Kuluttajavirasto on julkaissut kannanoton, jossa puututaan eräisiin laajakaistaliittymien markkinoinnin piirteisiin. Virasto toteaa, että alle 256 kbit/s -yhteyttä ei saa markkinoida laajakaistana. Tämän lisäksi virasto vaatii, että "Jos laajakaistaliittymän hinta ei sisällä sen turvallisen käytön kannalta tarpeellisia virus- ja palomuuriohjelmia, siitä pitää kertoa mainonnassa". Puuttumatta siihen, millaisia "virusohjelmia" kuluttajaviranomaiset pitävät tarpeellisina ;-), kannanotto on varsin mielenkiintoinen.
Samassa tiedotteessa kerrotaan, että huomenna 26.11. julkaistaan kuluttajaviraston tekemä laajakaistaliittymien hintavertailu. Kannattanee seurata kuluttajaviraston saittia.
Kuluttajavirasto julkaisi männä viikolla kannanoton, jossa kuluttajia kehotetaan valittamaan suomenkielisten käyttöohjeiden puuttumisesta. Kannanoton mukaan "Muun muassa kuluttajansuojalaissa määrätään, että tuotteelle pitää antaa käyttö-, huolto- ja hoito-ohjeet, jos laitteen käyttäminen vaatii tällaisia ohjeita. Ohjeet on annettava suomeksi ja ruotsiksi. Jollei näin ole eikä niitä saa pyynnöstäkään kohtuuajassa kaupanteosta, kuluttaja voi vaatia viime kädessä kaupan purkamista." Viitattu lainkohta lienee lähinnä KSL 5:12 a, jonka mukaan "Tavarassa on myös virhe, jos sen yhteydessä ei luovuteta ostajalle sellaisia ohjeita, jotka ovat tarpeen tavaran asentamista, kokoonpanoa, käyttöä, hoitoa tai säilytystä varten."
Sinänsä asiallinen kannanotto ja erityisen relevantti huomioiden sen, että varsinkin mm. digikameroiden tarjoaminen ns. "Saksan malleina" on lisääntynyt melko lailla viime vuosina. On mielenkiintoista nähdä, miten homma lähtee jatkossa kehittymään; ainakin tietotekniikkasektorilla on huima määrä tuotteita, joiden osalta suomenkielisistä ohjeista ei ole tietoakaan (esim. emolevyt), ja kuluttajansuojalain pakottavuuden vuoksi ohjevaatimuksesta ei voi oikein edes sopia toisin - kysehän onkin lähinnä siitä, kuinka markkinoita ryhdytään valvomaan. Hatunnosto kuitenkin esim. Verkkokauppa.comille, joka toimittaa ainakin muistiensa mukana suomenkielisen ja jopa kuvallisen asennusohjeen.
Mikäli tällaiseen käyttöohjeettomaan tuotteeseen törmäät ja valittaminen innostaa, kuluttajavirastolla on ohjeistus oikeista toimintatavoista.
Vaikka tämä jo vähän vanha onkin, niin laitetaan vielä: Oikeusministeriön alainen työryhmä päätyi ehdottamaan kuluttajavalituslautakunnan siirtämistä kauppa- ja teollisuusministeriön hallinnonalalta OM:n alaisuuteen. Samalla lautakunta nimettäisiin kuluttajariitalautakunnaksi. Lautakunnan toimialaa laajennettaisiin samalla kattamaan myös asuntojen vuokra- ja asumisoikeusasiat sekä arvopaperisijoituskysymykset.
Lisätietoja OM:n tiedotteesta ja työryhmämietinnöstä.
Juuri taannoin kirjoitin mainosten sitovuudesta, ja nyt kuluttaja-asiamies pistää pelikenttää uusiksi. Tänään julkistetun linjauksen mukaan nimittäin "mainoksia on pidettävä elinkeinonharjoittajaa sitovina tarjouksina, jos kuluttajalla on tarjouksen sisällön, esitystavan tai muun syyn perusteella ollut perusteltua syytä olettaa saavansa tarjotun hyödykkeen tarjouksessa merkityillä tiedoilla", ja edellisen loogisena jatkumona "tarjoukseen merkittyjä tietoja pitää arvioida osana sopimusta eli sopimus tulee voimaan sen sisältöisenä mitä kuluttajalla on ollut siitä markkinoinnin perusteella aihetta olettaa".
