joulukuu 30, 2004

Tietosuoja ja tietopula

Aamun Hesarissa - kuten muissakin viestimissä - useaan otteeseen piiskataan ulkoministeriötä siitä, että se ei yksityisyyden suojaan vedoten julkaise Aasian katastrofista selvinneiden nimilistoja. Jopa tietosuojavaltuutettu Reijo Aarnio totesi lehdessä, että julkaiseminen voisi olla harkinnan arvoista - ja että hän aikoo jättää puuttumatta epävirallisiin nimilistoihin, vaikka saattaakin siinä virkavirheen tehdä.

Sinänsä on helppo olla samaa mieltä siitä, että yksityisyyden suoja ei ole kovin vahva peruste nimien julkaisematta jättämiselle. Toisaalta paljon vahvempi UM:n takana oleva argumentti on lainopillisesti epäselvä tilanne. Viranomaistoiminnan on pohjauduttava lakiin, joten sinänsä UM:n epävarmuuden ymmärtää.

On lyhytnäköistä lähteä siitä, että viranomaisen - tai oikeastaan edes yksittäisen kansalaisen - pitäisi hätätilanteen koittaessa olla suin päin valmiina polkemaan mitä tahansa olemassaolevia sääntöjä. Siinä astutaan kaltevalle pinnalle, jossa luisulle on vaikea määritellä oikeaa loppukohtaa. Saiko Supo pyytää teleseurantatietoja lain ohi? Voiko poliisi houkutella huumediilereitä ansaan laittomin valeostoin? Saako valtio oikaista huostaanoton oikeusturvakeinoissa yhteiskunnan naurettavaksi tekevien kaappausdraamojen lopettamiseksi?

Olisi typerää olla tekemättä kunnollista post mortem -analyysia (kaksoismerkitys ei-tarkoituksellinen) Suomen viranomaistoiminnasta. Olennaista on nimenomaan se, että tietosuojan väistyvyyttä kriisitilanteessa pohditaan, ja tulos kirjataan lakiin. Yhtä lailla typerää on lähteä siitä, että lait tulisi kriisitilanteessa sivuuttaa. Vasta kriisissähän se oikeusvaltio punnitaan. Jos tietosuojalaki päädytäänkin tässä sivuuttamaan, sen pitää tapahtua tuskaisen pohdinnan ja analyysin jälkeen - muuten se oli liian helppoa.

Posted by Jouni Heikniemi at 07:27 AM | Comments (1) | hallinto-oikeus

toukokuu 25, 2004

KKO 2004:47: Julkisuusasia ja muutoksenhaku

KKO antoi eilen mielenkiintoisen ratkaisun KKO 2004:47, jossa kyse oli mm. KKO:n istuntoluetteloiden ja niihin liittyvien merkintöjen julkisuudesta. KKO päätti, että luettelot eivät ole julkisia (äänin 3-2), mutta melkein yhtä kiinnostava on päätös siitä, ettei tästä ratkaisusta saanut valittaa korkeimpaan hallinto-oikeuteen.

Ratkaisun pohjana on se, että julkisuuslain (L viranomaisten toiminnan julkisuudesta, 621/1999) 33 § kuuluu seuraavasti:

Viranomaisen tässä laissa tarkoitettuun päätökseen saa hakea muutosta valittamalla siten kuin hallintolainkäyttölaissa (586/1996) säädetään, jollei 2 momentista muuta johdu. Muun kuin hallintolainkäyttölain 7 §:ssä tarkoitetun viranomaisen päätöksestä valitetaan korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Valitus toimivallaltaan paikallisen tai alueellisen viranomaisen päätöksestä samoin kuin 4 §:n 1 momentin 8 kohdassa ja 4 §:n 2 momentissa tarkoitetun julkista tehtävää hoitavan laitoksen, yhteisön, säätiön ja yksityisen henkilön päätöksestä tehdään kuitenkin hallintolainkäyttölain 12 §:ssä tarkoitetulle toimivaltaiselle hallintotuomioistuimelle.

Jos asianosainen pyytää tietoa asiakirjasta vireillä olevaan oikeudenkäyntiin liittyen, saa tuomioistuimen pyynnön johdosta antamaan ratkaisuun hakea muutosta siinä järjestyksessä, jota noudatetaan haettaessa muutosta siihen asiaan, johon pyyntö liittyy. Muutoksenhakuoikeudesta on lisäksi voimassa, mitä oikeudenkäynnin julkisuudesta annetussa laissa säädetään.

