Kirjoitin jutun työsuhteen päättämisestä, siis irtisanomisesta ja purkamisesta. Jutussa esitellään keskeiset hyväksyttävät perustelut ja menettelytavat molempiin työsuhteen päättämistapoihin.
KKO:ssa taannoin prässättyä:
KKO 2004:82: Rikosjutun asianomistajan asiamiehen influenssa oli kelvollinen peruste määräajan palauttamiselle. Asianomistaja sai hakea muutosta käräjäoikeuden päätökseen, vaikka alunperin asiakirjat olikin toimitettu myöhässä.
KKO 2004:83: Törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä epäilty rikosasian vastaaja oli nimennyt todistajakseen Sexpo-säätiön tutkimuspäällikön, joka vaati korvauksena todistajantyöstään 2546 euroa (sisältäen 38 tuntia työtä á 67 e). Sekä HO että KKO hylkäsivät vaatimuksen ja myönsivät todistajalle vain päivärahan ja kulukorvauksen. Perusteena oli se, ettei asianosaisen kutsumille todistajille voida lähtökohtaisesti suorittaa ns. asiantuntijan palkkiota valtion varoista, vaan tämä voidaan maksaa vain tuomioistuimen kutsumille asiantuntijoille.
KKO 2004:84: Asunto-osakeyhtiön vesimaksu oli maksettava täysimääräisenä, vaikka henkilö asui asunnossa vain puolet ajasta. KKO:n sanoin: "Yhtiöjärjestyksen määräyksen mukaan vesimaksun maksuvelvollisuuden kannalta ei ole merkitystä sillä, missä määrin huoneistossa asuva tosiasiallisesti käyttää vettä. Maksuvelvollisuus on sidottu vain siihen, asutaanko huoneistossa vai ei. Tällainen yhtiöjärjestyksen määräys on tavanomainen ja tarkoitettu turvaamaan osakkeenomistajien yhdenvertaisuutta katettaessa asunto-osakeyhtiölle aiheutuvia menoja." Asukas tuomittiin maksamaan vesimaksut täysimääräisinä.
KKO 2004:85: Velallisen epärehellisyydestä ja petoksista epäillyn A:n omaisuutta oli takavarikoitu neljän miljoonan markan arvosta asianomistaja B:n vaatimuksesta. Osa syytteistä sittemmin hylättiin. Kun takavarikosta oli aiheutunut A:lle vahinkoa, tämä nosti myöhemmin vahingonkorvauskanteen B:tä vastaan. KKO hylkäsi kanteen todeten, ettei B ollut vastuussa aikanaan rikosasiassa tutkinnanjohtajan tekemästä takavarikkopäätöksestä, vaikka olikin takavarikkoa vaatinut.
KKO 2004:86: Syytetty oli tuonut Suomeen 16 500 litraa vodkaa ilmoittaen lastin sisällöksi rakennustarvikkeita. KKO vapautti hänet salakuljetussyytteestä, koska alkoholin kuljettaminen EU:n sisällä sinänsä ei ollut luvanvaraista. Samalla hänet kuitenkin tuomittiin törkeästä veropetoksesta, koska tarkoitus oli ollut kiertää alkoholin valmisteverotusta. 18 kuukauden vankeuden lisäksi räpsähti muhkea korvaussumma maksamattomista veroista: reilu 300 000 euroa korkoineen.
Ps. Viime aikoja vaivanneen hiljaisuuteni syy on ollut lähestyvässä työoikeuden tentissä ja muussa eläimellisessä kiireessä. Pahoitteluni.
Lakiryhmässä käytiin taannoin keskustelua varainsiirtoverolla kikkailemisesta ensiasunnon oston yhteydessä. Koska asia aina silloin tällöin nousee pintaan, tässä hieman tietoa aiheesta esimerkkilaskelmien kera.
Varainsiirtoverolain (931/1996) mukaan kiinteistön ja arvopaperin luovutuksesta on maksettava varainsiirtoveroa siten kuin ko. laissa säädetään. Lain rakenne on hieman erikoinen: 2 luku sääntelee kiinteistön luovutuksen verotusta, 3 luku puolestaan arvopaperin luovutusta.
6 §:n mukaan veroa suoritetaan 4 % kiinteistön (esim. omakotitalon) myyntihinnasta. Vastaavasti 20 §:n mukaan arvopaperin (kerrostalohuoneiston asunto-osakkeiden tms.) verokanta on 1,6 prosenttia. Nämä luvut sinänsä ovat varsin suoraviivaisia, eikä asiaan liity merkittäviä verosuunnittelullisia näkökohtia.