Lisäksi lähtökohdaksi asetetaan se, että virhetilanteessa (tarjoustuotteen loppuminen, väärät tuotetiedot/hinnat jne.) mainostajan on näytettävä menetelleensä huolellisesti välttääkseen korvausvastuun. Erikoistarjousten osalta vastuuta pidetään jopa ankarana siten, ettei huolellisuutta erikseen edes tarkastella.
KA:n kannanotto on mielenkiintoinen, koska se muuttaa monia asioita mainonnassa. Samalla se on ymmärrettävä sikäli, että yhä isompi osa markkinakommunikaatiosta tapahtuu mainonnan kautta, ja toisaalta mainosvirheitä tulee yhä enemmän - tai sitten mainonta on yhä härskimpää. Aika näyttää, hyväksytäänkö KA:n linjaus markkinaoikeudessa ja muissa tuomioistuimissa. Mikäli KA:n pohdinta kaupankäynnin muuttumisesta kiinnostaa, kannattaa muuten lukaista tuo linjaus.
Kuluttaja-asiamies vie Sanoma Osakeyhtiön markkinaoikeuteen, koska Hesarin mukana tulee mainosliitteitä, eikä niistä voi kieltäytyä. Näin kuluttaja ei voi käyttää oikeuttaan kieltäytyä suoramarkkinoinnista (tämä "oikeus" perustuu lähinnä kuluttajaviranomaisten tekemään kuluttajansuojalain tulkintaan). Hesari on tapauksessa tietenkin vain esimerkkinä, sama tilannehan on kaikkien muidenkin lehtien kanssa.
KA:n mielestä HS:n mainosten vastaanottamisen hyväksyvä sopimusehto on kohtuuton. On mielenkiintoista nähdä, miten markkinaoikeus tämän ratkaisee. Sinänsä lehden välissä olevan liitteen voi helposti rinnastaa erikseen jaettavaan mainoslehtiseen. Toisaalta sen voi ihan yhtä hyvin rinnastaa myös lehden sivuilla olevaan mainokseen, jota ei myöskään voida kieltää. Lehtialan kannalta asia on tietysti mielenkiintoinen. Liitteiden sijoittaminen vain osaan lehdistä on logistinen kauhukuva, joten siihen ei tietysti haluta ryhtyä.
Kuluttajaviranomaisten lehdistötiedotteesta löytyy mm. tämä perustelu: "Sopimusehdon kieltoa tukee myös se, että sanomalehteä voidaan pitää nyky-yhteiskunnassa välttämättömyyshyödykkeenä, jonka tilaamiseen on mahdollista saada toimeentulotukea aivan kuten tv-lupamaksuun ja puhelinkuluihin." Mutta jos äärimmilleen vietynä logistiikan kustannukset heitetään lehtialan niskaan, paljonko KA on valmis sysäämään kuluttajille ja yhteiskunnalle kustannuksia tämän kieltäytymisoikeuden toteuttamisesta? Paljonko kuluttajat ovat valmiita maksamaan siitä?
Taas viime viikolla tuli kohdattua kysymys siitä, ovatko mainoksissa esitellyt tuotteet ja hinnat sitovia. Kyse oli tapauksesta, jossa kauppa oli mainostanut tuotetta tiettyyn hintaan, ja paikan päällä hinnaksi ilmoitettiinkin olevan huomattavasti korkeampi - tietenkin lehdessä olevan painovirheen takia. Tuttu tarina siis.
Vastaus on tiiviisti se, että lähtökohtaisesti lehdessä julkaistu mainos ei ole sitova tarjous, ja ei, kuluttajalla ei ole oikeutta saada tuotetta ilmoitettuun hintaan. Jos elinkeinonharjoittaja on menetellyt huolimattomasti, korvauksia aiheutuneesta vahingosta (lähinnä matkakulut) voi vaatia. Tässä tietysti olennaisena ongelmana on sen huolimattomuuden näyttäminen. Harva viitsii ryhtyä prosessiin, ellei kyseessä ole todella merkittävät kustannukset.
Jos mainos on kohdennettu suoraan kuluttajalle (esim. nimellä osoitettu kirje), sitä pidetään lähtökohtaisesti sitovana. Toisaalta tällaisessakin tarjouksessa oleva ilmeisen virheellinen tieto ei sido antajaansa, jos vastaanottaja ymmärsi tai hänen olisi pitänyt ymmärtää virheen tapahtuneen - eli yksinkertaisesti sanottuna, virhe oli riittävän suuri jotta se olisi pitänyt jokaisen ymmärtää. Näiltä osin ks. oikeustoimilain 32 §.