KKO totesi ensin, että asiakirjapyynnössä oli kyse yleisestä KKO:n toimintaa koskevasta asiakirjapyynnöstä eikä em. pykälän 2 momentin mukaisesta vireillä olevaa oikeudenkäyntiä koskevasta julkisuusasiasta. Niinpä KKO ratkaisi pyynnön hallintoasiana ikään kuin viranomaisen roolissa.

Kiinnostavaksi asia kuitenkin muodostui siinä vaiheessa, kun KKO pääsi lausumaan siitä, saako näin hylättyyn asiakirjapyyntöön hakea muutosta. KKO:n käsityksen mukaan muutoksenhakuoikeutta ei ollut, minkä ajatelman tueksi enemmistö (ään. 3-2) esitti perustelunaan kolme seikkaa:

1) Perustuslain 3.3 §:n mukaan KKO ja KHO käyttävät korkeinta tuomiovaltaa
2) Korkeimmasta oikeudesta annetun lain mukaan KKO ratkaisee foorumikysymykset (eli mikä tuomioistuin käsittelee minkäkin asian)
3) Niissä asioissa, jotka KKO ratkaisee "vireillä olevaan oikeudenkäyntiin liittyen" ei saa hakea muutosta KKO:n ratkaisuun.

Ainakaan allekirjoittanut ei tuosta saa dedusoitua sitä, miksei viranomaisena toimivan KKO:n päätöksiin saisi hakea muutosta KHO:sta silloin, kun kysymys on selkeästi hallintoasiasta. Se, että oikeudenkäyntiä koskevissa julkisuusasioissa valituskierre tyrmätään KHO:hon on luontevaa pääasian ja siihen liittyvien prosessikysymysten yhteensitomisen vuoksi, mutta KKO:ta viranomaisena koskevissa asioissa tätä on vaikeampi perustella. Vähemmistöä (oikeusneuvos Lehtimajan eriävä mielipide) siteeraten:

Perustuslain 21 §:n 1 momentista ilmenee, että pääsäännön mukaan oikeus hakea muutosta viranomaisen ratkaisuihin kuuluu asianosaiselle perusoikeutena taattuun oikeusturvaan. Saman lain 22 §:n mukaan julkisen vallan on turvattava perusoikeuksien toteutuminen. Tämä puoltaa sitä näkemystä, että viranomaisen hallintoasioissa antamia ratkaisuja koskevien valituskieltojen tulisi perustua nimenomaisesti säädettyyn lakiin.

Kun Korkeimman oikeuden on katsottu kuuluvan julkisuuslain 4 §:ssä tarkoitettuihin viranomaisiin eikä julkisuuslain 33 §:n 1 momenttiin liity Korkeimman oikeuden osalta erityisesti säädettyä valituskieltoa, katson, että Korkeimman oikeuden hallintoasiassa julkisuuslain 4 §:ssä tarkoitettuna viranomaisena antamaan päätökseen on voitava hakea julkisuuslain 33 §:n 1 momentin nojalla muutosta valittamalla Korkeimmalta hallinto-oikeudelta siten kuin hallintolainkäyttölaissa säädetään. Näillä perusteilla annan Tammiselle tämän mukaisen muutoksenhakuosoituksen Korkeimpaan hallinto-oikeuteen.

Varmaan kävi jo ilmi, että olen vähemmistön kannalla asiassa. Mutta ratkaistu mikä ratkaistu.

Posted by Jouni Heikniemi at 10:41 PM | hallinto-oikeus

toukokuu 22, 2004

Saiko 8- ja 12-vuotiaat sulkea lukittuun tilaan?

Tämän päivän Hesarin (s. A10) mukaan eduskunnan apulaisoikeusasiamies Rautio on ratkaissut tapauksen, jossa poliisi oli sulkenut näpistyksestä kiinni jääneet lapset 10-15 minuutiksi "sumppuun" eli lukittuun tilaan, kunnes lasten vanhemmat saapuivat paikalle. EOA:n ratkaisun mukaan '"Sumpulla" tarkoitetaan pakkokeinolain 6 luvun 1 §:ssä mainittua lukittua tilaa, jota voidaan näköhavainnoin tarkkailla tai joka on muuten sellainen, että siitä poistuminen estyy, mutta henkilö voi kaikissa tilanteissa heti saada yhteyden häntä valvovaan virkamieheen.' Lapset olivat 8- ja 12-vuotiaita.