Kiinnostavaksi homma käy, kun peliin otetaan ensiasunnon vapaus varainsiirtoverosta. Lyhyesti sanottuna: ensimmäisestä hankitusta asunnosta ei tarvitse maksaa varainsiirtoveroa, mikäli ostaja on 18-40-vuotias ja ottaa asunnon omaan asuinkäyttöönsä. Lisäksi asunnosta tai kiinteistöstä on täytynyt hankkia vähintään puolet. Avainasemassa verosuunnittelun näkökulmasta on sana ensimmäinen. Lain mukaan ensimmäinen nimittäin tarkoittaa: "ei ole aikaisemmin omistanut vähintään puolta asuinrakennuksesta tai asuinhuoneiston hallintaan oikeuttavista osakkeista tai osuuksista" (11 §, 25 §).
Eräs tapa hyötyä edellä kuvatusta mallista on nykyisin jonkin verran käytetty 51/49-omistus. Ajatuksena on, että puolisoiden ostaessa ensiasunnon toinen hankkii 51 prosenttia asunnosta ja toinen vastaavasti 49 prosenttia. Kannattavuus perustuu pitkälti siihen, että todennäköisesti parin ostama seuraava asunto on kalliimpi, jolloin toisen osapuolen veronvähennysoikeutta kannattaa "säästää". Tehdään yksinkertainen laskelma aiheesta.
Oletetaan ensiasuntona hankittavan kerrostalokämpän olevan 120 000 euron arvoinen. Puoliso A ostaa asunnosta 51 % ja puoliso B 49 %. A saa ensiasunnon oston vuoksi verovapauden, joten hän ei maksa varainsiirtoveroa. B puolestaan ei hankkinut asunnosta vähintään puolia, joten hän joutuu maksamaan varainsiirtoveron omasta kauppasumman osastaan (1,6 % * 49 % * 120 000 e = 940,80 e).
A ja B ostavat myöhemmin (ennen 40 vuoden ikärajaa) isomman, 200 000 euron kerrostaloasunnon. Nyt B hankkii asunnosta 51 % ja A vastaavasti 49 %. B:llä on edelleen varainsiirtoveron vähennysoikeus jäljellä, joten hän ei maksa varainsiirtoveroa, mutta A maksaa: 1,6 % * 49 % * 200 000 = 1 568 e).
Yhteensä A ja B maksoivat siis veroa 2 508,80 euroa. Jos he olisivat ostaneet molemmat asunnot 50/50-jaolla, ensimmäinen osto olisi mennyt täysin verottomana. Jälkimmäisestä asunnosta olisi kuitenkin läpsähtänyt 1,6 % * 200 000 = 3 200 euron veropotti - verohyöty oli siis 3 200 - 2 508,80 = 691,20 euroa. Hyvällä sijoittamisella tuon summan olisi tosin voinut säästää korkojenkin kautta - 51/49-mallissahan osa varainsiirtoverosta on maksettava aiemmin. Tässä esimerkissä verosuunnittelu ei siis välttämättä tuota loppujen lopuksi mitään nettohyötyä.
Edellä olevasta esimerkistä ei kuitenkaan saa täydellistä kuvaa mahdollisuuksista. Usein toinen pariskunnan osapuolista on ennustettavasti hyvätuloisempi, ja toisaalta myöskin ostettava asunto voi olla huomattavasti kalliimpi kuin esimerkissä. Myös siirtyminen omakotitaloasumiseen vaikuttaa verokannan muuttuessa.
Oletetaan toisessa esimerkissä, että A:n ja B:n ensiasunto ja omistusosuudet olivat kuten yllä (120 000 euron kerrostaloasunto; A:lla 51 % ja B:llä 49 %). Toisena asuntonaan he hankkivatkin 300 000 euron omakotitalon siten, että B ostaa asunnosta 70 % ja A vastaavasti 30 %. A maksaa jälkimmäisessä tapauksessa veroa 4 % * 30 % * 300 000 = 3 600 e, jolloin pariskunnan maksamaksi yhteisveromääräksi tulee 3 600 + 940,80 = 4 540,80 e. Ilman 51/49-ratkaisua he olisivat maksaneet omakotitalostaan 4 % * 300 000 e = 12 000 e veroa - tässä etu oli siis 7 459,20 euroa. Sillä summalla ostaa jo ihmeesti tapettia.
