Eräällä AudiClubin foorumilla eilen startannut viestiketju leviää netissä vauhdikkaasti. Kyseessä on tapaus, jossa erikois-Audi oli peltilommon oikaisun yhteydessä saanut viisi kilometriä koeajoa, kun liikkeen huoltomies oli käynyt koeajolla. Eihän viisi kilsaa vielä mitään, mutta ilmeisesti huollon aikana oli lauennut vaihdeloota, jonka korjauskustannukset töineen varmasti ainakin lähentelevät viisinumeroista euromäärää. Tässä joitain juridisia pohdintoja aiheesta.
Ketjussa kuohuvat automiehet toki syyttelevät huoltoheeboa käyttövarkaudesta. Näin olisi helppo ajatella, sillä tavallaanhan moottorikulkuneuvon käyttövarkaus -rikostunnusmerkistön (RL 28:9a) oli tarkoitus pitkälti korvata luvattomat käytöt moottoriajoneuvojen osalta. Ei kuitenkaan pidä vetää liian pikaisia johtopäätöksiä - käyttövarkaudesta tuomitseminen nimittäin vaatii sitä, että ajoneuvo on otettu luvattomasti haltuun. Näin ei tässä ole käynyt, sillä autohan toki luovutettiin huoltoon vapaaehtoisesti.
Kyseessä on siis "vain" luvaton käyttö; mahdollisesti vieläpä lievä versio, koska viiden kilometrin ajaminen tilanteessa on vain varsin vähämerkityksinen teko auton elinkaarta ajatellen. Sinänsä kuitenkin lienee selvää, että kun peltivaurion korjaaminen ei varsinaista koeajoa edellytä, tällainen melko vähäinenkin tarpeeton ajo täyttänee luvattoman käytön tunnusmerkistön.
Vaihdelaatikon hajoamista ei voitane pitää luvattoman käytön osana noin rikosoikeudellisesti - luvaton käyttö kun ei mitenkään automaattisesti aiheuta vaihdelootan särkymistä. Tätä tilannetta on siis analysoitava erikseen. Käytännössä on kuitenkin vaikea nähdä tätä myöskään RL 35:1:n mukaisena vahingontekona, sillä vaikka koeajo kiistatta tahallinen teko olikin (miten sen voisi edes vahingossa tehdä?), tuskinpa kukaan edes väittää ko. huoltomiehen rikkoneen lootan tarkoituksellisesti. Tuottamuksellinen vahingonteko taas ei ole rikosoikeudellisesti rangaistavaa.
Toisaalta mikäli vaihdelaatikon hajoaminen on aiheutunut viestiketjussa kuvatusta reippaasta ja normaaliajoon kuulumattomasta kaasunkäytöstä, ei korvausvastuukysymyksessä kuitenkaan ole juuri epäselvää - ainakin vahingonkorvauslain tuottamuskynnys ylittynee vaivatta. Näiltä osin työnantaja on vastuussa työntekijänsä aiheuttamasta vahingosta. Taustalla oleva tahallisuus painottanee asiaa myös siihen suuntaan, että työnantaja voinee ainakin jonkin osan korvauksista periä työntekijältä (VahL 4:1).
Korvaus aiheutuneista vahingoista on vaadittavissa myös sopimusoikeudellisin perustein. Näiltä osin sopivin pykälä on kuluttajansuojalain 8:32, jonka mukaan "Jos palveluksen kohde-esine taikka muu tilaajan tai hänen perheenjäsenensä omaisuus on vahingoittunut, vähentynyt, tuhoutunut tai kadonnut sen ollessa palvelussopimuksen perusteella toimeksisaajan hallinnassa tai valvonnassa, toimeksisaajan on korvattava vahinko, jollei hän osoita, että vahinko ei johtunut huolimattomuudesta hänen puolellaan." Käytännössä huolimattomuuden puutteen osoittaminen on tässä tapauksessa erittäin vaikeaa, jos vain onnistutaan saattamaan todennäköiseksi se, että vahinko on aiheutunut huollon aikana.
Edellyttäen että asiat on ko. viestiketjussa suhteellisen todenmukaisesti kuvattu, vaikuttaa siltä, että liikkeen kannattaisi sopia juttu varsin pian asianmukaisin korvauksin. Oikeudessa turpaan tulisi melko todennäköisesti, ja imagohaittamittari raksuttaa koko ajan. Mahdollinen huoltomieheen kohdistuva rikossyyte voidaan toki pitää varsinaisen korvauskysymyksen ulkopuolella.
KRP-tuomio sitten mäjähti tänään. MTV3:n uutisesta löytyy koko käräjäoikeuden tuomio, jossa siis Supon kolmesta syytetystä yksi (aluejohtaja) tuomittiin, mutta ylimmät supolaiset ja Soneran Miettinen luistivat syytteistä. Miettinen tosin vain rikoksen vanhenemisen vuoksi, mutta kuitenkin.
Ensinnäkin hatunnosto Helsingin käräjäoikeudelle ja käräjätuomari Henrikki Mikkolalle, joka lopulta päätti julkistaa koko tuomion. Oikeudenkäyntiaineiston 25 vuoden salassapitomääräys ei paljon purista; tuomiossa on oikein riittävästi aineistoa asian julkiseen leipomiseen. Saas nähdä, mitä media saa aikaan. Ainakin syyttäjä jo ilmoitti valittavansa.
Otsikko liittyy siihen, että tässä, kuten keväisessä Jäätteenmäen tapauksessakin, Miettinen väitti Supon aluepäällikkö Pitkäsen pyytäneen tietoja, ja Pitkänen väitti Miettisen antaneen ne hänelle itse. Käräjäoikeus päätyi ei-niin-yllättäen uskomaan Miettistä. Supo-päälliköiden Knape ja Nevala osalta taas homma ratkesi siihen, ettei näyttänyt olevan syytä epäillä Pitkäsen syyllistyneen rikokseen.
Lopputulos oli 40 päiväsakkoa Pitkäselle, eikä muuta. Jotenkin olisi kuvitellut, että tuon kokoisesta jutusta löytyisi enemmän syytä. Onhan 40 päiväsakkoa sinänsä olennainen sakko, mutta kumman vähän sanktioita selkeästä protokollavirheestä seurasi. Erityisesti, kun kyse on herkästä aiheesta - telekuuntelun villit toimintatavat ovat olleet muutenkin esillä useampaankin otteeseen. Hovioikeuskierros tulee olemaan kiinnostavaa seurattavaa.
Kumma juttu, että murhan ja tapon välinen rajalinja oli pitkään melko rauhallinen asia - ratkaisuja tästä ei niin hirveän montaa tullut parin vuosikymmenen aikana. Mutta tälle vuodelle on sitä sarjaa riittänyt: ks. kirjoitukseni 22.6., 26.6., 4.7. ja 5.9.. Nyt annettu KKO 2004:119 oli ns. NBK-jutun loppuratkaisu, ja tälläkin kertaa lopputuloksena kallistuttiin murhan puolelle.
Tuomiossa analysoidaan tällä kertaa lähinnä vakaata harkintaa, teon törkeyden kokonaisarviointia ja syyntakeisuuskysymyksiä. Ratkaisu sinänsä vaikuttaa johdonmukaiselta jatkolta nykylinjalle. Positiivista on se, että murhan kriteereitä erotellaan KKO:n ratkaisuissa nyt aivan eri tarkkuudella kuin mitä vielä kymmenen vuotta sitten tehtiin. Varmasti tämän vuoden julkisuusmyllytyksellä on ollut tähänkin asiaan jotain vaikutusta.
Valtion otakantaa.fi-keskustelufoorumilla on nyt käynnissä oikeusministeriön isännöimä keskustelu siitä, pitäisikö nuorisoaresti (ks. aiempi juttuni) ottaa käyttöön. Tavanomaiseen tapaan keskustelu repeilee aiheesta aika villisti, mutta ainakin luettavaa piisaa.
KKO antoi menneellä viikolla kiinnostavan ratkaisun KKO 2004:105. Tapauksessa A oli ilmeisesti myyjätyössä tms. työskentelevänä varastanut Veikkauksen online-päätteeltä pelitositteita yhteensä n. 20000 euron arvosta. Tämä summa hänet velvoitettiin korvaamaan työnantajalleen, joka oli joutunut suorittamaan em. summan edelleen Veikkaukselle.
Varsinainen kysymys oli kuitenkin se, olivatko n. 16 000 euron suuruisiksi arvioidut pelivoitot rikoksella saatua hyötyä vai eivät. Veikkaushan ei ollut asianomistajana, eikä sinänsä voinutkaan vaatia vahingonkorvausta; se oli kuitenkin saanut asianmukaisen korvauksen pelitositteista A:n työnantajalta. KKO kuitenkin päätyi siihen, että pelivoitot olivat rikoksella saatua hyötyä, vaikka itse peli sinänsä olikin Veikkauksen näkökulmasta kulkenut laillisesti.
A tuomittiin siis korvaamaan työnantajalleen pelitositteiden arvo sekä maksamaan valtiolle pelivoittojen arvioitua summaa vastaava määrä. Tässä tapauksessa voittosumma oli pelitositteiden arvoa pienempi, mutta sen ei katsottu vaikuttavan asiaan; voitot olivat joka tapauksessa rikoksella saavutettua hyötyä.
Oikeusministeriön työnsä päättänyt nuorisorikostyöryhmä ehdottaa mm. arestin käyttöönottoa erityisenä rangaistusmuotona nuorten tekemissä rikoksissa. Arestin olisi tarkoituksena paitsi osittain korvata nykyisin käytettäviä pidättämistä ja vangitsemista, myös toimia uutena toimintamallina tilanteissa, joissa nykyisin ei sovelleta mitään pakkokeinoa.
Aresti voitaisiin antaa joko koti- tai aluearestina. Aluearestissa epäilty ei saisi poistua tietyltä alueelta tai liikkua määrätyllä alueella. Kotiarestin kesto on 5-20 päivää (peräkkäin tai hajallaan), ja se voi kestää normaalisti 8-12 tuntia päivässä. Ajatuksena on, että aresti ei estäisi esimerkiksi normaalia koulunkäyntiä. Aluearestin suhteen kriteerit ovat väljemmät. Molempia arestimuotoja on tarkoitus valvoa sähköisesti.
Vaikka aresti sinänsä ei olekaan rangaistusmuoto - ensisijainen tarkoitus on katkaista rikoskierre ja estää nuorta karttelemasta viranomaisia - sen kesto kuitenkin voidaan huomioida rangaistusta määrättäessä. Kotiaresti saattaa myös toimia eräänlaisena syyttämättäjättämisperusteena. Lait on tarkoitus saattaa voimaan vuodesta 2007 lukien.
Ehdotuksessa on myös joitain muita nuorisorikosoikeudellisia uudistuksia, kuten uudet säännökset nuorisorikosten käsittelyprosessista, nuoren tilanteen huomioinnista ja puhuttelusta. Lisätietoja saa OM:n tiedotteesta ja työryhmän mietinnöstä.
Oikeusministeriössä valmistui viime viikolla hallituksen esitys lahjuksen ottamiseen liittyvästä oikeushenkilön rangaistusvastuusta. Käytännössä ko. säännös tarkoittaisi toteutuessaan sitä, että yritys voi joutua rangaistusvastuuseen (käytännössä joutua maksamaan yhteisösakon rikoslain 9 luvun säännösten mukaan) siitä, jos sen työntekijät ottavat vastaan lahjuksia. Säännöksen taustalla on EU:n puitepäätös aiheesta.
Tarkoituksena onkin korostaa yritysten vastuuta yleisemminkin lahjonnan estämisen osalta. Vaikka lain sanamuodot eivät sitä suoraan toteakaan, tarkoituksena ei kuitenkaan ole se, että yritystä voitaisiin rangaista siitä, että joku sen työntekijöistä on lahjottu toimimaan nimenomaan yrityksen tahdon vastaisesti (tällöinhän vahinko aiheutuu nimenomaan yritykselle itselleen). Tilanne on kuitenkin toinen, jos vahinko lahjonnasta aiheutuu toiselle yritykselle tai mikäli yritys suostuu tekemään "jotain kiellettyä vain lahjottuna" (tästä esimerkkinä mainitaan turvallisuusmääräysten rikkominen).
