Hovioikeuksien seulontamenettely otettiin viime syksynä käyttöön. Kirjoitetun lain kannalta kyseessähän on oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 2 ja 2 a §, joiden perusteella hovioikeus voi jättää asian enemmiltä osin tutkimatta eräin edellytyksin.
Hovioikeus päättää ensin, otetaanko valitus enempään tutkintaan (seulontamenettely). Valituksen tutkimista ei jatketa, jos hovioikeus yksimielisesti toteaa olevan selvää, että:
1) asiassa ei ole 15 §:n nojalla toimitettava pääkäsittelyä;
2) käräjäoikeuden ratkaisu tai siellä noudatettu menettely ei ole virheellinen; eikä
3) asianosaisen oikeusturva asian laatu huomioon ottaen muustakaan syystä edellytä valituksen käsittelyn jatkamista.
Päätös siitä, että valituksen tutkimista ei jatketa, voidaan tehdä myös myöhemmin valmistelun aikana ja se voi koskea myös valituksen osaa.
Seulonnan toimintaa ei vielä suuremmin ole käsittääkseni tutkittu, mutta haluttu vaikutus sillä on ollut: hovioikeuksien työmäärät ovat vähentyneet. Viime viikolla sitten tipahti KKO:sta pari mielenkiintoista ratkaisua, nimittäin 2004:116 ja 2004:117. Niissä molemmissa oli taustalla tilanne, jossa rikoksesta syytetty oli hovissa riitauttanut käräjäoikeudessa esitetyn suullisen todistelun, mutta hovioikeus oli lopettanut jutun käsittelyn jo seulontavaiheessa.
Asian ydinkysymys on, miten OK 26:15:ssa olevaa virkkeen "Hovioikeuden on toimitettava pääkäsittely sitä koskevasta vaatimuksesta riippumatta, jos asian ratkaiseminen riippuu käräjäoikeudessa vastaanotetun suullisen todistelun tai käräjäoikeuden katselmusta toimittaessaan tekemien havaintojen uskottavuudesta taikka hovioikeudessa vastaanotettavasta uudesta suullisesta todistelusta." suhdetta seulontasäännöksiin on tulkittava. Lainvalmisteluasiakirjoissa asiasta keskusteltiin valiokuntia myöten, ja pääperiaatteeksi jäi lakivaliokunnan mietinnön (LaVM 27/2002 vp) toteamus "[valituksen käsittelyä on jatkettava, kun] valituksessa on saatettu näytön arviointi kyseenalaiseksi siten, että on aihetta epäillä käräjäoikeuden näyttöratkaisun oikeellisuutta".
Lakivaliokunnan mietinnön "siten" jättää ilmaan sellaisen käsityksen, että käräjäoikeuden näyttöarvionnin riitauttamisen tavalla on merkitystä: riitautuksen pitää ainakin jotenkin saattaa uskottavaksi se, että asia voisi uudella arvioinnilla muuttua sikseen. KKO tulkitsi kuitenkin em. tapauksissa tilannetta siten, että ko. lainmuutoksella ei ollut tarkoitus muuttaa sitä OK 26:15:n ym. ilmaisemaa periaatetta, että suullista aineistoa ei voida arvioida kirjallisen valituksen pohjalta. Niinpä molemmissa tapauksissa seulontaratkaisu kumottiin - KKO katsoi, että suullisen todistelun osalta riittää, että näytön arviointi on riitautettu, mutta riitautuksen "laatua" ei seulonnassa tule arvioida.
Itä-Suomen HO:n presidentti Arponen älähti jo Hesarin haastattelussa, että nyt ruuhkat palaavat, kun kaikki saavat taas juttunsa hovioikeuden täystutkintaan vain keksimällä vaihtoehtoisen tapahtumankulun, esittämällä sen suullisesti ja pitämällä kiinni siitä. Samalla Arponen totesi, että täytyy varmaan taas perustaa yksi muutoksenhakutoimikunta selkeyttämään lainsäännöksiä. Saapa nähdä miten käy. Kysymys ei ole asiallisestikaan ihan helppo; molempia näkökulmia kyllä voi puoltaa.