Kuriositeettina vielä todettakoon, että kuluttajaviranomaisten tulkinnan mukaan internetissä olevat hinnat ovat lähtökohtaisesti sitovia, koska niitä on mahdollista muuttaa koska vain. Tähänkin toki sovelletaan em. OikTL 32 §:een pohjautuvaa sääntöä.
Kuluttajavalituslautakunta ansaitsee satikutia siitä, että säännöllisesti seuraamani päätösluettelo päivittyy vain silloin tällöin - viimeksi maaliskuun lopussa. Erillisellä tiedotteella oli kuitenkin 1.4. julkaistu tapaus, jossa oli kyse löytötavaralaista. Hesarikin oli huomannut poimia tämän vasta eiliseen numeroonsa, joten ei liene kauhea synti vaikka se täälläkin nousee vasta nyt esiin. Oli miten oli, tapaus on sinänsä ihan mielenkiintoinen.
Asiassa oli kyse siitä, että laivalta löytynyt sormus toimitettiin yksityiseen löytötavaratoimistoon. Kun omistaja ei noutanut sormusta kolmen kuukauden kuluessa, toimisto katsoi sormuksen siirtyneen omistukseensa löytötavaralain perusteella. Lain sanamuodon mukaisesti näin olikin.
Kuluttajavalituslautakunta katsoi, että omistusoikeuden siirtymissäännösten perusoikeusmyönteinen laintulkinta vaatii, että löytötavaratoimisto täyttää tietyn ilmoitusvelvollisuuden, jotta se saisi omistusoikeuden sinne päätyneisiin esineisiin. Laki kirjaimellisesti ottaen vaatii tätä vain esineen löytäjältä, mutta KVL vaati sitä myös löytötavaratoimistolta.
Sinänsä yleisestä oikeudenmukaisuusnäkökulmasta KVL:n ratkaisuun on melko helppo yhtyä, kun kyse oli näinkin arvokkaasta esineestä. Hurskaasti asia oli kääritty perusoikeuksien kaapuun: "Viranomaisilla on velvollisuus tulkita epäselviä lainsäännöksiä perusoikeusmyönteisesti". Toisaalta voidaan kysyä, oliko KVL:n omakaan ratkaisu ihan perustuslain hengen mukainen; PL 106 §:n mukaan kun lain (perustuslain kanssa ristiriidassa olevan) säännöksen saa sivuuttaa vain tuomioistuin. Asetuksen tai muun alemman säädöksen perustuslain vastaisen kohta on jätettävä soveltamatta myös viranomaisissa (PL 107 §).
Koska KVL ei ainakaan tiedotteessaan tarkemmin perustellut, mitä se oikein sivuutti ja tulkitsi, on vähän vaikea sanoa, oliko ratkaisu oikea. Vähän jäi sellainen maku, että KVL halusikin ratkaista asian kuluttajan edun mukaisesti, ja perusoikeudellinen selitys oli vain sitä, selitystä. Tiedä sitten oliko sattumaa se, että KKO:n ensimmäinen merkittävä PL 106 §:n soveltamisratkaisu annettiin pari päivää ennen tätä KVL:n päätöstä...
Sinänsä huomionarvoista on se, että Suomessa perustuslaki on kirjoitettu nimenomaan siten, että tuomioistuimet ym. eivät voi tutkia lain perustuslainmukaisuutta sinänsä, vaan ainoastaan jättää lain soveltamatta yksittäistapauksessa. Edellä mainitussa KKO:n ratkaisussa tämä erottelu oli vielä jotenkin näkyvissä; KKO nimenomaan perusteli, että ko. tapauksessa aiheutunut melko poikkeuksellinen vahinko ei ollut sellaista, jota lain säätämisvaiheessa oli ajateltu. Tässä tapauksessa KVL tuntuu tuominneen olennaisen osan löytötavaralain toimintamekanismista (lähes täysin olosuhteista piittaamatta) ja siten perustaneen uusia velvollisuuksia löytötavaratoimistoille.
Tämäkin on sinänsä vaarallista, sillä PL 80 §:n mukaan yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien perusteista on säädettävä lailla. Näin ei ainakaan tällaisessa tulkintaratkaisussa välttämättä tapahdu. Olisi tietysti hyödyllistä nähdä kyseinen asia ajettuna tuomioistuinmyllyn läpi, mutta siinä ei olisi asianosaisten kannalta mitään järkeä, joten eiköhän juttu jää sillensä. Nyt vain sitten seurataan, miten asia vaikuttaa löytötavara-alan toimintakäytäntöön ja mahdollisesti lainsäädäntöön.