Lahjontaa koskevat säännökset löytyvät rikoslain 30 luvusta. Olennaisia ovat 7 § (lahjuksen antaminen) ja 8 § (lahjuksen ottaminen). Tässä kuvattu lakimuutos muuttaisi HE:n mukaan vain 13 §:n listaa oikeushenkilön rangaistusvastuun soveltamisalan piiriin kuuluvista rikosnimikkeistä.
Kolmannen kerran lyhyen ajan sisään KKO ratkaisi henkirikoksen kvalifioinnin, ja jo toisen kerran tänä kesänä peräti suullisen käsittelyn kera. Uusin tappo vs. murha sai vuosikirjanumeron KKO 2004:80, ja tällä kertaa päädyttiin murhaan.
Tuomio kannattaa lukea itsekin, mutta esitän seuraavassa kuitenkin joitain havaintoja kesän mittaan velloneeseen keskusteluun henkirikosten rangaistuksista liittyen. Hyvää taustalukemista on juttuni tapon ja murhan rajanvedosta. Seuraavassa oletetaan, että lukija ainakin tietää murhan tunnusmerkit ja ymmärtää tapon ja murhan erottelukriteerit pääpiirteittäin.
Käsiteltävässä tapauksessa syytetty PV oli surmannut puolisonsa SV:n. PV oli edellisenä päivänä hankkinut aseen ja siihen panoksia ja sijoittanut ne vyönsä alle piiloon. SV oli saapunut PV:n luokse kylään (avioliitto oli jo kriisitilassa) ja puolisot olivat riidelleet. PV oli kertomuksensa mukaan osoittanut SV:tä aseella "puheitaan tehostaakseen". Kun SV oli lähtenyt pakenemaan asunnosta, PV oli ampunut häntä 7-8 kertaa. Tämän jälkeen hän oli vaihtanut lippaan ja ampunut vielä lähietäisyydeltä kyljellään makaavaa SV:tä 4-5 kertaa, mihin laukauksiin SV oli kuollut. Osumia oli yhteensä 12.
Kaikki oikeusasteet katsoivat, että surma oli tehty vakaasta harkinnasta. PV oli uhkaillut puolisoaan jo aiemmin, ja aseen hankintaa etukäteen pidettiin vahvana merkkinä harkinnasta. Oikeudessa ei myöskään saatu näyttöä siitä, että SV olisi esimerkiksi omalla väkivaltaisuudellaan aiheuttanut PV:n aseenkäytön. Vakaan harkinnan tunnusmerkkinä pidettiin myös ammuttujen laukausten määrää ja sitä, että laukaukset oli ammuttu kahdessa erässä. "Viimeistelyä" pidettiin merkkinä siitä, että PV oli todella päättänyt surmata vaimonsa.
PV väitti, että mielentilatutkimuksessa hänellä todettu taipumus impulsiivisiin aggressiivisiin purkauksiin oli selityksenä teolle. Korkein oikeus kuitenkin katsoi, että sen paremmin kyseinen persoonallisuushäiriö kuin tekohetkellä vallinnut humalatila eivät olleet niin painavia seikkoja, että ne vaikuttaisivat vakaan harkinnan arviointiin.
Näiltä osin argumentointi oli perin tavallista eikä käsitykseni mukaan eroa normaalista ratkaisukäytännöstä.
Oikeusasteet olivat myös yhtä mieltä siitä, että teko oli tehty raakuutta ja julmuutta osoittaen. 12 laukauksen tuomitseminen raakuuslistan jatkoksi ei sinänsä yllätä, koska aiemmassa ratkaisukäytännössä mm. 94 puukoniskua (KKO 2000:3) ja useat kirveeniskut (KKO 1974-II-15) katsottiin raaoiksi tekotavoiksi. Tässä tapauksessa ammuskelun alkamisesta SV:n kuolemaan arvioitiin kuluneen suhteellisen lyhyt aika, 60-90 sekuntia. Tästä huolimatta KKO totesi: "[SV]:hen osuneet lukuisat luodit ovat varmuudella aiheuttaneet hänelle suurta kipua. Voidaan pitää selvänä, että hän on ollut pakoon pyrkiessään ja ammutuksi joutuessaan kauhun vallassa. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että tappo on tehty myös rikoslain 21 luvun 2 §:ssä tarkoitetulla erityisen raa'alla ja julmalla tavalla."
Vaikka 12 luodin ampuminen sinänsä on luonteva jatke erityisen raakuuden tunnusmerkeille, en olisi yllättynyt toisenlaisestakaan ratkaisusta. Ampuminen on kuitenkin verrattain nopea surmaamistapa verrattuna esimerkiksi kuristamiseen, jonka ei itsessään ole KKO:ssa katsottu osoittavan julmuutta ja raakuutta. Valtaosa tappamisen tavoista tuottaa uhrille kauhua ja tyypillisesti myös kipua, joten tässä valossa pelkästään em. argumentointi jäi vähän heiveröiseksi. KKO olisi voinut melko turvallisesti valita toisenkin tien - olihan vakaan harkinnan tunnusmerkki kuitenkin katsottu täyttyneeksi, joten toinenkaan ratkaisu ei välttämättä olisi tuomioon vaikuttanut.
Oma lukunsa on käräjäoikeuden tuomion tiivistelmässä oleva lausuma: "Teko oli tehty myös erityisen julmalla tavalla, koska PV oli kohdistanut SV:hen yli 10 laukausta ja varsinkin vielä siinä vaiheessa, kun PV oli havainnut SV:n korahtelevan maassa, ampunut vielä neljä laukausta tähdäten läheltä puolustuskyvyttömään SV:hen." Hieman epäselväksi jää, mikä käräjäoikeuden moraalinen ohje tämän jälkimmäisen lauseenosan kohdalla oli. Onko vähemmän julmaa jättää kahdeksan kertaa ammuttu kituva uhri kerrostalon pihalle, kun todennäköisyys avun ehtimiseen paikalle ajoissa lienee kuitenkin käytännössä olematon?
Kiinnostava kuriositeetti oli sekin, että hovioikeus viittasi toisaalla ratkaisussaan surmaamisen tapaan nimenomaisesti "hitaana". Ehkä yksittäiseen laukaukseen verrattuna, mutta entä esimerkiksi tapauksessa KKO 1984-II-142 kuvattuun pitkäkestoiseen pahoinpitelyn ja raiskauksen yhdistelmään, joka päättyi kuoliaaksi kuristamiseen? Vuoden 1984 tapauksessa tekoa ei katsottu erityisen raa'aksi tai julmaksi.
Käräjäoikeus piti tekoa vakaan harkinnan tuloksena ja totesi siis edellä kuvatuin tavoin myös erityisen julmuuden kriteerin täyttyvän. Teon ei kuitenkaan katsottu olevan niin törkeä, että se olisi täyttänyt murhan kriteerit - näinpä PV tuomittiin taposta 11 vuodeksi vankeuteen, mikä on tapon asteikolla varsin kova tuomio. Käräjäoikeuden perusteluita teon kokonaisarvioinnin osalta ei ole KKO:n tiivistelmässä.
Hovioikeus sen sijaan analysoi kokonaistörkeyttä laajemminkin, ja päätyi pitämään tekoa törkeänä tuomiten PV:n samalla murhasta. HO esitteli sekä perusteita törkeyttä vastaan että sen puolesta; toiselta puolen PV:tä puolsivat mustasukkaisuus, alkoholin nauttiminen, muutenkin järkkynyt henkinen tasapaino ja mahdollinen ajattelemattomuus surmaamistavan julmuuden suhteen. Toiselta puolen taas mukana arvioinnissa olivat mm. vakaa ennakkoharkinta, uhrin viattomuus (SV ei provosoinut tekoon omalla aggressiivisuudellaan, joskin tunnusti kyllä aviorikoksensa ennen surmaa), PV:n rauhallisuus surmatyön jälkeen sekä välinpitämätön suhtautuminen pariskunnan kahden pienen lapsen tilanteeseen.
Korkein oikeus hyväksyi hovioikeuden perustelut poislukien lasten aseman, miltä osin KKO katsoi, etteivät lapset olleet asiassa osallisina, eikä heidän kohtaloaan voitu asian rikosoikeudellisessa arvioinnissa huomioida raskauttavana seikkana. KKO esitti myös kannanoton kvalifiointikriteerien suhteesta: "Tappo, johon samalla kertaa soveltuu useita rikoslain 21 luvun 2 §:ssä mainittuja ankaroittamisperusteita, on yleensä myös kokonaisuutena arvostellen katsottava tässä lainkohdassa tarkoitetulla tavalla törkeäksi." Edelleen tuomiossa todetaan, ettei tapauksessa ollut erityisiä lievennysperusteita, joten PV tuomittiin murhasta.
Sekä hovioikeuden että KKO:n perustelut osoittavat törkeyden kokonaisarvioinnin onttouden. HO:n käyttämät perustelut ovat pitkälti samoja kuin mitkä perustelivat myös vakaan harkinnan kriteerin täyttymistä. Tietenkin kokonaisarviointiin kuuluu jo määritelmällisestikin se, että arviointi on joiltain osin päällekkäistä muiden kriteerien kanssa, mutta toisaalta saman argumentaation pitäminen riittävänä kahteen kohtaan helposti surkastuttaa kokonaisarvioinnin. Käräjäoikeuden perustelut olisi ollut kiinnostavaa nähdä kokonaisuudessaan, sillä siellä mitä ilmeisimmin keksittiin törkeysarviointiin kvalifiointikriteerien ulkopuolisia lieventäviä seikkoja.
KKO:n lausuma useiden ankaroittamisperusteiden aiheuttamasta "yleensä-törkeydestä" on mielenkiintoinen ja varmasti käytännössä melko pitkälti paikkansa pitävä. Asiaa hieman tarkemmin mutustelemalla alkaa ylipäätäänkin vaikuttaa siltä, että oikeastaan murhassa onkin vain viisi rinnakkaista kriteeriä, joista vähintään kahden pitää täyttyä. Tai ainakin näyttää siltä, että kahden murhan peruskriteerin täytyttyä on esitettävä erityisiä lievennysperusteita, ettei tekoa katsottaisi automaattisesti törkeäksi.
Voitaisiin varmaankin kuvitella tapaus, jossa ei olisi mukana sen paremmin vakaata harkintaa, julmuutta, yleisvaaran aiheuttamista kuin virkamiehen kohdistuvaa tekoakaan, mutta joka kuitenkin olisi kokonaisuutena arvioiden törkeä. Tätähän ei tuomittaisi murhana vaan tappona, siis teoriassa. Käytännössä varmaan jokin murhan muista kriteereistä selitettäisiin tarvittaessa täyttyväksi. Mistähän se törkeys koostuu, ellei niistä muista kvalifiointikriteereistä?
Pääministerin isä Tatu Vanhanen sai ryöpyn mediajulkisuutta, kun viime viikolla ilmestynyt Helsingin Sanomien kuukausiliite kertoi hänen älykkyysosamäärää käsittelevistä tutkimuksistaan: keskeinen väitehän oli mm. se, että Afrikkalaiset kansat ovat keskimäärin vähemmän älykkäitä kuin eurooppalaiset. Vanhasta epäiltiin kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Jos et vielä ole kyllästynyt aiheeseen, tässä muutama pointti aiheesta lain vinkkelistä.
Tarkastellaan aluksi hieman itse rikossäännöstä. Rikoslain 11:8 kuuluu seuraavasti: Kiihottaminen kansanryhmää vastaan. Joka yleisön keskuuteen levittää lausuntoja tai muita tiedonantoja, joissa uhataan, panetellaan tai solvataan jotakin kansallista, rodullista, etnistä tai uskonnollista ryhmää taikka niihin rinnastettavaa kansanryhmää, on tuomittava kiihottamisesta kansanryhmää vastaan sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.