Kevennys kesän kunniaksi: KKO 2004:75 on ratkaisu tapauksessa, jossa poliisit käyttivät virka-asetta kiinniotettavan taltuttamiseen. Voimankäyttö katsottiin liialliseksi - näiltä osin juttu on sinänsä asiaperusteluineenkin ihan kiinnostava.
Tällä kertaa kiinnitin huomiota kuitenkin tuomion lopussa olevaan ratkaisijaluetteloon: "Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Erkki-Juhani Taipale (eri mieltä), Kati Hidén (eri mieltä), Gustav Bygglin (eri mieltä), Liisa Mansikkamäki (eri mieltä) ja Pasi Aarnio (eri mieltä). Esittelijä Pasi Kumpula (mietintö)." Siis, _kaikki_ oikeusneuvokset ovat olleet asiasta eri mieltä, ja lisäksi on vielä esittelijän mietintö. Miten tästä on voinut syntyä tuomio?
Vastaus itsessään on yksinkertainen: oikeusneuvokset ovat olleet eri asioista erimielisiä. Tämä kuitenkin tuo esiin erään tuomioistuimen päätösneuvottelun piirteen: asiaa ei voida ratkaista siten, että kukin tuomari päätyy omaan kantaansa ja se siitä, vaan jokaisella tuomioistuimen jäsenellä on velvollisuus lausua kaikista käsiteltävistä kysymyksistä. Nimenomainen säännös tästä on oikeudenkäymiskaaren 23:5.2 §:ssa sekä oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 10:4 §:ssä.
Äänestysratkaisun (esimerkiksi: hylätäänkö syyte näytön puuttumisen takia kokonaan vai ei?) jälkeen jatketaan enemmistön kannan mukaan - esimerkiksi päättämällä rangaistuksen suuruudesta. Tähän keskusteluun ja siitä mahdollisesti seuraavaan äänestykseen osallistuvat siis myös ne, jotka alunperin olivat kannattaneet koko syytteen hylkäämistä. Näin vaihe vaiheelta saadaan aikaan tuomio, joka ei tosin välttämättä vastaa yhdenkään mukana olleen tuomarin tahtoa - mutta ainakin päätös tulee tehdyksi.
Ps. Olen nauttimassa maaseudun rauhasta loppuviikon, joten voipi olla hiljaista - mutta kulissien takana kuplii, kun avaan junaan päästyäni työoikeuden tenttikirjat... Hyvää kesää vaan kaikille!
Yleisimpien väärinkäsitysten listalle kuuluu ehdottomasti poliisin rikosepäilyn yhteydessä käyttämien tavanomaisimpien pakkokeinojen sekoittaminen keskenään. Asia on kieltämättä melko monimutkainen, mutta tässä hieman yksinkertaistettu esitys kiinniotosta, pidätyksestä ja vangitsemisesta. Säädöspohja kaikille mainituille teoille on pakkokeinolaki (450/1987) ja erityisesti sen 1 luku.
Kiinniotto (PKL 1:2): Poliisimies saa ottaa kiinni rikoksesta epäillyn, joka on määrätty pidätettäväksi tai vangittavaksi. Edelleen poliisimies saa ottaa kiinni rikoksesta epäillyn, jonka pidättämiseen olisi edellytykset, jos pidätysmääräyksen hankkiminen (eli käytännössä tästä aiheutuva viive) vaarantaisi pidättämisen toimeenpanon. Kiinniotettu on 24 tunnin kuluessa pidätettävä tai vapautettava. Kiinniottamisen syy on heti ilmoitettava.
