Kirjoitin erillisen jutun tapon ja murhan eroista ja niihin liittyvästä oikeuskäytännöstä.
Viime vuosien erään näkyvimmistä henkirikoksista, nuoren Eveliina Lappalaisen surmaamisen, oikeuskäsittely on saatettu loppuun. KKO antoi tänään ratkaisun KKO 2004:63, jossa Eveliinan surmannut nuori mies tuomittiin nuorena henkilönä tehdystä taposta. Tuomiolle kertyi lopulta mittaa 7 vuotta.
Käräjäoikeus päätyi aikanaan täsmälleen samaan lopputulokseen, mutta hovioikeus oli antanut tekijälle 9 vuoden kakun, koska katsoi teon täyttäneen murhan tunnusmerkistön. Asiassa on sekin erikoinen yksityiskohta, että virallinen syyttäjä tyytyi tapposyytteeseen, mutta Eveliinan omaiset ajoivat murhasyytettä hovissa. KKO palasi nyt kuitenkin virallisen syyttäjän viitoittamille linjoille.
KKO:n tuomio ei nopealla silmäilyllä pitänyt sisällä mitään suunnattomia yllätyksiä. Tapauksesta epäilemättä kyllä syntyy taas julkista keskustelua, koska osalla kansasta tuntuu olevan se käsitys, että nuoreen ihmiseen kohdistunut ja paljon inhimillistä tragediaa sisältävä henkirikos pitäisi automaattisesti tuomita murhana (mutta inhimillistä tragediaa on lähes kaikissa henkirikoksissa; kyse on vain siitä, paljonko sitä tuodaan esiin). Tuomioissa kuitenkin puretaan murhan tunnusmerkistöä analyyttisemmin.
Hieman vastaavaa asiaa löytyy muuten myös hiljattain annetusta ennakkoratkaisusta KKO 2004:57, jossa pohdittiin vakaan harkinnan merkitystä. Lisäksi molemmat KKO:n päätökset sisältävät koko joukon viittauksia muihin murhan ja tapon rajanvetokriteereitä koskeviin tapauksiin.
Sain taannoin meilitse seuraavan tiedustelun: "Olen julkaissut kotisivuillani lautapelien sääntöjen suomennoksia. Olenkohan rikkonut lakia pahastikin, kun en ole kustantajilta lupaa kysynyt? Tietääkseni pelien sääntöjen tekijänoikeus koskee vain julkaistua asua. Voisin siis kai laillisesti kuvata jonkun pelin säännöt ja julkaista ne turvallisesti. Näin ollen näkisin itse kirjoittamani suomennoksen ihan yhtä lailla lailliseksi."
Eli kyse on siitä, millä tavalla pelien sääntöihin suhtaudutaan tekijänoikeuden näkökulmasta. Kysymys on hieman kaksitulkintainen sikäli, että "kuvata"-verbi voi tarkoittaa joko "kuvailemista" tai valokuvausta; näiden ero juuri tässä kontekstissa on merkittävä, kuten seuraavassa ilmeneekin.
Lähtökohta on selvä: tekijänoikeus ei suojaa yleisiä ideoita, eikä siten pelin sääntöjäkään yleisellä tasolla. Tilannetta tarkasteltaessa on kuitenkin syytä erottaa toisistaan pelin säännöt abstrakteina käsitteinä ja toisaalta samat säännöt kirjoitettuna - tämä kirjoitettu muoto kuitenkin voi saada tekijänoikeussuojaa. Asiaa käsittelee osaltaan tekijänoikeusneuvoston lausunto 2000:1 (PDF-muodossa), jossa kyse oli uuden pallopelin sääntöjärjestelmästä.
Olemassaolevan pelin säännöt saa siis aina kuvailla omin sanoin (koska ideaa eli "abstrakteja käsitteitä" ei suojata). Pelin valmiit säännöt (moniste, kirja tms.) saa kääntää ilman lupia, mikäli ne eivät ylitä teoskynnystä (ks. Jukka Korpelan tekijänoikeusfakin kohta Mikä on teos?). Jos sääntöjä on pidettävä teoksena, niiden kopioimiseen, kääntämiseen ym. vaaditaan lupa. Perusteena tälle on tekijänoikeuslain 2 §: "Tekijänoikeus tuottaa, jäljempänä säädetyin rajoituksin, yksinomaisen oikeuden määrätä teoksesta valmistamalla siitä kappaleita ja saattamalla se yleisön saataviin, muuttamattomana tai muutettuna, käännöksenä tai muunnelmana, toisessa kirjallisuus- tai taidelajissa taikka toista tekotapaa käyttäen.").