Säännöksen taustalla ovat YK:n kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikleuksia koskeva yleissopimus (KP-sopimus) sekä vuoden 1965 New Yorkin yleissopimus kaikkinaisen rotusyrjinnän poistamisesta. Vaikka juurilla puhutaan rodusta, pykälän sanamuotokin ilmaisee soveltamisalan ulottumisen uskonnollisiin, kansallisiin ym. ryhmiin. Lisäksi "edellisiin rinnastettavat ryhmät" kattanevat sellaiset em. kriteerien mukaan epäyhtenäiset ryhmät kuten ulkomaiset opiskelijat, homoseksuaalit ja eläinaktivistit -- tällaisen kannan esittää mm. Heinonen ym.: Rikosoikeus (WSOY 1999).
Kyseessä on mediarikos - siis kriminalisoitu teko on kansanryhmää vastaan kiihottavan sisällön levittäminen. Tekijöitä ovat lausuntoja mediassa esittävä, mutta ääritapauksissa mahdollisesti myös mahdollinen toimittaja ja julkaisusta vastaavat tahot (päätoimittajat ym.). Viestinnältä vaaditaan myös julkisuutta, ja esimerkiksi rasistisen seuran sisäinen kommunikaatio ei ole kiihottamista kansanryhmää vastaan RL:n tarkoittamassa mielessä. Asianomistajaa rikoksella ei ole, koska kyseessä on kansanryhmän suojaaminen - jos loukkaus kohdistuu yksittäiseen henkilöön, kyseessä on yleensä (törkeä) kunnianloukkaus, joko yksinään tai kiihottamisen ohessa.
Rikoksella on kolme tekotapaa: Uhkaus, panettelu ja solvaus. Uhkauksella tarkoitetaan yleensä sellaista viestintää, joka aikaansaa kohderyhmässä jonkinlaista realistista huolta vaaran toteutumisesta. Esimerkiksi kuolemaa tummaihoisille julistavat skinit julkisessa torikokouksessaan varmasti aikaansaavat tällaista pelkoa, mutta toisaalta kolmen promillen humalassa höpisevä puliukko ei uhanne ketään tämän rikossäännöksen tarkoittamassa mielessä. Samaten aivan mitättömät uhkaukset jäänevät rankaisematta, joskin oikeuskirjallisuudessa nimenomaan todetaan, ettei pykälää tulisi tulkita yhtä suppeasti kuin laittoman uhkauksen tunnusmerkistöä (RL 25:7).
Panettelulla tarkoitetaan tässä yhteydessä tyypillisesti yleistäviä ja harhaanjohtavia lausuntoja. Vaikka rikos onkin sinänsä rangaistava vain tahallisena, on väitteiden esittäjän tarkistettava faktansa riittävän laajasti ennen niiden esittämistä (näiltä osin pykälän taustoissa viitataan pitkälti vanhoihin herjausta koskeviin säännöksiin, jotka sittemmin kumottiin nykyisen RL 24 luvun säätämisen yhteydessä). Solvaus-kohdassa taas viitataan totuudenmukaisten väitteiden esittämiseen loukkaamistarkoituksessa. Tästä rankaiseminen sinänsä on poikkeuksellista, koska sananvapaus luonnollisesti vaatii oikeutta ilmaista faktatietoja kansanryhmistä silloinkin, kun nämä eivät sinänsä ole ko. ryhmien näkökulmasta mieluisia.
Lopuksi lienee vielä paikallaan siteerata pari pätkää oikeuskirjallisuudesta (em. Rikosoikeus-teos): "Pelkkä kansanryhmän harkitsematon pilkkaaminen tai ärsyttäminen ei sellaisenaan täytä tunnusmerkistöä. Tunteita ilmaisevat huomautukset tai muut lausumat, joita kukaan ei ota vakavasti, voivat jäädä rankaisemattomiksi. Säännöksellä suojataan kansanryhmän oikeutta olla rauhassa, ja se koskee ennen kaikkea oikeutta olla joutumatta vakavasti otettavan propagandan kohteeksi." ja edelleen, "[...], voitaneen lähteä siitä, että rangaistavuus edellyttää lausuman esittäjältä pyrkimystä saada aikaan toisissa samanlainen halveksunta ryhmää vastaan kuin hänellä itselläänkin on."
Tatu Vanhasen väitteet voinee edellä olevista lukea solvauksen tai panettelun kategorioihin, riippuen siitä, pitääkö väitteitä toteen näytettyinä tai ei. Useassa yhteydessä esiin revennyt keskustelu - ja jo Hesarin haastattelukin - viittaa siihen, että tulokset itsessään ovat kiistanalaisia. Toisaalta ei voitane lähteä siitä, että tiedeyhteisön yksimielisyys olisi edellytys sille, että joitain tutkimustuloksia olisi sallittua esittää julkisesti.
Asian arviointiin kiistatta vaikuttava seikka on sekin, että Vanhasen esiintyminen oli suunnilleen niin asiallista kuin mitä nyt ylipäätään tuollaisessa lehtijutussa on mahdollista; haastattelijakin totesi, ettei Vanhanen vaikuta rasistiselta. Lisäksi Vanhanen esitti vastaavaa älykkyyserokritiikkiä myös kotimaisesta populaatiosta. Jos Vanhanen haastattelusta tuomitaan (mikä tosin on hyvin epätodennäköistä KRP:n päätettyä jättää asia tutkimatta), käytännössä tuomitaan melko vahvasti kansojen välisen älykkyyserotutkimuksen tekeminen ylipäätäänkin, koska tutkimustuloksia ei juuri voisi sen jälkeen julkisuudessa käsitellä.
Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että KRP:n ratkaisu oli oikea, vaikken Vanhasen väitteiden totuudenmukaisuutta osaakaan kaikkein asiantuntevimmin arvioida. Joka tapauksessa asiasisältö oli esitetty artikkelissa tavalla, joka ei mielestäni keskivertolukijaa kannustanut rasismiin. Toki mistä tahansa aineistoista on sopivalla poiminnalla saatavissa elementit mihin tahansa tulkintaan, mutta se ei voi olla rangaistavuuden perustana.
Sanottakoon vielä, että ymmärrän toisaalta esimerkiksi vähemmistövaltuutetun huolen sikäli, että aina joku myös kärsii kansojen välisiä eroavaisuuksia käsittelevästä keskustelusta. Epäilemättä Vanhasen haastattelu antoi lisäpotkua nimittelyille ja syrjinnälle joissain tapauksissa. Väittäisin kuitenkin, että siinä suhteessa vieläkin tehokkaampaa työtä tekevät iltapäivälehtien "Somali pieksi miehen"-jutut, jotka usein jo sanavalinnoillaan sisältävät jonkinlaisen rasistisen elementin - jos kiihottamispykälää halutaan mediaan soveltaa, mm. rikosuutisoinnissa olisi ehkä enemmän konkreettista ainesta juttuihin.
Oikeudellisessa maailmassa on heinäkuussa sangen hiljaista. Mutta presidentti sentään lienee aikeissa vahvistaa perjantaina lähestymiskieltoa koskevan lainmuutoksen: jatkossa lähestymiskielto voitaisiin antaa myös samassa asunnossa asuvan perheen sisällä (ks. HE 144/2003). Tämä tosin edellyttää sitä, että lähestymiskiellon kohde todennäköisesti syyllistyisi henkeen, terveyteen tai vapauteen kohdistuvaan rikokseen - vaatimukset ovat siis tavallista lähestymiskieltoa kovemmat.
Uuden lain mukaan "perheen sisäiseen lähestymiskieltoon määrätyn henkilön on poistuttava asunnosta, jossa hän ja suojattava henkilö asuvat vakituisesti, eikä hän saa palata asuntoon". Lisäksi "Jos perheen sisäinen lähestymiskielto määrätään, ratkaisussa on myös yksilöitävä asunto, josta kieltoon määrätyn henkilön on poistuttava, sekä määrättävä siitä, miten kieltoon määrätty henkilö saa haltuunsa tarpeelliset henkilökohtaiset tavaransa. Tarvittaessa ratkaisuun on liitettävä ohjeet siitä, mistä kieltoon määrätty henkilö voi saada apua asumisensa järjestämiseksi kiellon voimassaoloaikana."
Samassa lainuudistuksessa poistetaan rikoslaista ns. vakaan tahdon pykälä eli RL 21:17: "Jos pahoinpitelyssä rikoksen asianomistaja omasta vakaasta tahdostaan pyytää, ettei syytettä nostettaisi, virallisella syyttäjällä on oikeus jättää syyte nostamatta, jollei tärkeä yleinen tai yksityinen etu vaadi syytteen nostamista." Asiastahan on keskusteltu julkisuudessa pitkään mm. siksi, että käytännössä asianomistajan vakaata tahtoa on ollut erittäin hankala todeta luotettavasti. Pykälän poistaminen vähentää mahdollisuuksia painostaa uhria esittämään syyttämättäjättämistä.
Lainmuutosten on tarkoitus tulla voimaan vuodenvaihteessa. Lakitekstit löytyvät eduskunnan vastauksesta EV 61/2004.
Ihmiskauppaa ym. koskevia kriminalisointeja käsittelevä HE 34/2004 on nyt hyväksytty ja vahvistettu. Uudet säännökset tulevat voimaan elokuun alusta; toistaiseksi näitä ei vielä ole Finlexissä, mutta muutokset ovat saatavilla PDF-vihkona.
Esitykseen liittyvään lapsipornokysymykseen liittyen ks. aiempia kirjoituksiani: 7.4., 18.5. ja 19.6.; sen osalta linja on nyt siis se, että "teinipornomomentti" (kiitos termistä, Päivi Räsänen!) poistettiin, mutta sen henki leijuu yhä maan päällä.
Keltaisessa lehdistössä tuo teinipornoasia sai turhaan niin paljon painoarvoa; mukanahan on toki koko joukko myös muita muutoksia, joilla todennäköisesti on myös huomattavasti enemmän arkielämän sovellettavuutta. Mukana on mm. parituksen kriminalisointialueen laajentaminen siten, että vakiintuneesti prostituoiduille majoitusta tarjoavat sekä yhteystietoja välittävät henkilöt voidaan saattaa rangaistusvastuuseen.
Tässä yhteydessä luotiin myös rikostunnusmerkistö ihmiskaupalle (aiemmin rangaistavuus perustui lähinnä vapaudenriistosta tuomitsemiseen). Ihmiskaupasta voidaan tuomita 4 kk - 6 v kakkua, törkeästä versiosta 2 - 10 v. Ja törkeyksiä lisättiin: myös laittoman maahantulon järjestämisestä ja parituksesta on nyt olemassa törkeät versiot. Muutamia rangaistusasteikkoja korotettiin, ja sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittämisen yritys kriminalisoitiin.
Ja kaikki tämä (ja vähän muutakin) meni julkisuudessa aika reippaasti ohi yleisön silmien.
Lapin yliopiston rikosoikeuden professori Terttu Utriainen esittää mielenkiintoisia näkemyksiä tapon ja murhan välisestä suhteesta Kalevan haastattelussa. Hyvä että asiasta syntyy keskustelua; tätä jauhettiin taannoin nyytisissäkin, ja mielipidevaihtelua tosiaan löytyy.
KKO antoi Hesariinkin päätyneen ratkaisun asiassa KKO 2004:71, jossa oli kyse tekohetkellä 52-vuotiaan miehen lähettämistä sähköposteista, joissa hän esiintyi 18-vuotiaana ja tarjoutui opettamaan 11-vuotiaalle tytölle "kaikkea kivaa seksistä". Sähköpostikommunikaatio ei edennyt mihinkään, sillä 11-vuotias kieltäytyi sittemmin tarjouksesta, minkä jälkeen mies lopetti keskustelun. Mies ei ikinä saanut tytön yhteystietoja, joten enempi tapaaminenkin osoittautui mahdottomaksi.
Käräjäoikeus ja hovioikeus tuomitsivat miehen 45 päiväksi ehdolliseen, kun taas KKO katsoi (ään. 3-2), "[ettei] ole aiheutunut todellista vaaraa siitä, että B:hen kohdistuva seksuaalinen hyväksikäyttö toteutuisi", ja jätti teon tuomitsematta rankaisemattomana valmisteluna (siis ikään kuin teon yrityksen esiasteena). Kuitenkin KKO:n vähemmistön mielestä kyse oli yrityksestä, ja mies oli luopunut teostaan vain "uhrin vastustuksen vuoksi".