PKL 6:1:n mukaan henkilöä "saadaan esitutkinnassa pitää lukitussa tilassa, jos se on välttämätöntä hänen poistumisensa estämiseksi". Poliisimiesten mukaan sulkeminen oli tarpeen "tilanteen rauhoittamiseksi" ja siksi, että toinen poliisimiehistä oli jäänyt yksin poikien kanssa toisen ryhdyttyä ottamaan yhteyttä lasten vanhempiin. Poikaporukassa oli ollut mukana myös 15-vuotias, joka oli saanut mukaansa rangaistusvaatimuksen ja sen jälkeen poistunut poliisiasemalta.

Raution ratkaisu oli, että poikien lukitseminen oli "selvästi virheellistä ja lainvastaista". Asiassa ei ollut näyttöä siitä, että pojat olisivat ilman sumppuun laittamistakaan pyrkineet poistumaan poliisiasemalta. Mihinkään toimenpiteisiin apulaisoikeusasiamies ei kuitenkaan ryhtynyt mm. siksi, että säilytys oli ollut hyvin lyhytaikaista. (ks. huomautusta jutun lopussa)

Kantelun tehnyt toisen pojan isä oli pitänyt asiattomana myös poliisiasemalle tehtyä kuljetusta, koska paikan päältä ei oltu pyritty ottamaan yhteyttä vanhempiin tai sosiaaliviranomaisiin. Rautio on ratkaisussaan todennut, että lapsen edun määritteleminen tällaisissa tapauksissa on ylipäätäänkin vaikeaa. Poliisiasemalle kuljettamista hän ei pitänyt lainvastaisena, mm. siksi, että lapset eivät olleet poliisiautokyydistä ilmeisesti järkyttyneet.

Tapauksen yksityiskohdat eivät asiakirjoista tietenkään selviä. Ratkaisussa kuitenkin jää mietityttämään mm. se, että mihin Rautio viittaa pohtiessaan kysymystä siitä, "onko kolmestaan liikkuneiden poikien erottaminen toisistaan ollut mahdollista esimerkiksi siten, että rikosoikeudellisesti vastuunalainen 15-vuotias olisi kuljetettu poliisiasemalle ja 8- ja 12- vuotiaat olisi jätetty kahdestaan." Olisiko tällainen vaihtoehto todella voinut olla lasten kannalta parempi? Entä mitä jos pojat olisivat pelänneet poliisia - olisiko se todella ollut syy antaa heidän poistua paikalta sen jälkeen, kun pojat eivät olleet heti kaupassa kiinni jäätyään olleet antaneet selkeästi oikeita henkilötietojaan?

Melkein tuntuu siltä, että kyseessä on jälleen nyky-yhteiskunnalle tyypillinen ketjureaktio. Kasvatus ja sosiaalihuolto ongelmoivat, jolloin asiat kasautuvat pakkokeinokoneiston harteille. Sen toimintaedellytykset ja -resurssit ovat muutenkin vaikeassa tilassa, joten optimaalisia ratkaisuja ei helposti löydy. Ja kun ihmiset ovat huonoja puhumaan ihmisinä, käytetään juridista koneistoa asioiden selvittämiseen.

Raution ratkaisu on minusta sinänsä oikea, ja hyvä että nyt käytiin näitäkin rajoja läpi. Kuitenkin minun on helppo kuvitella tilanne sellaiseksi, jossa poliisimiehillä ei todellisuudessa ollut käytännöllistä mahdollisuutta toimia toisin. Mihin apulaisoikeusasiamiehen perusteluiden sisältämä moite siis oikeastaan kohdistuu?

Muutos 22.5. klo 18: Luin Hesarin jutun uudelleen, ja sen mukaan Rautio antoi poliisimiehille huomautuksen. Tätä on mielestäni mahdotonta päätellä verkossa esiintyvästä ratkaisutiivistelmästä, mutta olen taipuvainen uskomaan HS:n kantaan. Tämä lisätieto ei kylläkään vaikuta jutun lopussa esittämiini johtopäätöksiin. Pahoittelen epäselvää ilmaisuani.

Posted by Jouni Heikniemi at 01:26 PM | hallinto-oikeus