Edellisissä laskelmissa ei tietenkään huomioida luonnollisia riskejä kuten liittojen hajoamisia ja vastaavia tekijöitä. Myöskään todellista säästöä ei voi laskea aivan näin yksinkertaisesti, koska se ensiasunnosta maksettu 940,80 euron veropotti tuottaisi esimerkiksi 5 %:n korolla 15 vuodessa reilun 1000 euroa korkoja - toisaalta viiden prosentin turvalliseen korkoon pääseminen vaatii hyvää sijoittamista. Luvuista ja laskelmista pitäisi kuitenkin irrota käsitys siitä, miksi 51/49-malli voi joskus kannattaa.
Kolmannen kerran lyhyen ajan sisään KKO ratkaisi henkirikoksen kvalifioinnin, ja jo toisen kerran tänä kesänä peräti suullisen käsittelyn kera. Uusin tappo vs. murha sai vuosikirjanumeron KKO 2004:80, ja tällä kertaa päädyttiin murhaan.
Tuomio kannattaa lukea itsekin, mutta esitän seuraavassa kuitenkin joitain havaintoja kesän mittaan velloneeseen keskusteluun henkirikosten rangaistuksista liittyen. Hyvää taustalukemista on juttuni tapon ja murhan rajanvedosta. Seuraavassa oletetaan, että lukija ainakin tietää murhan tunnusmerkit ja ymmärtää tapon ja murhan erottelukriteerit pääpiirteittäin.
Käsiteltävässä tapauksessa syytetty PV oli surmannut puolisonsa SV:n. PV oli edellisenä päivänä hankkinut aseen ja siihen panoksia ja sijoittanut ne vyönsä alle piiloon. SV oli saapunut PV:n luokse kylään (avioliitto oli jo kriisitilassa) ja puolisot olivat riidelleet. PV oli kertomuksensa mukaan osoittanut SV:tä aseella "puheitaan tehostaakseen". Kun SV oli lähtenyt pakenemaan asunnosta, PV oli ampunut häntä 7-8 kertaa. Tämän jälkeen hän oli vaihtanut lippaan ja ampunut vielä lähietäisyydeltä kyljellään makaavaa SV:tä 4-5 kertaa, mihin laukauksiin SV oli kuollut. Osumia oli yhteensä 12.
Kaikki oikeusasteet katsoivat, että surma oli tehty vakaasta harkinnasta. PV oli uhkaillut puolisoaan jo aiemmin, ja aseen hankintaa etukäteen pidettiin vahvana merkkinä harkinnasta. Oikeudessa ei myöskään saatu näyttöä siitä, että SV olisi esimerkiksi omalla väkivaltaisuudellaan aiheuttanut PV:n aseenkäytön. Vakaan harkinnan tunnusmerkkinä pidettiin myös ammuttujen laukausten määrää ja sitä, että laukaukset oli ammuttu kahdessa erässä. "Viimeistelyä" pidettiin merkkinä siitä, että PV oli todella päättänyt surmata vaimonsa.
PV väitti, että mielentilatutkimuksessa hänellä todettu taipumus impulsiivisiin aggressiivisiin purkauksiin oli selityksenä teolle. Korkein oikeus kuitenkin katsoi, että sen paremmin kyseinen persoonallisuushäiriö kuin tekohetkellä vallinnut humalatila eivät olleet niin painavia seikkoja, että ne vaikuttaisivat vakaan harkinnan arviointiin.
Näiltä osin argumentointi oli perin tavallista eikä käsitykseni mukaan eroa normaalista ratkaisukäytännöstä.
Oikeusasteet olivat myös yhtä mieltä siitä, että teko oli tehty raakuutta ja julmuutta osoittaen. 12 laukauksen tuomitseminen raakuuslistan jatkoksi ei sinänsä yllätä, koska aiemmassa ratkaisukäytännössä mm. 94 puukoniskua (KKO 2000:3) ja useat kirveeniskut (KKO 1974-II-15) katsottiin raaoiksi tekotavoiksi. Tässä tapauksessa ammuskelun alkamisesta SV:n kuolemaan arvioitiin kuluneen suhteellisen lyhyt aika, 60-90 sekuntia. Tästä huolimatta KKO totesi: "[SV]:hen osuneet lukuisat luodit ovat varmuudella aiheuttaneet hänelle suurta kipua. Voidaan pitää selvänä, että hän on ollut pakoon pyrkiessään ja ammutuksi joutuessaan kauhun vallassa. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että tappo on tehty myös rikoslain 21 luvun 2 §:ssä tarkoitetulla erityisen raa'alla ja julmalla tavalla."