Tästä erillään on vielä PKL 1:1, joka sääntelee jokamiehen kiinniotto-oikeudesta. Pääsääntönä on, että kansalainen voi ottaa kiinni henkilön, jonka pidättämisestä tai vangitsemisesta on määrätty, tai henkilön joka saadaan kiinni verekseltä tai pakenemasta tiettyjen rikosten jälkeen. Näitä rikoksia ovat kaikki vankeusuhkaiset rikokset sekä lievä pahoinpitely, näpistys, lievä kavallus, lievä luvaton käyttö, lievä moottorikulkuneuvon käyttövarkaus, lievä vahingonteko ja lievä petos. Kiinniotettu on viipymättä luovutettava poliisimiehelle.
Pidätys (PKL 1:3-7): Rikoksesta todennäköisin syin epäilty voidaan pidättää aina, jos rikoksesta säädetty minimirangaistus on vähintään kaksi vuotta vankeutta. Jos rikoksen maksimirangaistus on vähintään vuosi vankeutta, epäilty voidaan pidättää, jos on syytä epäillä, että hän vapaana ollessaan lähtee pakoon, vaikeuttaa asian selvittämistä tai jatkaa rikollista toimintaa. Edelleen voidaan pidättää epäilty, joka ei anna oikeita henkilötietojaan ja jota ei muuten tunneta, sekä henkilö jolla ei ole vakinaista asuinpaikkaa Suomessa, ja on todennäköistä, että hän poistumalla maasta vaikeuttaisi esitutkintaa, oikeudenkäyntiä tai rangaistuksen täytäntöönpanoa.
Lisäksi PKL 1:3.2:n nojalla voidaan pidättää henkilö myös vähäisemmin kuin todennäköisin syin, jos em. edellytykset muuten täyttyvät ja "epäillyn säilöön ottaminen on odotettavissa olevan lisäselvityksen vuoksi erittäin tärkeää".
Pidätyksestä päättää aina pidättämiseen oikeutettu virkamies. Näiden virkamiesten rajaus on esitetty virkanimikeluettelona PKL 1:6:ssa. Käytännössä hyvä muistisääntö on "komisariot sekä tätä ylempiarvoiset poliisit ja syyttäjät", vaikka pidätysoikeus onkin lisäksi eräillä tullin ja rajavartiolaitoksen virkamiehillä.
Äärimmilleen venytettynä pidätys voi kestää enintään 96 tuntia (PKL 1:14); tämän jälkeen epäilty on joko vangittava tai hänet on vapautettava. Poliisin on vaadittava vangitsemista kiinniotosta lukien kolmantena päivänä klo 12:een mennessä (PKL 1:13). Ilmaisu "kolmantena päivänä" on kaksitulkintainen, mutta kiinniottamispäivää ei ole tarkoitus ottaa lukuun. Eli esimerkiksi maanantaina klo 15 kiinniotetun (ja sittemmin pidätetyn) henkilön vangitsemista on vaadittava viimeistään torstaina klo 12, ja vangitsemisasian käsittely on aloitettava tuomioistuimessa viimeistään perjantaina klo 15.
Määräajat eivät pitene viikonloppujen tai juhlapyhien yli, minkä vuoksi käräjäoikeuksissa on päivystys tällaisten asioiden käsittelemistä varten. Luonnollisesti pidätetty on myös vapautettava, mikäli edellytykset pidättämiseen päättyvät (esimerkiksi epäilyjen poistumisen vuoksi).
Vangitseminen (PKL 1:8-26 a): Vangitsemisen edellytykset ovat samat kuin pidätyksen. Vangitsemista päättää se tuomioistuin, joka on itse pääasiassakin toimivaltainen, joskin tästä on eräitä poikkeussäännöksiä. Vangitsemisen yhteydessä määrätään aika, johon mennessä syyte asiassa on nostettava; tätä aikarajaa voidaan kuitenkin myöhemmin venyttää.