Tuomio on kiinnostava, mutta KKO:n ratkaisuselosteesta ei oikein saa kaikkea irti. Jutun aineistokin on salaista 20 vuotta, joten edes kansliakierros ei tuottaisi juuri lisädataa. Kysehän on yrityksen ja valmistelun rajanvedosta, ja tässä KKO:n enemmistö vetoaa nykyisen rikoslain yrityksen määritelmään, jonka mukaan yrityksen alkamiseen vaaditaan todellista vaaraa rikoksen toteutumisesta. KKO:n vähemmistön mukaan "[i]nternetin ominaisuuksien vuoksi sitä kautta hyväksikäyttöön tähtäävän taivuttelun kohteeksi joutuminen on siten lapsen kannalta jo sinänsä vaarallista", ja että "[t]ähän nähden on perusteltua lähteä siitä, että tällä tavoin hyväksikäyttöön pyrittäessä huomioon otettava vaara hyväksikäytön toteutumiselle syntyy jo varsin varhain johdattelun alettua".
Asiaa voi miettiä arvioimalla sitä, oliko 18-vuotiaana esiintyminen ja seksin opettamisen tarjoaminen sellainen teko, että 11-vuotias tyttö olisi jollain todennäköisyydellä antanut osoitetietonsa ja että teko olisi voinut toteutua. Näillä vähillä tiedoilla olisin taipuvainen kallistumaan KKO:n enemmistön kannalle sikäli, että tuntuisi tytön aliarvioinnilta lähteä rikosoikeudellisessa arvioinnissa siitä, että todennäköisesti tämä olisi osoitetietonsa antanut, vaikka nimenomaisesti kieltäytyikin ja lopetti kommunikaation.
Vaikka sinänsä KKO:n tuomio on minustakin oikea noin rikosoikeuden vinkkelistä, se ei välttämättä ole kovinkaan tyydyttävä kriminaalipoliittisen tavoitteen kannalta. Kaikki oikeusasteet olivat asiassa samaa mieltä siitä, että miehen teolla oli kyllä tosiasiassa pyritty seksuaaliseen kanssakäymiseen. Tämä vaan ei riitä tuomioon, ellei yrityskynnys ylity - eli asian voi nähdä niinkin, että mies olisi ansainnut tuomion, mutta vältti sen juridis-teknisin perustein. Jos asia nousee esimerkiksi Ilta-Sanomien keskustelupalstalle, tämä vinkkeli on varmaan runsaasti esillä.
Tämä on kieltämättä niitä asioita, joissa Internetin mukaantulo aiheuttaa paineita rikostunnusmerkistön kiristämiseen. Ilman reaaliaikaisen etäkeskustelun mahdollisuuksia pedofiilien oli paljon vaikeampi saada luotua yhteyksiä nuoriin, erityisesti väärennetyllä identiteetillä. Toisaalta nykyisellään ehkä lastensuojelullisesta näkökulmasta olisi epäilemättä olennaista pyrkiä eliminoimaan ilmeinen ja systemaattinen sukupuoliyhteyden tavoittelu, vaikka se jäisikin chatissa tapahtuvaksi osoitteettomaksi huuteluksi. Lainsäädännön kannalta asia on haasteellinen, koska tarvittavan tahallisuuden ja yritteliäisyyden tason määritteleminen pykälässä ei ole ihan helppoa.
Kirjoitin erillisen jutun tapon ja murhan eroista ja niihin liittyvästä oikeuskäytännöstä.
Viime vuosien erään näkyvimmistä henkirikoksista, nuoren Eveliina Lappalaisen surmaamisen, oikeuskäsittely on saatettu loppuun. KKO antoi tänään ratkaisun KKO 2004:63, jossa Eveliinan surmannut nuori mies tuomittiin nuorena henkilönä tehdystä taposta. Tuomiolle kertyi lopulta mittaa 7 vuotta.
Käräjäoikeus päätyi aikanaan täsmälleen samaan lopputulokseen, mutta hovioikeus oli antanut tekijälle 9 vuoden kakun, koska katsoi teon täyttäneen murhan tunnusmerkistön. Asiassa on sekin erikoinen yksityiskohta, että virallinen syyttäjä tyytyi tapposyytteeseen, mutta Eveliinan omaiset ajoivat murhasyytettä hovissa. KKO palasi nyt kuitenkin virallisen syyttäjän viitoittamille linjoille.
KKO:n tuomio ei nopealla silmäilyllä pitänyt sisällä mitään suunnattomia yllätyksiä. Tapauksesta epäilemättä kyllä syntyy taas julkista keskustelua, koska osalla kansasta tuntuu olevan se käsitys, että nuoreen ihmiseen kohdistunut ja paljon inhimillistä tragediaa sisältävä henkirikos pitäisi automaattisesti tuomita murhana (mutta inhimillistä tragediaa on lähes kaikissa henkirikoksissa; kyse on vain siitä, paljonko sitä tuodaan esiin). Tuomioissa kuitenkin puretaan murhan tunnusmerkistöä analyyttisemmin.
Hieman vastaavaa asiaa löytyy muuten myös hiljattain annetusta ennakkoratkaisusta KKO 2004:57, jossa pohdittiin vakaan harkinnan merkitystä. Lisäksi molemmat KKO:n päätökset sisältävät koko joukon viittauksia muihin murhan ja tapon rajanvetokriteereitä koskeviin tapauksiin.
Otsikoita katsomalla voisi tuumata, ettei meikäläinen muuta kuin pornoaiheisia juttuja harrastakaan. Tulkoon kuitenkin nyt kirjatuksi, että alaikäisten pornomallin roolia koskevalle keskustelulle tuli taannoin yhdenlainen piste, kun lakivaliokunta antoi mietintönsä aiheesta.
LaV poisti poikkeussäännöksen, jonka mukaan 16-17-vuotiaista otettujen kuvien hallussapito ei olisi rangaistavaa tietyin ehdoin. Valiokunta sanoo, että "Valiokuntakäsittelyn aikana on käynyt ilmi, että ehdotettu poikkeussäännös voidaan ymmärtää väärin ja sen soveltamisala tulkita liian laajaksi. Poikkeussäännös voidaan myös vastoin sen tarkoitusta käsittää osoitukseksi sen soveltamisalaan kuuluvan toiminnan yleisyydestä."
Ja näinhän juuri kävi. Nyt poikkeussäännös on poistettu, mutta "Valiokunnan mielestä ehdotetun säännöksen perusteluista ilmi käyvä tarkoitus on kuitenkin hyväksyttävä." sekä ylipitkä tekstikappale selvitystä siitä, kuinka valiokunnankin mukaan ko. poikkeus on kuitenkin tosiasiassa olemassa, se vain pitää toteuttaa rikoslain yleisten oppien kautta.
Eli koska se olisi auki kirjoitettuna näyttänyt liian pahalta, jätetään säännös jyrkkään muotoon, ja todellinen soveltaminen niiden yleisten oppien varaan. Tosi kansalaisystävällistä...
Haakanan Kari pohdiskeli taannoin väkivaltapornoa ja sen kriminalisoinnin perusteita. Ja tuli samalla heittäneeksi pallon tänne päin, joten jatketaan nyt hieman aiheesta.
Kysymys on siis siitä, millä kriteerein väkivaltaporno katsotaan rikolliseksi. Lähdetään liikkeelle säädöspohjasta, siis rikoslain 17 luvusta, tarkemmin sanottuna raa'an väkivaltakuvauksen sellaisenaan kieltävästä RL 17:17:aa:
17 § Väkivaltakuvauksen levittäminen. Joka pitää kaupan tai vuokrattavana tai levittää taikka siinä tarkoituksessa valmistaa tai tuo maahan elokuvia tai muita liikkuvia kuvia taikka sellaisia sisältäviä tallenteita, joissa esitetään raakaa väkivaltaa, on tuomittava väkivaltakuvauksen levittämisestä sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.
Pykälää täydentää 2 momentin poikkeussäännös, jonka mukaan mm. tarkastettuja kuvatallenteita levitettäessä säännöstä ei sovelleta (tietenkään). Lisäksi esitys voi olla sallittu, "jos väkivallan esittämistä on elokuvan tai tallenteen tiedonvälitystä palvelevan luonteen taikka ilmeisen taiteellisen arvon vuoksi pidettävä perusteltuna".
Tässähän kyse on väkivallasta sellaisenaan, eikä niinkään pornosta. Tämä pieni mutka on kuitenkin tarpeen asioiden taustan valaisemiseksi. Ääriväkivallan kriminalisoinnin taustalla vaikuttaa halu suojella kansalaisia yleisesti ottaen - tai kuten HE 6/1997 asian ilmaisee: "Väkivaltakuvausten levittämisellä katsotaan olevan erilaisia haitallisia vaikutuksia. Tällaisia ovat muun muassa kiihottuminen väkivaltaiseen käyttäytymiseen, siitä pidättävien estojen heikentyminen sekä ennen kaikkea väkivaltaisten käyttäytymistapojen omaksuminen ja oppiminen.", joskin sanottua pehmennetään myöhemmin tekstissä aika paljon.
Kun tarkasteluun otetaan sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittämistä käsittelevä seuraava pykälä, havaitaan pitkälti samanlaisia elementtejä kuin edellä. Jo tässä vaiheessa mainitsen, että säädöksen olemassaoloa perustelee esitöiden ilmaisu "Erityisesti pyritään turvaamaan yksilöiden oikeus tavanomaisessa elinympäristössään välttyä omaehtoiseen valintaan perustumattomalta pornografian näkemiseltä." Mutta itse pykälä:
18 § Sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittäminen. Joka pitää kaupan tai vuokrattavana tai levittää taikka siinä tarkoituksessa valmistaa tai tuo maahan kuvia tai kuvatallenteita, joissa sukupuolisiveellisyyttä loukkaavasti esitetään lasta tai väkivaltaa taikka eläimeen sekaantumista, on tuomittava sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittämisestä sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.
Mitä 17 §:n 2 momentissa säädetään, koskee myös tässä pykälässä tarkoitettua kuvaa tai kuvatallennetta.
Lapsipornoasiaa on vatvottu aiemmin, joten sivuutetaan se tässä yhteydessä. Tässähän kriminalisoitava aines luonnehditaan ilmaisulla "sukupuolisiveellisyyttä loukkaavasti esitetään [...] väkivaltaa".
Esitöiden mukaan sukupuolisiveellisyyttä loukkaava väkivalta voi olla vähäisempää kuin RL 17:17:ssa tarkoitettu raaka väkivalta. Hallituksen esitys ei tietenkään määrittele sukupuolisiveellisyyden loukkausta sen tarkemmin, mutta kuitenkin tarjoaa tämän: "Esimerkkinä väkivaltaisesta pornografiasta on kuvatallenne, jonka sisältämä esitys todellisuudessa toteutettuna täyttäisi [...] raiskauksen tunnusmerkit". Vastaavasti aiemman pykälän perusteluissa raa'aksi väkivallaksi oli luokiteltu lähinnä sadistinen kidutus, silvonta ja vastaavat. Huomionarvoinen on myös HE:n lausuma "Väkivaltaista pornografiaa voisi olla myös esitys, jossa kuvataan esimerkiksi kohteen riisumista ja häneen kohdistuvaa muuta kuin seksuaalista väkivaltaa. Edellytyksenä on tällöinkin, että väkivallan kuvaamisella on sukupuolisiveellisyyttä loukkaava yleissävy."
Menemättä edellä esiteltyyn vaikeahkoon määrittelykysymykseen sen enempää, simuloitu tai luvalla tehty väkivaltaporno on toinen hankala asia. HE:n mukaan "[K]uvaukselta edellytetään tiettyä realistisuutta; leikkimieliset tai selvästi osapuolten suostumusta ilmentävät kuvaukset jäävät säännöksen soveltamisen ulkopuolelle". Toisaalta lakivaliokunta toteaa HE:stä antamassaan lausunnossa kylmästi: "[S]ukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittäminen ei edellytä, että kuvien tai kuvatallenteiden tulisi olla todellisuuspohjaisia. Säännöksen perustelut ovat tältä osin virheelliset." (LaVM 3/1998) Ilman mitään perusteluja ko. lausuman merkitys jää vähän epäselväksi, eikä myöskään ole aivan selvää, mihin kaikkin säännöksen perusteluiden kohtiin tuolla viitataan.