Näemmä Kuluttajavirasto on alkanut julkaisemaan lausuntonsa ym. materiaalit verkossa. KV:n saitti on sikäli syvältä, että linkkien toimivuus ei yleensä ole kaksinen, mutta ainakin tällä hetkellä lausuntoarkisto löytyy täältä. Yläpalkista voi sitten valita Lausunnot 2004.
Mielenkiintoista. Joku oli näemmä vienyt kuluttajavalituslautakuntaan tapauksen, jossa hän oli harmistunut siitä, että hänen autonsa CD-soitin ei soita kopiosuojattuja levyjä. Tänään annetussa ratkaisussa KVL toteaa, että "Koska kopiointisuojaus on teknisesti toteutettu koodaamalla levyihin standardista poikkeavia ominaisuuksia, lautakunta katsoo, ettei standardin mukainen CD-soitin ole virheellinen, jos se ei soita kyseisenlaisia levyjä."
Päätöstä sinänsä ei voi pitää erityisen yllättävänä, mutta positiivista on, että lautakunta vahvisti tämän terveellä järjellä ajateltavissa olevan kannan. Tietääkseni kukaan ei ole vielä vienyt tapausta kopiosuojatusta levystä KVL:ään (tai ainakaan ratkaisua ei ole vielä julkaistu), mutta oletettavasti siellä todettaisiin, että levy on viallinen, ellei oston yhteydessä selkeästi ole kerrottu levyn puutteellisesta toimivuudesta. Noh, senhän monet kaupat toisaalta jo kertovatkin. Ainakin Anttilan TopTenit käyttävät oikein esimerkillisesti pinta-alaa asiasta informointiin.
Tein tänään luovaa tutkimusta: Autonmoottorien jakohihna ja kuluttajansuoja: KVL-käytäntöä 2002-2004. Kyseessä on siis tiivistelmä kuluttajavalituslautakunnan viime vuosien päätöksistä koskien jakohihnavikojen aiheuttamien moottoriremppojen vastuukysymyksiä.
Kuluttajaviraston tämänpäiväisessä tiedotteessa kerrotaan kuluttajaviranomaisten yhteistyöverkoston ICPENin päivän mittaisesta tempauksesta, jossa siivottiin nettihuijauksia pois. Tarkoitus on hyvä, mutta saavutusten tasoa hieman laimentaa kuvaus toimenpiteistä: "Räikeimmin kuluttajansuojaa rikkoville kotimaisille internet-sivustoille lähetetään valvontakirjeitä, jossa kerrotaan markkinoinnin pelisäännöistä ja edellytetään yrityksiä muuttamaan sivustojaan."
Jos kyse olisi kuluttajansuojan (osittain jopa aidosti tulkinnanvaraisella) raja-aidoilla tanssahtelevista verkkokaupoista, tämä toimintamalli olisi hyvin puolustettavissa. Mutta toisaalla tiedotteessa kerrotaan arpajaishuijauksista ja vastaavista - siis enemmän tai vähemmän ammattihuijarien bisneksestä. Mitenköhän näissä tapauksissa auttaa se, että heitä valistetaan markkinoinnin pelisäännöistä? Toki kyse joiltain osin on hyvinkin selkeästi mm. kuluttajille suunnatusta tavarakaupasta, mutta osittain huijaustoiminta on kääritty puitteisiin, joihin takertuminen ei oikein tunnu kuluttajaviraston hommalta.
Tuntuu vähän epätarkoituksenmukaiselta, että kuluttajaviranomaiset keskittyvät huijausliiketoiminnan taltuttamiseen - tuon homman kuvittelisi enemmänkin kuuluvan poliisiviranomaisten toimialaan. Paljon merkittävämpiä substanssikannanottoja kuluttajaviranomaisilta tarvittaisiin muun muassa monissa pienissä verkkokauppariidoissa ja niistä kehittyneen sotkun selvittelyssä. Nettihuijausten osalta kuluttajien valistaminen lienee tehokkain keino, koska huijausten kitkentä verkosta on liian työlästä kuluttajaviranomaisia kykenevämmillekin tahoille. Onneksi tiedote sentään vähän yrittää valistaakin.