Aiemmin vangitsemisasia oli käsiteltävä kahden viikon välein uudelleen, mutta tämä säännös kumottiin vuoden 2004 alussa voimaan tulleella RL:n uudistuksella (ks. HE 52/2002). Nykyisin vangitsemisasia käsitellään kahden viikon välein vain, jos epäilty sitä vaatii. Myös vangitsemisessa on sama sääntö kuin pidättämisessä: jos vangitsemisen syyt päättyvät, henkilö on päästettävä vapaaksi. Tutkintavankeutta koskevia erityissäännöksiä on laissa tutkintavankeudesta (615/1974).
Viime päivinä useammastakin lähteestä on taas noussut esiin kysymys siitä, mitä saa käyttää todisteena oikeudessa. Sfnetissä eräs sinänsä viaton keskustelu repesi tähänkin aiheeseen, kun esitettiin väite nauhoitusten todistuskäytön laittomuudesta. Linkin takaa löytyy keskustelua asiasta laidasta laitaan. Tiivistetty keskustelun loppukäsitys lienee se, että nauhoituksia saa lähtökohtaisesti käyttää todisteena.
Sähköpostitse minulta taas tiedusteltiin sitä, voidaanko Suomessa käyttää päiväkirjaa todisteena oikeudessa. Vastaus on tähänkin se, että meilläpäin tuomioistuimella on varsin vapaa oikeus ottaa vastaan melkein mitä tahansa todistelua. Luotettavuus arvioidaan sitten erikseen. Päiväkirjan kohdalla varmastikin kirjoittajan persoona ja kirjoitustapa vaikuttavat jonkin verran.
Toisaalta kun oikeudenkäynti kuitenkin on suullista, todennäköisesti normaalitilanteessa mielummin kuunneltaisiin päiväkirjan kirjoittajan suullinen esitys kuin että alettaisiin lukemaan hänen kirjoituksiaan todistelumerkityksessä. Ja joka tapauksessa erityisiä yksityiselämään liittyviä esiin tulevia asioita voidaan suojata sillä, että määrätään osa aineistosta salassa pidettäväksi.
Sfnetin lakiryhmässä pohdittiin oikeudenkäynnin suullisuusperiaatteen merkitystä ja sitä, miksi Irak-oikeudenkäynnissä asianajajilla oli pöydällä niin hillittömät kasat paperia, vaikka oikeudenkäynnin pitäisi periaatteessa olla suullista. Tässä hieman lisätietoa siitä, mitä alioikeusprosessin suullisuus oikeastaan tarkoittaa.
Laki oikeudenkäynnistä rikosasioissa ("ROL", 689/1997), jota Irak-jutussakin sovellettiin, säätää 6:6:ssa seuraavasti:
Pääkäsittely on suullinen. Asianosainen ei saa lukea eikä antaa tuomioistuimelle kirjallista lausumaa taikka muutoinkaan esittää asiaa kirjallisesti.
Asianosainen saa kuitenkin lukea asiakirjasta vaatimuksensa sekä suorat viittaukset oikeuskäytäntöön, oikeuskirjallisuuteen sekä sellaisiin useita teknisiä ja numerotietoja sisältäviin asiakirjoihin, joita pelkästään suullisesti esitettynä on vaikeata ymmärtää. Lisäksi hän saa käyttää kirjallista muistiinpanoa muistinsa tukemiseksi.
Jos pääkäsittely pidetään, vaikka asianomistaja taikka vastaaja ei ole saapuvilla, tuomioistuimen on tarpeen mukaan asiakirjoista selostettava, mitä poissaoleva asianosainen on asiassa esittänyt.
Itse pykälän tekstistä saa jo varsin hyvän kuvan siitä, mistä oikeasti on kyse. Lisäksi on huomattava, että myös todistelu on lähtökohtaisesti suullista. Silloinkin kun kyse on asiakirjatodisteesta, sen sisältö on olennaisilta osiltaan esiteltävä suullisesti. Oikeudenkäymiskaaren ("OK") 17:8e.3:n mukaan tuomioistuin voi kuitenkin tässä kohtaa joustaa vaatimuksesta, mikäli kaikki asianosaiset siihen suostuvat ja asiakirjan sisältö on tuomioistuimen jäsenten tiedossa.