Lakivaliokuntakaan tuskin on tarkoittanut kantaansa täysin ehdottomaksi, eli täysin ilmeisellä tavalla epätodellinen väkivalta jäänee säännöksen soveltamisalan ulkopuolelle. Mutta kun kyse on katsojien ja yhteiskuntamoraalin (ei ensisijaisesti esiintyjien) suojaksi tehdystä kriminalisoinnista, on tietysti valiokunnan kanta sinänsä perusteltu. Olennaistahan on pykälän kannalta se, millainen vaikutus lopputuotteella on katsojiin - hyvin simuloitu voi olla yhtä traumatisoivaa kuin oikeakin kuvaus.
Lopuksi vielä Karin esittämiin kysymyksiin pikavastauksia niiltä osin, kun ei aiemmin tullut vastattua: Simuloitukin väkivaltaporno on rangaistavaa. Suostumuksetta tehdyn väkivaltamateriaalin osalta jaellaan rangaistuksia sekä pahoinpitelystä (tai raiskauksesta tms.; tekijöiden osalta) että RL 17:18:n mukaan (laittomien levittäjien osalta). Karin ja Villen alastonnyrkkeily tuskin tulee rangaistavaksi, koska aiemmin viitattu "sukupuolisiveellisyyttä loukkaava yleissävy" puuttunee. Paitsi jos se on "sadistista silpomista" tms., jolloin sovelletaan RL 17:17:aa.
Ja lopuksi: "Eli väkivallan ja pornon yhdistelmä on jotenkin vaarallisempaa ja kontrolloitavampaa kuin väkivalta erikseen ja porno erikseen?" Vaarallisuutta voi itse kukin miettiä, mutta pornon yhteydessä esiintyvän väkivallan kriminalisointikynnys todella on alempana kuin pelkän väkivallan osalta. Yksittäistapauksia arvioidessa pitää kuitenkin muistaa, että yksittäisen kuvatallenteen luovuttamista ei pidetä rangaistavana, vaan toiminnalta edellytetään jonkinlaista laajuutta tai jatkuvuutta.
Lakiryhmässä melko usein ehdotetaan tutkintapyyntöjä ratkaisuksi eri tavalla kaltoin kohdelluille ihmisille. Vaikka rikosoikeudessa on hyvätkin puolensa, sitä tarjotaan kuitenkin käyttöalaansa nähden vastaukseksi ihan liian usein. Tyypillisin esimerkki jatkuvasti tyrkytettävästä rikostunnusmerkistä on petos.
Juuri tänään tuli esiin petos yhtenä vaihtoehtona, kun Tallink ei ollutkaan pystynyt myymään asiakkaan laivalla ostamia kaljoja terminaalissa. Taannoin taas joku meinasi tehdä Gigantista rikosilmoituksen, kun liike ei antanut asiakkaalle uutta puhelinta huoltoon toimitetun tilalle.
Yleisesti vastaus on se, että kauppariidat ovat siviilijuttuja, ja niiden ratkaisut eivät kuulu poliisille tai rikosoikeusjärjestelmälle yleensäkään. Petoksen (RL 36:1) tunnusmerkeiksi voidaan listata seuraavat: erehdyttäminen tai erehdyksen hyväksikäyttö, erehdyksen aiheuttama teko (joka olisi tehty toisin ilman erehdystä) ja teosta seurannut vahinko. Lisäksi petos pitää tehdä tahallisesti joko oman hyödyn saamiseksi tai toisen vahingoittamiseksi. Kaikki tunnusmerkit pitää täyttyä, jotta rikoksesta voisi saada tuomion.
Kyllä niitä petoksia ihan oikeasti esiintyykin, ei vain ehkä niin usein kuin mitä keskusteluissa tunnutaan ajattelevan. Edellä olevista tunnusmerkeistä voi ehkä olla jotain hyötyä niiden oikeiden tilanteiden tunnistamisessa. Gigantin, Tallinkin ja vastaavien tahojen kanssa neuvotellessa yhteydenotto kuluttajaviranomaisiin on todennäköisesti tehokkaampi keino kuin poliisin kanssa vääntäminen.
Kuten jo aiemmin kirjoittelin, ihmiskauppaa koskeva hallituksen esitys (HE 34/2004) esittää tiettyjä muutoksia mm. lapsipornoa koskeviin säännöksiin.
Ilta-Sanomat vetäisi tästä tänään tyylilleen uskollisena lavean otsikon: "16-vuotiaille lupa pornomalliksi" (s. 14-15). Ja sitten nettikeskustelussa meuhkataan. Joku keskustelussa pohti, että "monikohan teistä on oikeasti lukenut sen lakiesityksen" (jota IS kieltämättä referoi suhteellisen oikein, mutta painotuksia ei voine kuvata neutraaleiksi) - eikä moni näytä lukeneen. No, minä olen esityksen pääpiirteittäin selaillut, joten pari faktaakin peliin vaihteeksi.
Tosiasiahan on, että HE:ssä on poikkeusmomentti sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan hallussapitosäännöksen (RL 17:19) kohdalla. Se kuuluu seuraavasti: "Mitä 1 momentissa säädetään, ei sovelleta, jos kuva esittää kuusitoista vuotta täyttänyttä henkilöä, joka on antanut suostumuksensa kuvan pitämiseen hallussa, ja jos osapuolten iässä tai henkisessä ja ruumiillisessa kypsyydessä ei ole suurta eroa." (koko pykälä löytyy siis mm. aiemmasta blogimerkinnästäni) Vastaava poikkeussäännös löytyy myös kuvan valmistamista koskevasta säännöksestä (RL 17:18.5).
Ilta-Sanomien asian päälle heittämä kerma on siis se, että tästä poikkeuksesta puhutaan "lupana pornomalliksi ryhtymiseen". Väitteessä on mielestäni kaksi liioiteltua kohtaa. Ensinnäkin "pornomallius" käsitteenä ainakin allekirjoittaneen sanastossa kattaa kuvien enemmän tai vähemmän julkisen käytön. Pykälä sallii vain melko rajatun käytön, eikä kuvaa saisi levittää edelleen luvallakaan. Toisekseen sanan "porno" merkitys tuo useimmille ihmisille mieleen "kovan pornon", eli käytännössä yhdyntäkuvauksen. Poikkeussäännös koskee kuitenkin "sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan hallussapitoa" - tämä säännös siis kattaa kyllä pornonkin, mutta poikkeuksen olisi voinut esittää paljon arkisempienkin esimerkkien kautta. Toki ääriesimerkit sieltä rankastakin päästä ovat mahdollisia.
Oli miten oli, hallituksen esityksen argumentaatio sivuutetaan jutussa lähes totaalisesti. Toimittaja ei ole hakenut kommenttia lainvalmistelijoilta, enkä ihmettele - se olisi helposti vienyt terävimmän särmän jutulta. Myöskään haastateltuja nuoria ei ilmeisesti ole liiemmin valistettu ehdotuksen sisällöstä, mutta kommenttiahan sitä on silti voinut pyytää. Oli miten oli, HE:ssä poikkeussäännöksen perusteluissa todetaan mm. se yleinen periaate, ettei rikosoikeudellisilla keinoilla pitäisi puuttua yksityiselämään enempää kuin on tarpeen. Kun 16-vuotias saa harrastaa seksiä, miksi hän ei saa kuvata omia puuhiaan?
Huolimatta siitä, että nuorten ajattelemattomuus ja muut ovat kelvollisia argumentteja, kysymyksen vastausta ei kuitenkaan mielestäni voida pitää itsestäänselvänä. Nuorten keskinäistä kanssakäymistä ei ole perusteltua rajattomasti alistaa tuomioistuinkontrolliin, koska tuomioistuin ei ollenkaan välttämättä ole se taho, joka kaikkein parhaiten osaa päättää, mikä on nuorelle hyvästä. Jos nuori haluaa antaa seurustelukumppanille valokuvan (laillisesti vietetystä) yhteisestä yöstä muistoksi, onko oikeuslaitos todella riittävän erehtymätön puuttuakseen tällaiseen? Ovatko edes vanhemmat?
Käytännön näkökulmasta on tietysti selvää, että jos poikkeussäännös lisää nuorten seksuaalikuvausten määrää, se tulee myös aiheuttamaan ongelmatapauksia - mm. siksi, että Internetissä leviäviä kuvia ei tosiaan sieltä juuri mitenkään pois saa. Ilmeisenä en kuitenkaan tällaistakaan lisäystä pitäisi - enpä usko, että monikaan nuori on aktiivisesti lapsipornosäännöksiä ajatellut, vaikka olisi omaa seurustelukumppaniaan kuvannutkin. Pelotevaikutus nykyisellä kiellolla on mielestäni kyseenalainen.
Tämän jutun tarkoitus ei sinänsä ole ottaa kantaa asiaan, jota en kuitenkaan lopulta riittävästi tunne. On ilmeistä, että molempia näkökulmia voidaan perustella painavin argumentein. Yhtälailla ilmeiseltä vaikuttaa, että asian arviointi pelkän Ilta-Sanomien jutun valossa johtaa helposti harhaan. Hallituksen esityksessä esiin tuotavat suostumuksen aitouden rajat ym. supistavat poikkeuksen merkitystä olennaisesti siitä, mitä IS:n otsikosta voisi ymmärtää.
Oma veikkaukseni on se, että eduskunta poistaa poikkeussäännöksen perheorientoituneen populismin aallossa. Se on poliittisesti huomattavasti helpompi ratkaisu, ja useimpien kansanedustajien rangaistusorientoituneeseen linjaan muutenkin sopii rikosoikeuden käyttöalan laajentaminen.
Tällaisten uudistusten ikävä puoli on siinä, että oikeuslaitoksen valta yksityiselämään kasvaa hiipimällä. Jonain kauniina päivänä samat IS:n lukijat sitten kauhistelevat sitä, kun valtio taas kajoaa yksityiselämään järjettömällä tavalla. Mutta pointti lieneekin siinä, että kuka tahansa osaa määritellä puuttumiskynnyksen järkeväksi omalta kohdaltaan - vaan kuka osaa tehdä sen viiden miljoonan ihmisen joukolle?
Hesari kertoo, että Microsoftin ohjelmia vuosina 92-94 kopioinut mies vältti vankeuden, koska korvaussummat nousivat yhteensä varsin korkeiksi (24 000 euroa) ja toisaalta oikeusprosessikin kesti vuosikymmenen - tavanomaisena pidetty 3-4 kuukauden vankeustuomio ei olisi ollut kohtuullinen.
Hallitus antoi taannoin esityksen naamioitumiskiellosta (HE 81/2004). HE:n tiivistelmää lainatakseni, "Kiellettyä olisi tunnistamista vaikeuttava kasvojen peittäminen yleisellä paikalla järjestetyn yleisen kokouksen tai yleisötilaisuuden yhteydessä taikka muussa yleisön kokoontumisessa yleisellä paikalla."
Yleisellä kokouksella tarkoitetaan samaa kuin kokoontumislaissa (530/1999), jonka 2 §:n mukaan "Yleisellä kokouksella tarkoitetaan tässä laissa mielenosoitusta tai muuta kokoontumisvapauden käyttämiseksi järjestettyä tilaisuutta, johon muutkin kuin nimenomaisesti kutsutut voivat osallistua tai jota he voivat seurata". Naamioituminen em. tilaisuuksissa on kiellettyä jatkossa uuden RL 17:13a:n nojalla - rikosnimike on laiton naamioituminen ja rangaistusasteikko sakkoa - 3 kk vankeutta. Lisäksi kokoontumislakiin lisätään säännökset siitä, että naamioitumistarvikkeiden hallussapito on rangaistavaa kokoontumisrikkomuksena (KokL 26 §, rangaistuksena sakkoa).