Em. tekijänoikeusneuvoston lausunnossa todettiin, että soikeapallo-nimisen pelin säännöt eivät saaneet teossuojaa, koska niiden esitystapa ei ilmentänyt omaperäisyyttä. Pelin sääntöjen tekijänoikeussuoja on kuitenkin myönnetty lausunnossa 1994:7, jota ei valitettavasti ole Internetissä saatavilla. Vaikka sääntöjen tekstiosa sinänsä ei välttämättä suojaa saisi, kuvitus (mukaanlukien monimutkaiset kaaviot ym.) ja taitto saattavat kuitenkin ylittää teoskynnyksen.
Kysymykseen on siis mahdotonta vastata yleisesti. Selvää on, että varman päälle pelaava henkilö ei käännä sääntöjä, jotka saattaisivat teoskynnyksen ylittää. On tärkeää muistaa, että kevyt muunteleminenkaan ei ole oikea lähestymistapa asiaan. Varmin tapa toimia oikein on tietysti kirjoittaa säännöt ihan omasta näkökulmasta omin sanoin, jolloin kyse ei voi olla aiemman sääntöteoksen kopioinnista.
Hieman lisää pohdintaa aiheesta löytyy eräästä vanhasta nyytisketjusta sekä jo edellä mainitusta Korpelan tekijänoikeusfakista.
Otsikoita katsomalla voisi tuumata, ettei meikäläinen muuta kuin pornoaiheisia juttuja harrastakaan. Tulkoon kuitenkin nyt kirjatuksi, että alaikäisten pornomallin roolia koskevalle keskustelulle tuli taannoin yhdenlainen piste, kun lakivaliokunta antoi mietintönsä aiheesta.
LaV poisti poikkeussäännöksen, jonka mukaan 16-17-vuotiaista otettujen kuvien hallussapito ei olisi rangaistavaa tietyin ehdoin. Valiokunta sanoo, että "Valiokuntakäsittelyn aikana on käynyt ilmi, että ehdotettu poikkeussäännös voidaan ymmärtää väärin ja sen soveltamisala tulkita liian laajaksi. Poikkeussäännös voidaan myös vastoin sen tarkoitusta käsittää osoitukseksi sen soveltamisalaan kuuluvan toiminnan yleisyydestä."
Ja näinhän juuri kävi. Nyt poikkeussäännös on poistettu, mutta "Valiokunnan mielestä ehdotetun säännöksen perusteluista ilmi käyvä tarkoitus on kuitenkin hyväksyttävä." sekä ylipitkä tekstikappale selvitystä siitä, kuinka valiokunnankin mukaan ko. poikkeus on kuitenkin tosiasiassa olemassa, se vain pitää toteuttaa rikoslain yleisten oppien kautta.
Eli koska se olisi auki kirjoitettuna näyttänyt liian pahalta, jätetään säännös jyrkkään muotoon, ja todellinen soveltaminen niiden yleisten oppien varaan. Tosi kansalaisystävällistä...
Haakanan Kari pohdiskeli taannoin väkivaltapornoa ja sen kriminalisoinnin perusteita. Ja tuli samalla heittäneeksi pallon tänne päin, joten jatketaan nyt hieman aiheesta.
Kysymys on siis siitä, millä kriteerein väkivaltaporno katsotaan rikolliseksi. Lähdetään liikkeelle säädöspohjasta, siis rikoslain 17 luvusta, tarkemmin sanottuna raa'an väkivaltakuvauksen sellaisenaan kieltävästä RL 17:17:aa:
17 § Väkivaltakuvauksen levittäminen. Joka pitää kaupan tai vuokrattavana tai levittää taikka siinä tarkoituksessa valmistaa tai tuo maahan elokuvia tai muita liikkuvia kuvia taikka sellaisia sisältäviä tallenteita, joissa esitetään raakaa väkivaltaa, on tuomittava väkivaltakuvauksen levittämisestä sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.
Pykälää täydentää 2 momentin poikkeussäännös, jonka mukaan mm. tarkastettuja kuvatallenteita levitettäessä säännöstä ei sovelleta (tietenkään). Lisäksi esitys voi olla sallittu, "jos väkivallan esittämistä on elokuvan tai tallenteen tiedonvälitystä palvelevan luonteen taikka ilmeisen taiteellisen arvon vuoksi pidettävä perusteltuna".