Vaikka 12 luodin ampuminen sinänsä on luonteva jatke erityisen raakuuden tunnusmerkeille, en olisi yllättynyt toisenlaisestakaan ratkaisusta. Ampuminen on kuitenkin verrattain nopea surmaamistapa verrattuna esimerkiksi kuristamiseen, jonka ei itsessään ole KKO:ssa katsottu osoittavan julmuutta ja raakuutta. Valtaosa tappamisen tavoista tuottaa uhrille kauhua ja tyypillisesti myös kipua, joten tässä valossa pelkästään em. argumentointi jäi vähän heiveröiseksi. KKO olisi voinut melko turvallisesti valita toisenkin tien - olihan vakaan harkinnan tunnusmerkki kuitenkin katsottu täyttyneeksi, joten toinenkaan ratkaisu ei välttämättä olisi tuomioon vaikuttanut.
Oma lukunsa on käräjäoikeuden tuomion tiivistelmässä oleva lausuma: "Teko oli tehty myös erityisen julmalla tavalla, koska PV oli kohdistanut SV:hen yli 10 laukausta ja varsinkin vielä siinä vaiheessa, kun PV oli havainnut SV:n korahtelevan maassa, ampunut vielä neljä laukausta tähdäten läheltä puolustuskyvyttömään SV:hen." Hieman epäselväksi jää, mikä käräjäoikeuden moraalinen ohje tämän jälkimmäisen lauseenosan kohdalla oli. Onko vähemmän julmaa jättää kahdeksan kertaa ammuttu kituva uhri kerrostalon pihalle, kun todennäköisyys avun ehtimiseen paikalle ajoissa lienee kuitenkin käytännössä olematon?
Kiinnostava kuriositeetti oli sekin, että hovioikeus viittasi toisaalla ratkaisussaan surmaamisen tapaan nimenomaisesti "hitaana". Ehkä yksittäiseen laukaukseen verrattuna, mutta entä esimerkiksi tapauksessa KKO 1984-II-142 kuvattuun pitkäkestoiseen pahoinpitelyn ja raiskauksen yhdistelmään, joka päättyi kuoliaaksi kuristamiseen? Vuoden 1984 tapauksessa tekoa ei katsottu erityisen raa'aksi tai julmaksi.
Käräjäoikeus piti tekoa vakaan harkinnan tuloksena ja totesi siis edellä kuvatuin tavoin myös erityisen julmuuden kriteerin täyttyvän. Teon ei kuitenkaan katsottu olevan niin törkeä, että se olisi täyttänyt murhan kriteerit - näinpä PV tuomittiin taposta 11 vuodeksi vankeuteen, mikä on tapon asteikolla varsin kova tuomio. Käräjäoikeuden perusteluita teon kokonaisarvioinnin osalta ei ole KKO:n tiivistelmässä.
Hovioikeus sen sijaan analysoi kokonaistörkeyttä laajemminkin, ja päätyi pitämään tekoa törkeänä tuomiten PV:n samalla murhasta. HO esitteli sekä perusteita törkeyttä vastaan että sen puolesta; toiselta puolen PV:tä puolsivat mustasukkaisuus, alkoholin nauttiminen, muutenkin järkkynyt henkinen tasapaino ja mahdollinen ajattelemattomuus surmaamistavan julmuuden suhteen. Toiselta puolen taas mukana arvioinnissa olivat mm. vakaa ennakkoharkinta, uhrin viattomuus (SV ei provosoinut tekoon omalla aggressiivisuudellaan, joskin tunnusti kyllä aviorikoksensa ennen surmaa), PV:n rauhallisuus surmatyön jälkeen sekä välinpitämätön suhtautuminen pariskunnan kahden pienen lapsen tilanteeseen.
Korkein oikeus hyväksyi hovioikeuden perustelut poislukien lasten aseman, miltä osin KKO katsoi, etteivät lapset olleet asiassa osallisina, eikä heidän kohtaloaan voitu asian rikosoikeudellisessa arvioinnissa huomioida raskauttavana seikkana. KKO esitti myös kannanoton kvalifiointikriteerien suhteesta: "Tappo, johon samalla kertaa soveltuu useita rikoslain 21 luvun 2 §:ssä mainittuja ankaroittamisperusteita, on yleensä myös kokonaisuutena arvostellen katsottava tässä lainkohdassa tarkoitetulla tavalla törkeäksi." Edelleen tuomiossa todetaan, ettei tapauksessa ollut erityisiä lievennysperusteita, joten PV tuomittiin murhasta.