Sekä naamioitumis- että naamioitumistarvikkeiden hallussapitokiellossa on mukana poikkeussäännös, jonka sisältö on suurinpiirtein se, että naamioituminen on sallittua säältä suojautumisen, taiteellisen performanssin (karnevaalit jne.) ja uskonnollisen syyn vuoksi. Voisi olettaa, että jossain vaiheessa tämä ranskalainen islamin huivikeskustelu tulee tännekin. Sitä melkein tunnutaan kerjäävän.
Mielenkiintoista nähdä, mitä esitykselle käy eduskunnassa.
Yleisimpien väärinkäsitysten listalle kuuluu ehdottomasti poliisin rikosepäilyn yhteydessä käyttämien tavanomaisimpien pakkokeinojen sekoittaminen keskenään. Asia on kieltämättä melko monimutkainen, mutta tässä hieman yksinkertaistettu esitys kiinniotosta, pidätyksestä ja vangitsemisesta. Säädöspohja kaikille mainituille teoille on pakkokeinolaki (450/1987) ja erityisesti sen 1 luku.
Kiinniotto (PKL 1:2): Poliisimies saa ottaa kiinni rikoksesta epäillyn, joka on määrätty pidätettäväksi tai vangittavaksi. Edelleen poliisimies saa ottaa kiinni rikoksesta epäillyn, jonka pidättämiseen olisi edellytykset, jos pidätysmääräyksen hankkiminen (eli käytännössä tästä aiheutuva viive) vaarantaisi pidättämisen toimeenpanon. Kiinniotettu on 24 tunnin kuluessa pidätettävä tai vapautettava. Kiinniottamisen syy on heti ilmoitettava.
Tästä erillään on vielä PKL 1:1, joka sääntelee jokamiehen kiinniotto-oikeudesta. Pääsääntönä on, että kansalainen voi ottaa kiinni henkilön, jonka pidättämisestä tai vangitsemisesta on määrätty, tai henkilön joka saadaan kiinni verekseltä tai pakenemasta tiettyjen rikosten jälkeen. Näitä rikoksia ovat kaikki vankeusuhkaiset rikokset sekä lievä pahoinpitely, näpistys, lievä kavallus, lievä luvaton käyttö, lievä moottorikulkuneuvon käyttövarkaus, lievä vahingonteko ja lievä petos. Kiinniotettu on viipymättä luovutettava poliisimiehelle.
Pidätys (PKL 1:3-7): Rikoksesta todennäköisin syin epäilty voidaan pidättää aina, jos rikoksesta säädetty minimirangaistus on vähintään kaksi vuotta vankeutta. Jos rikoksen maksimirangaistus on vähintään vuosi vankeutta, epäilty voidaan pidättää, jos on syytä epäillä, että hän vapaana ollessaan lähtee pakoon, vaikeuttaa asian selvittämistä tai jatkaa rikollista toimintaa. Edelleen voidaan pidättää epäilty, joka ei anna oikeita henkilötietojaan ja jota ei muuten tunneta, sekä henkilö jolla ei ole vakinaista asuinpaikkaa Suomessa, ja on todennäköistä, että hän poistumalla maasta vaikeuttaisi esitutkintaa, oikeudenkäyntiä tai rangaistuksen täytäntöönpanoa.
Lisäksi PKL 1:3.2:n nojalla voidaan pidättää henkilö myös vähäisemmin kuin todennäköisin syin, jos em. edellytykset muuten täyttyvät ja "epäillyn säilöön ottaminen on odotettavissa olevan lisäselvityksen vuoksi erittäin tärkeää".
Pidätyksestä päättää aina pidättämiseen oikeutettu virkamies. Näiden virkamiesten rajaus on esitetty virkanimikeluettelona PKL 1:6:ssa. Käytännössä hyvä muistisääntö on "komisariot sekä tätä ylempiarvoiset poliisit ja syyttäjät", vaikka pidätysoikeus onkin lisäksi eräillä tullin ja rajavartiolaitoksen virkamiehillä.
Äärimmilleen venytettynä pidätys voi kestää enintään 96 tuntia (PKL 1:14); tämän jälkeen epäilty on joko vangittava tai hänet on vapautettava. Poliisin on vaadittava vangitsemista kiinniotosta lukien kolmantena päivänä klo 12:een mennessä (PKL 1:13). Ilmaisu "kolmantena päivänä" on kaksitulkintainen, mutta kiinniottamispäivää ei ole tarkoitus ottaa lukuun. Eli esimerkiksi maanantaina klo 15 kiinniotetun (ja sittemmin pidätetyn) henkilön vangitsemista on vaadittava viimeistään torstaina klo 12, ja vangitsemisasian käsittely on aloitettava tuomioistuimessa viimeistään perjantaina klo 15.
Määräajat eivät pitene viikonloppujen tai juhlapyhien yli, minkä vuoksi käräjäoikeuksissa on päivystys tällaisten asioiden käsittelemistä varten. Luonnollisesti pidätetty on myös vapautettava, mikäli edellytykset pidättämiseen päättyvät (esimerkiksi epäilyjen poistumisen vuoksi).
Vangitseminen (PKL 1:8-26 a): Vangitsemisen edellytykset ovat samat kuin pidätyksen. Vangitsemista päättää se tuomioistuin, joka on itse pääasiassakin toimivaltainen, joskin tästä on eräitä poikkeussäännöksiä. Vangitsemisen yhteydessä määrätään aika, johon mennessä syyte asiassa on nostettava; tätä aikarajaa voidaan kuitenkin myöhemmin venyttää.
Aiemmin vangitsemisasia oli käsiteltävä kahden viikon välein uudelleen, mutta tämä säännös kumottiin vuoden 2004 alussa voimaan tulleella RL:n uudistuksella (ks. HE 52/2002). Nykyisin vangitsemisasia käsitellään kahden viikon välein vain, jos epäilty sitä vaatii. Myös vangitsemisessa on sama sääntö kuin pidättämisessä: jos vangitsemisen syyt päättyvät, henkilö on päästettävä vapaaksi. Tutkintavankeutta koskevia erityissäännöksiä on laissa tutkintavankeudesta (615/1974).
Helsingin Sanomat nosti tänään pöydälle poliisin toimintavaltuudet rikosasioiden tutkinnassa ja epäilyssä. Mielenkiintoinen kirjoitus täyttää sivun A6 lähes kokonaan. Tämä epäilemättä palauttaa jälleen esiin useita keskusteluketjuja niin netissä kuin muuallakin nykyisen poliisitoiminnan lainmukaisuusvalvonnasta. On toisaalta käynyt ilmeiseksi, että eduskunnan oikeusasiamies (EOA) ei kovin räväkästi virkarikossyytteitä nostele, joten mikä koneisto poliisin toimintaa oikeasti valvoo?
Tavallaan asia on kahtiajakoinen: toisaalta eduskunta on myöntänyt lisävaltuuksia runsaasti, ehkä osittain siksi, ettei asiaa ole kokonaisuutena käsitelty kertaakaan - ja toisaalta poliisi on melko liberaalisti itse ottanut käyttöönsä uusia valtuuksia. Koska asiasta epäilemättä saadaan lukea keskustelua jatkossa muualtakin, taidan nyt jättää laajemmat kommentoinnit sikseen. Pari pointtia molemmista:
Olisi varmaan väärin sanoa, että eduskunta on täysin mukisematta myöntänyt poliisin uudet toimintavaltuudet. Onhan asioista keskusteltu, ja esimerkiksi asuntojen kuuntelua koskeva HE 52/2002 tuotti lakivaliokunnassa kaksi vastalausetta, jonka allekirjoitti yhteensä neljä kansanedustajaa. Toisaalta näistä äänestäminen oli salissa oli lähinnä muodollisuus: esimerkiksi kotien salakuuntelusta äänestettiin 105-16 (poissa 78), joten merkittävästä kansanvallan käyttöön liittyvästä debatista ei voinut puhua. Se vähäinen käyty keskustelu oli lähinnä tiettyjen yksityiskohtien hinkkaamista: kokonaisuuteen ei juuri haluttu ottaa kantaa.
Myös keskustelun laatu ja mielipideilmasto kertoo paljon. Vaalivalttina kuumempi taisi ainakin tuolloin olla uhrin aseman puolustaminen ja rankaisumentaliteetti; tässä mielessä yleinen ihmisoikeusnäkökulma jää helposti varjoon. Esimerkkinä voisi varmaankin nostaa esiin Keskustan Seppo Lahtelan retoriikkaa em. HE:n lähetekeskustelusta (Anni Sinnemäen kriittisen puheenvuoron jälkeen): "Siltä osin näyttää ihmeelliseltä se, että vihreä eduskuntaryhmä edustajineen on ikään kuin rikollisjärjestöjen etujoukkona täällä puolustamassa kaikkea sellaista, mikä vähintäänkin rajoittaisi poliisin valtuuksia ja oikeuksia toimia rikosten selvittäjänä."
Teoreettisesta näkökulmasta voi kai ajatella - ainakin tämä näkökulma aina silloin tällöin tulee esiin - että laajat poliisivaltuudet eivät kosketa niitä, jotka eivät koskaan tee mitään väärin ja joilla ei ole mitään salattavaa. Relevantti huomio Hesarinkin artikkelissa kuitenkin on nimenomaan se, että valvontaoikeuksien laajentaminen myös muihin kuin epäiltyihin on ollut näkyvä trendi sekin. Pitääkö valvontaa sitten ongelmallisena vai ei, on tietysti toinen juttu.
HE 52/2002:n osalta lähteenä ollut eduskunnan asiakortti ja siihen linkitetyt dokumentit.
Hesari oli poiminut esiin pari selkeähköä ongelmakohtaa, joihin kieltämättä kannattaa kiinnittää huomiota. Eräänä räikeänä esimerkkinä on tapaus, jossa Imatran KO ei antanut keskusrikospoliisille ns. tolppalupaa (lupaa saada tieto kaikista kännykkätukiaseman lähellä olleista puhelimista), mutta KRP haki sittemmin lupaa uudestaan Helsingin käräjäoikeudesta - ja sai sen. EOA piti menettelyä lainvastaisena.
Itse kukin voi myös pohtia, miten pitäisi suhtautua ns. Punaisen talon paritusjuttuun, jossa käräjäoikeus oli antanut telekuunteluluvan törkeän huumausainerikoksen tutkintaan, mutta käräjille päätyikin paritusrikos - johon siis televalvontalupaa ei olisi voinut saada. Miten tähän "ylimääräiseen tietoon" pitäisi suhtautua? Oliko poliisilla oikeasti käsitystä huumejutusta, vai oliko se vain tekosyy valvontaluvan saantiin?
Ja edelleen voidaan kysyä, miksi poliisin valeostojutussa vuonna 1996 kaksi poliisimiestä tuomittiin virkavelvollisuuden rikkomisesta, mutta jätettiin ilman rangaistusta? Tapauksessa tutkintavankeudessa ollutta henkilöä oli pyydetty tilaamaan huumesatsi, ja myyjä pidätettiin sovitussa kohtauspaikassa. Käytetyn painostuksen määrä jäi epäselväksi. Valeostot eivät tuolloin ollut sallittuja, joten keino oli hieman kyseenalainen.
Oikeudellisesti asiasta tulee mieleen monta kysymystä. Tolppalupa-tapauksen perusteella vaikuttaa siltä, ettei esitutkintaan liittyvissä prosessipäätöksissä ole juurikaan oikeusvoima-ajattelua - esimerkiksi normaalissa siviilijutussa olisi turha mennä kinuamaan toiselta käräjäoikeudelta parempaa tuomiota. Jos paritustapausta taas ajattelee oikein negatiivisesta vinkkelistä, tulee väkisin mieleen "Exclusionary rule"n oikeutus ja mahdollinen tarve Suomessa. Valeostotapaus mietityttää puolestaan siltä kannalta, että onko valtaosin EOA:lle tehtäviin kanteluihin pohjautuva valvontajärjestelmä kuitenkaan riittävän tehokas.