Tässähän kyse on väkivallasta sellaisenaan, eikä niinkään pornosta. Tämä pieni mutka on kuitenkin tarpeen asioiden taustan valaisemiseksi. Ääriväkivallan kriminalisoinnin taustalla vaikuttaa halu suojella kansalaisia yleisesti ottaen - tai kuten HE 6/1997 asian ilmaisee: "Väkivaltakuvausten levittämisellä katsotaan olevan erilaisia haitallisia vaikutuksia. Tällaisia ovat muun muassa kiihottuminen väkivaltaiseen käyttäytymiseen, siitä pidättävien estojen heikentyminen sekä ennen kaikkea väkivaltaisten käyttäytymistapojen omaksuminen ja oppiminen.", joskin sanottua pehmennetään myöhemmin tekstissä aika paljon.
Kun tarkasteluun otetaan sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittämistä käsittelevä seuraava pykälä, havaitaan pitkälti samanlaisia elementtejä kuin edellä. Jo tässä vaiheessa mainitsen, että säädöksen olemassaoloa perustelee esitöiden ilmaisu "Erityisesti pyritään turvaamaan yksilöiden oikeus tavanomaisessa elinympäristössään välttyä omaehtoiseen valintaan perustumattomalta pornografian näkemiseltä." Mutta itse pykälä:
18 § Sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittäminen. Joka pitää kaupan tai vuokrattavana tai levittää taikka siinä tarkoituksessa valmistaa tai tuo maahan kuvia tai kuvatallenteita, joissa sukupuolisiveellisyyttä loukkaavasti esitetään lasta tai väkivaltaa taikka eläimeen sekaantumista, on tuomittava sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittämisestä sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.
Mitä 17 §:n 2 momentissa säädetään, koskee myös tässä pykälässä tarkoitettua kuvaa tai kuvatallennetta.
Lapsipornoasiaa on vatvottu aiemmin, joten sivuutetaan se tässä yhteydessä. Tässähän kriminalisoitava aines luonnehditaan ilmaisulla "sukupuolisiveellisyyttä loukkaavasti esitetään [...] väkivaltaa".
Esitöiden mukaan sukupuolisiveellisyyttä loukkaava väkivalta voi olla vähäisempää kuin RL 17:17:ssa tarkoitettu raaka väkivalta. Hallituksen esitys ei tietenkään määrittele sukupuolisiveellisyyden loukkausta sen tarkemmin, mutta kuitenkin tarjoaa tämän: "Esimerkkinä väkivaltaisesta pornografiasta on kuvatallenne, jonka sisältämä esitys todellisuudessa toteutettuna täyttäisi [...] raiskauksen tunnusmerkit". Vastaavasti aiemman pykälän perusteluissa raa'aksi väkivallaksi oli luokiteltu lähinnä sadistinen kidutus, silvonta ja vastaavat. Huomionarvoinen on myös HE:n lausuma "Väkivaltaista pornografiaa voisi olla myös esitys, jossa kuvataan esimerkiksi kohteen riisumista ja häneen kohdistuvaa muuta kuin seksuaalista väkivaltaa. Edellytyksenä on tällöinkin, että väkivallan kuvaamisella on sukupuolisiveellisyyttä loukkaava yleissävy."
Menemättä edellä esiteltyyn vaikeahkoon määrittelykysymykseen sen enempää, simuloitu tai luvalla tehty väkivaltaporno on toinen hankala asia. HE:n mukaan "[K]uvaukselta edellytetään tiettyä realistisuutta; leikkimieliset tai selvästi osapuolten suostumusta ilmentävät kuvaukset jäävät säännöksen soveltamisen ulkopuolelle". Toisaalta lakivaliokunta toteaa HE:stä antamassaan lausunnossa kylmästi: "[S]ukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittäminen ei edellytä, että kuvien tai kuvatallenteiden tulisi olla todellisuuspohjaisia. Säännöksen perustelut ovat tältä osin virheelliset." (LaVM 3/1998) Ilman mitään perusteluja ko. lausuman merkitys jää vähän epäselväksi, eikä myöskään ole aivan selvää, mihin kaikkin säännöksen perusteluiden kohtiin tuolla viitataan.