Kuluttajavalituslautakunta näemmä ratkaisi yhden hinauspalvelua koskevan tapauksen. Asiassa sinänsä oli juridiikan puolesta kyse aika yksinkertaisesta ja suoraviivaisesta peruutetusta palveluksesta: kuluttaja oli tilannut viikonloppuyönä moottoritielle hinausauton, ja peruutti tilauksen 25 minuuttia alkuperäisen soiton jälkeen auton sittemmin käynnistyttyä. Tästä seurasi reilu 200 euron lasku, jota ei edes korvattu vakuutuksesta, koska hinausta ei tosiasiassa tapahtunut.
Kuluttajavalituslautakunta katsoi, että tämä reilu 200 euron veloitus on kohtuullinen ko. hinausliikkeen hinnaston, kellonajan ym. muut seikat huomioiden. Asiaa on vähän vaikea arvioida pelkän päätöstekstin perusteella, mutta ainakin seuraavat asiat pistävät silmään:
- Kuinka hyvin kuluttajan oletettiin tuntevan hinausliikkeen hinnasto?
- Onko todella niin, että kuluttajan olisi kannattanut mielummin todella ottaa edes joku lyhyt hinausmatka, jotta vakuutus olisi korvannut reissun?
- Onko 200 euron lasku tällaisesta aiheesta kohtuudella kuluttajan arvattavissa?
Varmastikin laskutus on hinausliikkeen hinnaston mukainen, eikä välttämättä edes alan yleiseen hinnoitteluun nähden kohtuuton. Mutta kyllä ainakin meikällä permis oikenisi, jos saisin tuollaisen laskun. Tuskin intuitiolla hahmottaisin aloitettua hinauspalvelua noin kalliiksi. Se voi toki olla naiiviutta, mutta en olisi yhtään ihmetellyt, vaikka KVL olisi sovitellut hintaa kuluttajan oletusten perusteella. Ei tällä kertaa, näemmä.
Noh, ymmärrän entistä paremmin Hesarissakin jokin aika sitten käsiteltyä pointtia: vanhat autot on todellakin helpointa jättää sinne, minne ne sattuvat laukeamaan.
Asia ei enää ole aivan tuore, mutta enpä ollut tähän aiemmin törmännytkään: KVL on antanut tammikuulla kaksi (1, 2) ratkaisua DNA:n GPRS-hinnoittelun muutoksista. Aiemmin kiinteään kuukausihintaan 16,65 e tarjottuun palveluun lävähti heinäkuun 2003 alusta siirretyn datan määrään liittyvä hintalisä 1,22 e / Mt, joka laskutettiin vain 100 megatavua ylittävältä osalta liikennettä. Asiasta oli ilmoitettu toukokuussa toimitetulla asiakaskirjeellä.
Asiassa oli pääosin kyse siitä, onko näin merkittävä sopimusehtojen muutos mahdollista toteuttaa pelkästään muutoksesta ilmoittamalla. Käyttöehtojen mukaan palveluntarjoajalla oli oikeus muuttaa palvelun hinnoittelua, ja muutos tuli asiakasta sitovaksi, ellei tämä sitä vastustanut. KVL ei pitänyt ehtoa sopimusoikeuden yleisperiaatteiden mukaisena, vaan vetosi mm. vanhaan tuomioistuinratkaisuun MT 1991:12, jossa varsin monisanaisesti tiivistetään se periaate, että sopimuksen keskeinen sisältö ei voi muuttua ilman molempien sopimusosapuolten myötävaikutusta.
KVL piti muutosta erityisen olennaisena siksi, että se vaikutti sopimuksen hinnoitteluperusteeseen. Lautakunnan käsityksen mukaan "[elinkeinonharjoittajan] olisi pitänyt irtisanoa GPRS-palvelusta tehty sopimus ja tarjota K:lle uutta sopimusta, jonka hän olisi voinut hyväksyä tai hylätä". Lautakunnan käsityksen mukaan sopimusehdon muutos ei ollut tullut kuluttajaa sitovaksi, ja niinpä se suositti kuukausimaksun ylittävän laskutusosan palauttamista.
Molemmissa tapauksissa asia ratkesi sikäli helposti, että kuluttajat olivat irtisanoneet liittymänsä heinäkuun 2003 aikana, eikä KVL joutunut ottamaan merkittävää kantaa siihen, kuinka pitkän aikaa kuluttajalle edullisempaa hinnoittelua olisi pitänyt väkipakolla soveltaa. Voi olla, että vastaus olisi ollut "Kunnes elinkeinonharjoittaja on omasta puolestaan irtisanonut sopimuksen ja irtisanomisaika on päättynyt".