Yhtäältä siteerasin edellä vakavien rikosten vahvoja torjuntaedellytyksiä puoltavaa Lahtelan näkemystä; tässä vielä vähän Sinnemäkeä (samasta keskustelusta):
"Kansalaisvapaudet ovat olleet laajat ja yksilön oikeussuoja vahva. Tällaisen järjestelmän avulla on luotu yhteiskunta, jossa rikollisuusluvut ovat pysyneet aisoissa ja maata voi edelleen sanoa erääksi vakaimmista ja turvallisimmista kaikenlaisille kansalaisille. Tämä linja ei ole tuonut mukanaan vaarallisten rikollisten hallitsemaa yhteiskuntaa, vaan hyvin turvallisena pidetyn alueen."
Kuten HS totesi jo jutun viiteotsikossa, "Kokonaisuuden punnitseminen jäänyt osauudistusten jalkoihin". Ehkäpä jatkossa punnitaan poliisin nauttimaa luottamusta tarkemminkin. Hesarin esiin tuomat epäkohdat ovat ainakin hyvää polttoainetta keskustelulle, jonka suurin riski lienee populistiseksi riistäytyminen. Erityisesti oikeuden asiantuntijoiden mielipiteitä jään odottamaan.
Kätkemisrikos (RL 32:1) määritellään seuraavasti: "Joka kätkee, hankkii, ottaa huostaansa tai välittää toiselta varkaus-, kavallus-, ryöstö-, kiristys-, petos-, kiskonta- tai maksuvälinepetosrikoksella saatua omaisuutta taikka muulla tavoin ryhtyy sellaiseen omaisuuteen, on tuomittava, jollei teko ole rangaistava rahanpesuna, kätkemisrikoksesta sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi kuudeksi kuukaudeksi."
KKO:n tapauksessa KKO 2004:24 oli kysymys siitä, missä määrin kätkemisrikosta edeltänyt omaisuusrikos täytyy selvittää, jotta rikoksesta epäilty voidaan tuomita kätkemisrikoksesta.
Tapauksessa syytetty A oli myynyt kirpputorien ja lehti-ilmoitusten kautta n. 900 erilaista kulutustavaraa, mm. kirjoja, keittiötuotteita ja koriste-esineitä. Tavarat oli myyty olennaisesti normaaleja jälleenmyyntihintoja edullisemmin, ja A oli oikeudessa sanonut hankkineensa tavarat vielä edullisemmin. Hän ei kuitenkaan suostunut kertomaan, miten oli tavarat hankkinut. Hieman ennen A:n myyntejä paikkakunnalla olleista liikkeistä X, Y ja Z oli varastettu tällaisia tuotteita. Lisäksi joissain A:n myymissä tuotteissa oli Y:n hintalaput paikallaan.
Intuitio ja oikeustaju vetää vahvasti siihen suuntaan, että A olisi tuomittava. Asiaan liittyvä juridinen kysymys on kuitenkin se, että kuinka selkeä näyttö esirikoksesta on oltava, jotta kätkemisrikoksesta tuomitseminen on mahdollista. Tapauksessa tavarat olivat yleisluontoisia, eikä niiden lähdettä tai alkuperää pystytty osoittamaan. Tietoa ei ollut varkausrikoksen tekijästä, paikasta eikä ajastakaan - tavaroiden alkuperiä ei siis pystytty yksilöimään.
Kuitenkin kaikki oikeusasteet katsoivat, että näyttö A:n tuomitsemiseksi riittää. Kiinnostavin pätkä löytyy KKO:n tuomion perustelukappaleista 19-20, joissa pohditaan sitä, mikä merkitys A:n vaikenemiselle on annettava. "Rikosoikeudenkäynnissä noudatettaviin periaatteisiin kuuluu kuitenkin se, ettei rikoksesta syytetyllä ole velvollisuutta myötävaikuttaa asian selvittämiseen, jolloin hänellä on myös oikeus olla vastaamatta hänelle esitettyihin kysymyksiin. Näin ollen sitä, että vastaaja on kieltäytynyt antamasta hyväksyttävää selitystä tai selvitystä häntä vastaan puhuvasta seikasta, ei voida mainitun lainkohdan nojalla ottaa huomioon ratkaisevana aihetodisteena häntä vastaan." ... "Vaitiolo-oikeus ei kuitenkaan voi eikä saa estää sitä, että syytetyltä selvästi selitystä vaativissa tilanteissa hänen vaikenemisensa otetaan huomioon harkittaessa syyttäjän esittämän näytön vakuuttavuutta."
Koska A olisi voinut halutessaan esittää helposti vastanäyttöä, mutta ei ole sitä tehnyt, ja koska "[o]maisuuden laadun ja määrän sekä varastointitavan ja myyntiin liittyvän menettelyn perusteella voidaankin riittävällä varmuudella päätellä" A:n tienneen omaisuuden alkuperästä, A tuomittiin ammattimaisesta kätkemisrikoksesta (RL 32:3).
Tuomion lukemisen jälkeen voi tietysti jälleen keskustella siitä, miten tällainen käännetyltä todistustaakalta vaikuttava rakenne sopii rikosjuttuihin. Väkisinkin tapaus kyllä näyttää siltä, että A:n kieltäytyminen selvityksen antamisesta on vaikuttanut ratkaisuun. Toisaalta voi kysyä, mikä vaihtoehto olisi; varsin todennäköisesti yksittäisten myymälävarkauksien selvittäminen kaikkien 900 esineen osalta olisi kuitenkin mahdotonta. On kuitenkin melko vaikea tuntea sympatiaa A:ta kohtaan tässä tilanteessa, siksi epäilyttävät olot vaikuttavat olleen.
Ks. myös KKO 1992:42 ja KKO 1993:112, joissa kätkemisrikoksen esirikoksesta ei ollut riittävää näyttöä.
Taannoisessa skl-ketjussa veivattiin jenkkilässä esiin noussutta asiaa: Jos on lapsi ja ottaa itsestään pornokuvia, saako niitä pitää hallussaan tai levittää? (ks. alkuperäinen uutinen).
Kysymys on mielenkiintoinen, sillä rikoslain säännösten sisältö ei ole aivan selvä. RL 17:18 (sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittäminen) ja RL 17:19 (sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan hallussapito) ovat sikäli haastavia kriminalisointeja, että niiden esitöissä (joita en kyllä muuten suuremmin kehuisi) on tuotu esiin hyvin voimakkaita yhteiskunnallisia painotuksia; tavoitteena ei siis ole suojella vain kuvien "uhria" eli mallia.
Jenkkilän tapauksessa 15-vuotias tyttö oli ottanut itsestään seksuaalisia kuvia ja levittänyt niitä. Syyte lapsipornon hallussapidosta ja levittämisestä rapsahti. Tämä voi tuntua hieman kohtuuttomalta toiminnalta, mutta toisaalta voi myös esittää skenaarion, jossa lähiseudun pedofiili ottaa kuvat ja houkuttelee niillä vaikkapa lähiseudun pikkutyttöjä mukaan omiin juttuihinsa ("Katsokaa nyt, tekin tunnette tämän tytön, ei tässä ole mitään vaarallista, hänkin on uskaltanut tulla leikkimään kanssani..."). Mitä sinä päättäisit?
Nyytisketjun keskustelijat olivat valtaosin sitä mieltä, ettei tällaisesta teosta pitäisi rankaista. Laista on vaikeahko saada selvää, eikä hallussapitokriminalisoinnin "oikeudettomasti"-sanalle löydy esitöistäkään mitään selkeää määritelmää. Ketjun lukemisella kyllä löytää argumentteja suuntaan ja toiseen.
Kysyin sittemmin asiasta OM:n lainsäädäntöneuvos Jukka Lindstedtiltä. Hänen käsityksensä oli se, että omien kuvien hallussapidosta ei voitaisi rankaista, ja lähtökohtaisesti myös näiden levitys olisi sallittua. Toisaalta jälkimmäisen osalta näkemykset perustuivat pitkälti juuri annettuun HE 34/2004:ään (rikoslain muutokset mm. ihmiskaupan säännöksiä koskien), ja Lindstedt kehottikin seuraamaan kyseisen HE:n matkaa eduskunnassa. Hän piti mahdollisena sitä, että joku asiantuntijoista pitäisi myös omien kuviensa levittäjän rankaisemista tarpeellisena.
Uutena yksityiskohtana ehdotus määrittelee lapsipornon "lapsen" selkeästi alle 18-vuotiaaksi, ja toisaalta luo 16-17-vuotiaiden osalle tätäkin asiaa sivuavan poikkeussäännöksen. Ohessa vielä olennaiset pykälät ehdotuksesta:
18 § Sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittäminen. Joka valmistaa, pitää kaupan tai vuokrattavana, vie maasta, tuo maahan tai Suomen kautta muuhun maahan taikka muuten levittää kuvia tai kuvatallenteita, joissa sukupuolisiveellisyyttä loukkaavasti esitetään
1) lasta,
2) väkivaltaa tai
3) eläimeen sekaantumista,
on tuomittava sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittämisestä sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.
Yritys on rangaistava.
Mitä 17 §:n 2 momentissa säädetään, koskee myös tässä pykälässä tarkoitettua kuvaa tai kuvatallennetta.
Lapsena pidetään kahdeksaatoista vuotta nuorempaa henkilöä sekä henkilöä, jonka ikää ei voida selvittää mutta jonka on perusteltua syytä olettaa olevan kahdeksaatoista vuotta nuorempi.
Mitä 1 momentissa säädetään sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan valmistamisesta, ei sovelleta, jos kuva esittää kuusitoista vuotta täyttänyttä henkilöä, jonka suostumuksella kuva on valmistettu hänen yksityistä käyttöään tai hänen määräämäänsä käyttöä varten, ja jos osapuolten iässä tai henkisessä ja ruumiillisessa kypsyydessä ei ole suurta eroa.
18 a § Törkeä sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan levittäminen. Jos sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan levittämisessä
1) lapsi on erityisen nuori,
2) kuvassa esitetään myös vakavaa väkivaltaa tai lapsen kohtelua erityisen nöyryyttävästi,
3) rikos tehdään erityisen suunnitelmallisesti tai
4) rikos on tehty osana 1 a §:n 4 momentissa tarkoitetun järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaa
ja rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, rikoksentekijä on tuomittava törkeästä sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan levittämisestä vankeuteen vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään kuudeksi vuodeksi.
Yritys on rangaistava.
... (18 b § poistettu)
19 § Sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan hallussapito.Joka oikeudettomasti pitää hallussaan valokuvaa, videonauhaa, elokuvaa tai muuta todellisuudenmukaista kuvatallennetta, jossa esitetään 18 §:n 4 momentissa tarkoitettua lasta sukupuoliyhteydessä tai siihen rinnastettavassa seksuaalisessa kanssakäymisessä taikka muulla sukupuolisiveellisyyttä ilmeisen loukkaavalla tavalla, on tuomittava sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan hallussapidosta sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi.
Mitä 1 momentissa säädetään, ei sovelleta, jos kuva esittää kuusitoista vuotta täyttänyttä henkilöä, joka on antanut suostumuksensa kuvan pitämiseen hallussa, ja jos osapuolten iässä tai henkisessä ja ruumiillisessa kypsyydessä ei ole suurta eroa.
Jäämme siis odottamaan eduskunnan mankeloinnin lopputulosta ennen sen ihmeempiä johtopäätöksiä.
Eräs vartijoita työkseen kouluttava henkilö otti minuun yhteyttä ja tiedusteli hätävarjelujuttuuni liittyen sitä, miten hätävarjelun ajallista ulottuvuutta on tulkittava. Eli oikeastaan kyse on siitä, että onko hätävarjelulla mitään tekemistä välittömän hyökkäyksen torjumisen jälkeen tapahtuvan pahoinpitelyn kanssa, vai tulisiko tällainen teko tuomita ihan normaalisti täyden rangaistuksen mukaan.