Muistiinpanoja ja viittaustietoja koskevat poikkeukset 1 momentin mukaiseen pääsääntöön ovat samanlaiset kuin riita-asioiden oikeudenkäyntimenettelyssä (ks. OK 6:3). Myös todistajalla on jo aiemmin ollut oikeus käyttää muistiinpanoja asiansa esittämisen tukena (OK 17:32), vaikka todistaminen itsessään onkin korostuneen suullista. Näiden säännösten sisältöä ei erityisen tarkasti esitöissä eritellä; mm. HE 82/1995 toteaa vain: "Esimerkiksi laajassa ja vaikeassa asiassa tulee tietenkin sallia, että asianosainen, joka on valmistautunut istuntoon kirjoittamalla asiaesityksen keskeiset osat muistiin, voi suullisessa esityksessään tukeutua sellaisiin muistiinpanoihin."
Käytännössä omien muistiinpanojen lisäksi mm. esitutkintapöytäkirjan tuominen oikeuteen voi olla järkevää esimerkiksi siellä esitettyihin faktatietoihin viittaamiseksi ("esitutkintapöytäkirjan sivulla 72 olevien tietojen osalta lausuisin..."). Samaten lakiviittaukset ja vastaavat on tyypillisesti järkevää lukea asiakirjasta, koska niiden oikeellisuus helpottaa prosessin kulkua. Sama logiikka on myös syytteen ja vaatimusten lukemisen sallimisessa; tällöin kirjallisen ja suullisen esityksen eroista aiheutuvat ongelmat minimoituvat.
Irak-oikeudenkäynnin osalta on ehkä vielä syytä todeta, että televisioissa asiakirja-aineiston tai muistiinpanojen käyttö voi ehkä vielä näyttää poikkeuksellisen runsaalta siksi, että TV-kameran kuvakulma ei kertonut koko totuutta mm. asianajajien silmänliikkeistä. Silti tietysti on selvää, ettei jenkkilän lakisarjoista tuttuun näyttelijäntyöhön venytty sen paremmin Irak-jutussa kuin suomalaisissa oikeussaleissa yleensäkään.
Vanha vuoden 1868 konkurssisääntö saa viimein kyytiä. 1.9.2004 alkaen sen korvaa uusi konkurssilaki liitännäissäädöksineen. 80-sivuinen PDF-vihko sisältää koko lainsäädäntömateriaalin, jota ei valitettavasti ole vielä Finlexissä tekstimuodossa. Olennaisia aineellisia muutoksia ei kuulemma ole, mutta enpä ole tutustunut itse.
Oikeusministeriö suunnittelee tuomarikoulutuksen uudistamista. Idea on järjestää keskitetty tuomarien koulutus- ja harjoittelujärjestelmä, jossa he suorittaisivat 6-12 kk:n mittaisia harjoittelujaksoja, joiden kokonaismäärä riippuisi henkilön valmiista kokemuksesta. Tarkoitus on houkutella myös tuomioistuinlaitoksen ulkopuolisia juristeja tuomitsemaan. Samaten työryhmä nostaa esiin hovi- ja hallinto-oikeuksiin sijoitettavien määräaikaisten tuomarien mahdollisuuden. Erikoinen idea.
Noh, on helppo olla samaa mieltä siitä, että tuomarikunnan pitäisi uudistua. Tällä hetkellä tuomariksi päästään hakeutumalla esittelijäksi tai käräjäviskaaliksi ja elämällä varsin pitkässä uraputkessa, jonka päätteeksi ehkä joskus saa tuomarinviran. Ehdotus on sinänsä siis hyvä muutos, mutta: "Noin kymmenen vuoden pituisen siirtymäkauden aikana tuomareiksi voidaan arvioida nimitettävän pääasiassa nykyisiä esittelijöitä. Uuden harjoittelun käyneitä henkilöitä alettaisiin nimittää tuomareiksi vasta siirtymävaiheen jälkeen."