Lakivaliokuntakaan tuskin on tarkoittanut kantaansa täysin ehdottomaksi, eli täysin ilmeisellä tavalla epätodellinen väkivalta jäänee säännöksen soveltamisalan ulkopuolelle. Mutta kun kyse on katsojien ja yhteiskuntamoraalin (ei ensisijaisesti esiintyjien) suojaksi tehdystä kriminalisoinnista, on tietysti valiokunnan kanta sinänsä perusteltu. Olennaistahan on pykälän kannalta se, millainen vaikutus lopputuotteella on katsojiin - hyvin simuloitu voi olla yhtä traumatisoivaa kuin oikeakin kuvaus.
Lopuksi vielä Karin esittämiin kysymyksiin pikavastauksia niiltä osin, kun ei aiemmin tullut vastattua: Simuloitukin väkivaltaporno on rangaistavaa. Suostumuksetta tehdyn väkivaltamateriaalin osalta jaellaan rangaistuksia sekä pahoinpitelystä (tai raiskauksesta tms.; tekijöiden osalta) että RL 17:18:n mukaan (laittomien levittäjien osalta). Karin ja Villen alastonnyrkkeily tuskin tulee rangaistavaksi, koska aiemmin viitattu "sukupuolisiveellisyyttä loukkaava yleissävy" puuttunee. Paitsi jos se on "sadistista silpomista" tms., jolloin sovelletaan RL 17:17:aa.
Ja lopuksi: "Eli väkivallan ja pornon yhdistelmä on jotenkin vaarallisempaa ja kontrolloitavampaa kuin väkivalta erikseen ja porno erikseen?" Vaarallisuutta voi itse kukin miettiä, mutta pornon yhteydessä esiintyvän väkivallan kriminalisointikynnys todella on alempana kuin pelkän väkivallan osalta. Yksittäistapauksia arvioidessa pitää kuitenkin muistaa, että yksittäisen kuvatallenteen luovuttamista ei pidetä rangaistavana, vaan toiminnalta edellytetään jonkinlaista laajuutta tai jatkuvuutta.
Lakiryhmässä melko usein ehdotetaan tutkintapyyntöjä ratkaisuksi eri tavalla kaltoin kohdelluille ihmisille. Vaikka rikosoikeudessa on hyvätkin puolensa, sitä tarjotaan kuitenkin käyttöalaansa nähden vastaukseksi ihan liian usein. Tyypillisin esimerkki jatkuvasti tyrkytettävästä rikostunnusmerkistä on petos.
Juuri tänään tuli esiin petos yhtenä vaihtoehtona, kun Tallink ei ollutkaan pystynyt myymään asiakkaan laivalla ostamia kaljoja terminaalissa. Taannoin taas joku meinasi tehdä Gigantista rikosilmoituksen, kun liike ei antanut asiakkaalle uutta puhelinta huoltoon toimitetun tilalle.
Yleisesti vastaus on se, että kauppariidat ovat siviilijuttuja, ja niiden ratkaisut eivät kuulu poliisille tai rikosoikeusjärjestelmälle yleensäkään. Petoksen (RL 36:1) tunnusmerkeiksi voidaan listata seuraavat: erehdyttäminen tai erehdyksen hyväksikäyttö, erehdyksen aiheuttama teko (joka olisi tehty toisin ilman erehdystä) ja teosta seurannut vahinko. Lisäksi petos pitää tehdä tahallisesti joko oman hyödyn saamiseksi tai toisen vahingoittamiseksi. Kaikki tunnusmerkit pitää täyttyä, jotta rikoksesta voisi saada tuomion.
Kyllä niitä petoksia ihan oikeasti esiintyykin, ei vain ehkä niin usein kuin mitä keskusteluissa tunnutaan ajattelevan. Edellä olevista tunnusmerkeistä voi ehkä olla jotain hyötyä niiden oikeiden tilanteiden tunnistamisessa. Gigantin, Tallinkin ja vastaavien tahojen kanssa neuvotellessa yhteydenotto kuluttajaviranomaisiin on todennäköisesti tehokkaampi keino kuin poliisin kanssa vääntäminen.
