmin. Lisäksi 2 momenttiin lisättiin maininta "etuuksista ja lahjoista", jotka aiemmin olivat sisältyneet sanaan "kannustimia". Säännöksestä voidaan antaa asetuksella tarkempia soveltamisohjeita, joten aika näyttää, muuttaako tilanne jotenkin (lähinnä) lääkärien kestitsemiskäytäntöjä.
Lähteet:
- HE 20/2004
- säädöskokoelma 295-296/2004 (PDF)
- L lääketieteellisestä tutkimuksesta (tätä kirjoitettaessa ei vielä ajantasainen)
- Lääkelaki (tätä kirjoitettaessa ei vielä ajantasainen)
Taas viime viikolla tuli kohdattua kysymys siitä, ovatko mainoksissa esitellyt tuotteet ja hinnat sitovia. Kyse oli tapauksesta, jossa kauppa oli mainostanut tuotetta tiettyyn hintaan, ja paikan päällä hinnaksi ilmoitettiinkin olevan huomattavasti korkeampi - tietenkin lehdessä olevan painovirheen takia. Tuttu tarina siis.
Vastaus on tiiviisti se, että lähtökohtaisesti lehdessä julkaistu mainos ei ole sitova tarjous, ja ei, kuluttajalla ei ole oikeutta saada tuotetta ilmoitettuun hintaan. Jos elinkeinonharjoittaja on menetellyt huolimattomasti, korvauksia aiheutuneesta vahingosta (lähinnä matkakulut) voi vaatia. Tässä tietysti olennaisena ongelmana on sen huolimattomuuden näyttäminen. Harva viitsii ryhtyä prosessiin, ellei kyseessä ole todella merkittävät kustannukset.
Jos mainos on kohdennettu suoraan kuluttajalle (esim. nimellä osoitettu kirje), sitä pidetään lähtökohtaisesti sitovana. Toisaalta tällaisessakin tarjouksessa oleva ilmeisen virheellinen tieto ei sido antajaansa, jos vastaanottaja ymmärsi tai hänen olisi pitänyt ymmärtää virheen tapahtuneen - eli yksinkertaisesti sanottuna, virhe oli riittävän suuri jotta se olisi pitänyt jokaisen ymmärtää. Näiltä osin ks. oikeustoimilain 32 §.
Kuriositeettina vielä todettakoon, että kuluttajaviranomaisten tulkinnan mukaan internetissä olevat hinnat ovat lähtökohtaisesti sitovia, koska niitä on mahdollista muuttaa koska vain. Tähänkin toki sovelletaan em. OikTL 32 §:een pohjautuvaa sääntöä.