Turha siis odottaa pikalääkkeitä tuomarikunnan rakenneongelmaan.
sfnet.keskustelu.laki-ryhmän erään säikeen sivujuonteena syntyi keskustelua USA:n oikeusjärjestelmän säännöstä, jonka mukaan laittomasti hankittua todistelua ei saa käyttää oikeudessa todisteena. Asia liittyy myös parin päivän takaiseen juttuuni puheluiden nauhoittamisesta.
Jenkkilän edellämainittu doktriini tunnetaan nimellä "exclusionary rule" eli vapaasti käännettynä poissulkemissääntö. Kyseessä ei ole varsinainen lainkohta, vaan tuomioistuinten kehittämä oppi, jota on myöhemmässä ratkaisukäytännössä laajennettu poikkeuksilla ja tarkennuksilla. Säännön tarkoituksena on suojella kansalaisia poliisien mielivallalta (kuten mm. laittomilta kotietsinnöiltä).
Ohessa pari lisätietolinkkiä, joiden kautta itse perehdyin asiaan:
- Illegal Searches
- Evaluation of the exclusionary rule (sisältää tietoa myös em. säännön poikkeuksista)
- argumentaatiota: puolesta ja vastaan
Lievää ristiriitaa: Toisaalta poliisijärjestelmän mielivalta huolestuttaa kovasti ja toisaalta liittovaltion poliisille (ja erityisesti terrorisminvastaiselle viranomaistoiminnalle) ollaan valmiita antamaan hyvinkin pitkälle meneviä - ja tulkinnanvaraisia - oikeuksia. Noh, maailma ei ole entisensä.
sfnet.keskustelu.laki-uutisryhmän eräs vakioaiheista on kysymys siitä, saako omia puheluitaan nauhoittaa asiasta ilmoittamatta tai pyytämättä lupaa toiselta osapuolelta. Rapakon toisella puolellahan asiaan vaikuttaa myös oikeusjärjestyksen sääntö, jonka mukaan laittomasti hankittuja todisteita ei saa käyttää oikeudenkäynnissä. Suomessa tilanne on toinen, mistä kertoo osaltaan myös tuore Riihimäen KO:n päätös.
Täkäläisen oikeusjärjestyksen mukainen vastaus on, että keskustelut, jotka itse on oikeutettu kuulemaan, saa myös nauhoittaa. Nykyinen lainkohta tälle on lähinnä RL 24:5 (salakuuntelu), joka ei siis sovellu tähän tilanteeseen. Avainkohta on nimenomaan 1 momentin sana oikeudettomasti. Kysymykseen on lain esitöissä (HE 184/1999, 24:5:n yksityiskohtaiset perustelut) otettu nimenomainen kanta, jonka mukaan nauhoittaminen ei ole rangaistavaa "silloin, kun puhe on tarkoitettu sitä tallentavan tietoon". Mukana on myös viittaus tapaukseen KKO 1981-II-182, jossa KKO on ratkaissut kysymyksen samalla tavalla.
Vastaava kannanotto löytyy myös OpusLexin artikkelikirjastosta (kohta Rikos / Viestintäsalaisuuden loukkaus) ja Journalisti-lehden artikkelista.
Asian akutisoi tällä kertaa sunnuntain Hesarissa (HS 1.2.2004, s. C7) oleva artikkeli "Salanauhat todistivat Eniroa vastaan". Siinä Riihimäen käräjäoikeus oli nimenomaisesti todennut, ettei salaa tehtyjen puhelunauhoitusten käyttämiselle todisteena ole mitään laillista estettä.