Lakiryhmässä puhuttiin taas kerran siitä, miten väärän tilisiirron saa purettua. Keskusteluketju kertoo kaiken, mutta tiivistelmänä kuitenkin:
Perusteettomat varainsiirrot saa lähes aina peruttua. Toinen asia on sitten se, että jos siirrät varattomalle henkilölle rahoja, ja tämä ehtii ne käyttää, hänellä ei välttämättä ole mitään mistä ne palauttaisi - näiltä osin tappiota voi kyllä tulla. Jos varoja ei ole vielä siirretty vastaanottajan tilille, pankki yleensä peruuttanee siirron pyynnöstä. Ketjussa väitetään että näin tehtäisiin joskus muutenkin. Se vaikuttaa erikoiselta, mutta mahdotontahan tuotakaan väitettä olisi vääräksi todistaa.
Jos apua ei saa pankilta, asiasta voi keskustella rahojen vastaanottajan kanssa. Mikäli palautus ei luonnistu sopupuhein, homma hoituu kyllä oikeudessakin. Perusteettoman edun palautuksesta eli kondiktiosta ei ole varsinaista lain yleissäännöstä, mutta useista erityissäännöksistä muodostuu melko yhtenäinen oppi. Kirjallisuudessa kondiktiota käsitellään hyvin esimerkiksi Aurejärven ja Hemmon teoksessa Velvoiteoikeuden oppikirja.
Lähtökohta on se, että palauttajalle ei saa aiheutua virheestä kustannuksia. Näin ollen hän lienee pääosin oikeutettu kuittaamaan omat kulunsa (esim. pankin palvelumaksut ja/tai selvityskulut) summasta ennen palautusta. Toisaalta on mahdollista katsoa, että hän on kuitenkin velvollinen suorittamaan varoille Suomen Pankin peruskoron mukaista tuottokorkoa.
Ryhmässä on tullut esiin myös mahdollisuus nostaa rikossyyte kavalluksesta, mikäli varat käytetään. Sinänsä kavallustunnusmerkistö (RL 28:4) sopii mainiosti näihinkin tapauksiin, mutta toisaalta varojenkäytön tahallisuusvaatimus tarkoittanee sitä, että valtaosassa tapauksista ratkaisu ei löydy rikosoikeuden puolelta. Lisäksi on mahdollista katsoa, että edes varojen käyttäminen ei olisi kavallus, ellei samalla oma maksukyky heikkene niin paljon, ettei takaisinmaksu enää onnistu (ks. nyytisartikkelini aiheesta).
KKO antoi pari päivää sitten ratkaisun KKO 2004:50, jossa liikekiinteistössä kahvilaa pitänyt A oli eräästä sivuovesta kulkiessaan loukkaantunut oven lasin rikkouduttua. Asiassa oli kyse siitä, onko kiinteistön omistava yhtiö vastuussa.
Käräjäoikeus ja hovioikeus vapauttivat yhtiön vastuusta, mutta KKO katsoi liikekiinteistön omistajan olevan vastuussa. Kyse on siitä, että julkisissa tiloissa ylipäätäänkin vastuu tapaturmista asetetaan hyvin pitkälle ko. tilan ylläpitäjälle. Kävin näitä ratkaisuja muutaman kappaleen läpi vahingonkorvauksen perusteita käsittelevässä jutussani, joten en toista niitä tässä; riittänee kun sanon, että KKO:n uusi ratkaisu oli vain jatkoa sille, että kiinteistön omistajana ei ole helppo olla. ;-)
Asiaan liittyen, juuri eilen tulleissa Lakimiesuutisissa oli juttu asunto-osakeyhtiön ja sen toimielinten (isännöitsijä, hallitus) vastuuasemasta erilaisten henkilö- ja esinevahinkojen tapahtuessa. Juttu oli mielenkiintoinen, mutta uusimmasta numerosta ei ole hajuakaan verkossa, ja juttujakin pihdataan rekisteröinnin taakse. Kirjoitan joskus tiivistelmän kun keksin ne ylimääräiset minuutit homman tekemiseen.
Heitän vielä lopuksi hetkeksi hybridimedia-ammattilaisen hatun päähän: LMU ei muuten ole niin hyvä lehti, että sen kannattaisi tuollaista pihtaamista harrastaa. Parempi olisi, kun ko. järjestöjulkaisu antaisi kaikkien perehtyä artikkeleihinsa ja keräisi sillä goodwilliä - jäsenet saavat lehden kuitenkin ilmaiseksi, ja kukaan tuskin jättää verkko-LMU:n takia liittoon liittymättä. Juristikunnassa on riittävä määrä sulkeutuneisuutta jo valmiiksikin.