Sekä hovioikeuden että KKO:n perustelut osoittavat törkeyden kokonaisarvioinnin onttouden. HO:n käyttämät perustelut ovat pitkälti samoja kuin mitkä perustelivat myös vakaan harkinnan kriteerin täyttymistä. Tietenkin kokonaisarviointiin kuuluu jo määritelmällisestikin se, että arviointi on joiltain osin päällekkäistä muiden kriteerien kanssa, mutta toisaalta saman argumentaation pitäminen riittävänä kahteen kohtaan helposti surkastuttaa kokonaisarvioinnin. Käräjäoikeuden perustelut olisi ollut kiinnostavaa nähdä kokonaisuudessaan, sillä siellä mitä ilmeisimmin keksittiin törkeysarviointiin kvalifiointikriteerien ulkopuolisia lieventäviä seikkoja.
KKO:n lausuma useiden ankaroittamisperusteiden aiheuttamasta "yleensä-törkeydestä" on mielenkiintoinen ja varmasti käytännössä melko pitkälti paikkansa pitävä. Asiaa hieman tarkemmin mutustelemalla alkaa ylipäätäänkin vaikuttaa siltä, että oikeastaan murhassa onkin vain viisi rinnakkaista kriteeriä, joista vähintään kahden pitää täyttyä. Tai ainakin näyttää siltä, että kahden murhan peruskriteerin täytyttyä on esitettävä erityisiä lievennysperusteita, ettei tekoa katsottaisi automaattisesti törkeäksi.
Voitaisiin varmaankin kuvitella tapaus, jossa ei olisi mukana sen paremmin vakaata harkintaa, julmuutta, yleisvaaran aiheuttamista kuin virkamiehen kohdistuvaa tekoakaan, mutta joka kuitenkin olisi kokonaisuutena arvioiden törkeä. Tätähän ei tuomittaisi murhana vaan tappona, siis teoriassa. Käytännössä varmaan jokin murhan muista kriteereistä selitettäisiin tarvittaessa täyttyväksi. Mistähän se törkeys koostuu, ellei niistä muista kvalifiointikriteereistä?
Viestintävirasto antoi taannoin määräyksen 11/2004, joka tulee voimaan 1.12.2004. Sen olennainen teleoperaattoreita velvoittava sisältö on seuraava:
Teleyrityksen on kytkettävä verkosta irti kone, joka toimii avoimena sähköpostinvälittäjänä (open relay), jos se häiritsee liikennettä.
Kuluttajaliittymään ei saa päästää SMTP-liikennettä, ellei kuluttajaa ole erikseen informoitu avoimen liikennöinnin riskeistä.
Kuluttajaliittymästä lähtevä SMTP-liikenne on tukittava, ellei kuluttajaa ole erikseen informoitu asiaan liittyvistä riskeistä. Tällöinkin lähtevän SMTP-liikenteen määrää on valvottava.
Teleoperaattorin on seurattava "viestintäverkkonsa ja sähköpostijärjestelmänsä tapahtumia sellaisen haittaohjelmia sisältävän sähköpostiliikenteen havaitsemiseksi, joka aiheuttaa vaaraa viestintäverkon tai -palvelun käytettävyydelle." Operaattorilla on oltava valmiudet haittaohjelmien karkeaan suodatukseen ongelmatapauksissa, ja asiakkaille on dokumentoitava haittaohjelmien suodatusperiaatteet. Muuhun verkon toimintaa vaarantavaan sähköpostiliikenteeseen voidaan soveltaa samoja sääntöjä.
Teleoperaattorin on valvottava sähköpostituotannon laatua ja varmuutta mm. läpimenoviiveet, kuormatilanteet ja käyttökatkokset tilastoiden. Lisäksi on erikseen määrätty, että sähköpostipalvelun viestien säilytysjärjestelmän on oltava "vikasietoinen", joka sinänsä kyllä on ilmaisuna aika hämärä. Mutta loppua kohti vain paranee: "Teleyrityksellä on oltava valmiudet sähköpostipalvelun uudelleen rakentamiseksi."
Ja sokerina pohjalla, Viestintävirasto määrää nyt virallisesti, että security@, abuse@, noc@- ja postmaster@-osoitteita on luettava "säännöllisesti".