Asiassa on siis kyse siitä, onko "hätävarjelun soveltamisala" lakannut välittömän hyökkäyksen torjuntaan ja että onko hätävarjelun liioittelulla ollenkaan olemassa ajallista ulottuvuutta (voimankäytön vahvuuteen liittyvä ulottuvuus sillä kiistatta on; esimerkiksi nakkivarkaan pysäyttäminen singolla olisi selvää hätävarjelun liioittelua). Voimassa olevan lain vastaus on, että myös jälkikäteinen pahoinpitely voi olla hätävarjelun liioittelua, mutta peruste tälle ei ole kovin näkyvästi esillä lakitekstissä, enkä sitä suuremmin erotellut jutussanikaan. Paikataan tilanne nyt tässä.
Suora leikkaa-liimaa-siteeraus lähettämästäni vastauksesta:
8< 8< 8< 8<
Jos kuvaillaan hätävarjelusäännösten tarkoittamaa oikeudetonta hyökkäystä aikajanalla, niin hyökkäyksen uhka luultavasti tavallisimmin kasvaa loivana käyränä, joka sitten pomppaa erityisen korkealle itse hyökkäyksen ajaksi. Tämän jälkeen hyökkäyksen uhka laimenee - siis käyrä kääntyy laskuun - asteittain, todennäköisesti riippuen vähän osapuolten tappelutaidoista ja tilanteesta yleisemminkin. Esimerkiksi nyrkkitappeluna ilmenevässä hätävarjelussa hyökkääjä tuskin lannistuu ensimmäisestä iskusta, mutta viidentoista jälkeen voi olla jo varsin nöyrää poikaa. Noh, monennenko iskun kohdalla se oikeudellinen hätävarjelun käsite siis loppuu?
Näitä asioita ajatellessa kannattaa huomioida se, että hätävarjeluun käytettyjen keinojen kohtuullisuusarviointi ja monet muut asiat eivät ole kovinkaan selväpiirteisiä silloin, kun niitä keinoja ollaan käyttämässä. Säännöksiin on hyvin vaikea kirjoittaa mitään veitsenteräviä rajauslausekkeita, kun niitä käytännössä pystyttäisiin soveltamaan ainoastaan tuomioistuimessa, joka muutenkin on näissä asioissa hyvin altis jälkiviisaudelle. Eli vastaavasti kuin hyökkäyksen uhka voidaan esittää sellaisena vellikellon muotoisena käyränä, hätävarjelun hyväksyttävyyttäkin on arvioitava samaan tapaan. Toki jossain tulee vastaan se hetki, jolloin mitään ei voida enää selittää hätävarjeluksi.
Siteeraan tähän vielä lopuksi rikoslain yleisten oppien uudistuksen lainvalmisteluasiakirjoja, HE 44/2002:ta (hätävarjelupykälän yksityiskohtaiset perustelut):
--
Vanhemmassa oikeuskirjallisuudessa esitetyn käsityksen mukaan voimankäyttöä, joka on tapahtunut ennen hätävarjelutilanteen syntymistä tai sen jälkeen, ei voitaisi katsoa hätävarjeluksi. Kun kyse ei käsitteellisesti ole hätävarjelutilanteesta, ei tällaista puolustusta myöskään voisi katsoa hätävarjelun liioitteluksi. Tällainen rajaus on pulmallinen, koska samat motivaatioon vaikuttavat seikat, jotka voivat johtaa käyttämään liiallisia voimakeinoja, voivat yhtä lailla johtaa siihen, että keinoja on käytetty liian pitkään. Yleinen kielenkäyttö, joka pitää itse asiassa hätävarjelun liioittelun tyyppiesimerkkinä juuri tilannetta, jossa hyökkäyksen aloittanutta pahoinpidellään akuutin hätävarjelutilanteen jo lakattua, heijastaa varsin luonnollista katsantokantaa. Näistä syistä hätävarjelun rajojen ylittämisellä viitataan ehdotetussa säännöksessä myös aikarajojen ylittämiseen. Myös puolustus, joka aloitetaan liian aikaisin tai jota jatketaan yli sen, mitä hyökkäyksen laatuun ja voimakkuuteen, puolustautujan ja hyökkääjän henkilöön sekä muihin olosuhteisiin nähden kokonaisuutena arvioiden on pidettävä puolustettavana, voi tulla arvioiduksi hätävarjelun liioitteluna.
--
Julkkisoikeudenkäynti syyttäjä vs. Jäätteenmäki-Manninen (ks. esim. MTV3:n sivut) on valtaosin oikeudellisesti aika tylsää tavaraa, vaikka sillä vissi poliittinen merkitys toki onkin. Kiinnostavin oikeudellinen yksityiskohta on tietysti se, voidaanko Jäätteenmäki tuomita avunannosta tai yllytyksestä asiakirjojen luovuttamiseen. Omien sanojensa mukaanhan Jäätteenmäki vain vastaanotti fakseja, eikä edes lukenut niitä kaikkia.
Jäätteenmäen asianajaja Arvela esitti puheenvuoroissaan mm. kannanoton siitä, ettei Jäätteenmäellä voi olla toimimisvelvollisuutta eikä toisaalta välttämättä tietoakaan siitä, että asiakirjat olisivat olleet salaisia, kun hän muutenkin työssään kansanedustajana käsitteli vastaavia papereita. Selvältä näyttää, että yllytyssyytteen kohtalon ratkaisee se, katsooko oikeus Jäätteenmäen pyytäneen asiakirjoja; jatkoksi jää sitten se, että voiko Jäätteenmäen passiivisuus olla avunantoa.
Oikeudellisesti on melko helppo yhtyä Arvelan käsitykseen siitä, ettei Jäätteenmäki voi syyllistyä avunantoon vain sillä, että hänen faksiinsa tunkee presidentin kansliasta faksattuja asiakirjoja. Toisaalta Jäätteenmäen todennäköisesti hyvä käsitys siitä, millaisia asiakirjoja pitäisi liikutella ja mitä ei, on sitten toinen asia. Kovin merkittävään tietämättömyyteen ei näissä asioissa voine huippupolitiikko vedota, eikä ainakaan jos hän on itse käyttänyt asiakirjoissa ollutta tietoa.
Toinen asia on se, että näytön kannalta tilanne on aika epäilyttävä sikäli, että miksipä Manninen näitä asiakirjoja lähettelisi, jos asiasta ei olisi mitään sovittu. "Ajattelemattomuuttaan"? Ehkä, mutta juristilta sekin on aika paksua. Noh, näytöstä voi riidellä ja varmaan riidellään. Saa nähdä, paljonko asianosaisilla on motivaatiota. Jos jotain pitää lotota, veikkaan Jäätteenmäen jäävän tuomiotta ja Manninen saa sakkonsa.
KKO antoi tänään ratkaisun tapauksessa 2004:14, jossa kyse oli ajokiellon määräämisestä. A oli ajanut 80 km/h:n rajoitusalueella nopeudella 161 km/h ja ohitellut muita ajoneuvoja ehtiäkseen palloiluotteluun. KäO ja HO olivat tuominneet A:n kuuden päivän ajokieltoon, mutta jättäneet pidemmän ajokiellon tuomitsematta, koska hän toimi myyntiedustajana. Hän oli vaatinut tätä mm. siksi, että oli juuri aloittanut uudessa työssä ja ottanut ison asuntolainan, ja työnantaja oli ilmoittanut työsuhteen päättyvän, mikäli A:lla ei olisi ajokorttia.
KKO totesi, että tieliikennelain 75, 78 ja 79 §:ien mukaan asiassa oli tuomittava ehdoton ajokielto, koska teko oli aiheuttanut vaaraa muiden turvallisuudelle. Niinpä KKO sitten tuomitsi A:n; ajokielto alkaa tästä päivästä ja jatkuu 31.5.2004 asti. Itse teosta on jo kuulunut vuosi, joten varsin mahdollisesti tilanne hänen työsuhteensa päättymisherkkyyden osalta on jo muuttunut.
Korkeimman oikeuden esittelijän mietinnössä ajokielto olisi tuomittu ehdollisena, koska teosta ei ollut esitetty aiheutuneen konkreettista vaaraa muille tielläliikkujille. Oikeusneuvokset kuitenkin ilmeisesti katsoivat yksimielisesti, että vaaran taso oli riittävä, koska tapahtumapaikka oli vilkkaasti liikennöity. Joka tapauksessa päätös osoittaa melko tiukkaa linjaa liikennerikkomuksia kohtaan. Ylinopeus tosin oli erittäin huomattava, mutta mikäli kaikki A:n käräjäoikeudessa esittämät uhkakuvat toteutuvat, rangaistuskin on varsin huomattava.
Päivitin juttuni rikosoikeudellisesta pakkotilasta rikosoikeuden yleisten oppien uudistuksen jälkeiseen aikaan. Kyse on siis tästä oikeuttamis- ja anteeksiantoperusteesta, jota sovelletaan, kun suuremman edun suojaamiseksi on uhrattava jokin pienempi etu - siis vaikkapa murtauduttava kelomökkiin paleltumisen välttämiseksi. Ja juu, ei ole sattumaa että asia vähän ikään kuin kuulostaa hätävarjelulta. Asiasta lisää itse jutussa.
Suomen rikosoikeuden jäännösrangaistusjärjestelmä on outo. Helsingin Sanomat nosti asian taas esiin julkaisemalla laamannikunnassa tehdyn kyselytutkimuksen tulokset. Pikainen tiivistelmä: Jäännösrangaistus "syntyy", kun vankeustuomiota istunut henkilö pääsee ehdonalaiseen vapauteen. Jäännösrangaistusta on siis tällöin kärsimättä jäänyt osa. Jos henkilö syyllistyy ehdonalaisen vapauden koeaikana uuteen rikokseen, jäännösrangaistus tuomitaan suoritettavaksi.
Se outo ja oikeustajua koetteleva kohta on siinä, että jäännösrangaistus on maksimissaan kuukauden mittainen, vaikka alkuperäisestä tuomiosta olisi jäänyt istumatta monta vuotta. Eli jos Heimo Huumeveikko nappaa 10 vuoden kakun törkeästä huumausainerikoksesta, mutta pääsee ehdonalaiseen vapauteen 5 vuodessa (ensikertalaisena), tämä 5 vuotta kuittaantuu kuukaudella, jos Heimo joskus tuomitaankin uudesta rikoksesta.
Mutta laskentakaavan lisäksi tuo jäännösrangaistussysteemi on outo myös siksi, ettei tuota nimenomaista säännöskohtaa meinaa löytyä millään. Ikivanha laki rangaistusten täytäntöönpanosta käsittelee kyllä näitä asioita, mutta sieltäkin tuon kohdan löytäminen tuntuu olevan vähän nihkeää. Oikeusministeriössä on valmisteltu vankeuslainsäädännön selkeyttämistä ja uudistamista, mutta senkään projektin sivuilta ei löydy kunnollista vastausta kysymykseen; se kriittinen mietintö on verkossa vain osittain. Haluani OM:n tiedotustoiminnan kritisointiin hillitsee vain se, että olin itse vääntämässä noita sivuja. Syytän lopputuloksesta tosin osittain olosuhteita.
Oli miten oli, ainakaan tuossa OM:n aiemmassa esityksessä epäkohtaa ei ole näillä näkymin ollut tarkoitus muuttaa (ainakaan KKO:n lausunnossa siteeratusta päätellen). Hesarin synnyttämällä keskustelulla voi tietysti olla vaikutusta asioihin, mutta liikoja en odottaisi ainakaan hallitukselta. Vankeuslakiesitys annetaan eduskunnalle näillä näkymin alkavan kevään aikana. Jos joku siihen mennessä löytää ne kaikki tähän asiaan liittyvät säännökset, arvostaisin paria hyvää vihjettä. :-)
Lopetin taannoin oman rikoslakikopioni ylläpidon ajanpuutteen ja Finlexin korvaavan palvelun vuoksi. Kokosin tänään rikoslakiin liittyvät juttuni omaksi sisällysluettelokseen RL:n rakenteen mukaisesti.
Tuo rikosoikeuden yleisten oppien uudistus (515/03) sotki ison osan pykäläviittauksista, mutta onneksi ei olennaisesti muuttanut sääntöjen sisältöä kuitenkaan. Seuraavien viikkojen tavoitteena on sitten saada nuo vanhat jutut ajantasalle myös säädösviittausten osalta.
Korkeimman oikeuden viime vuoden viimeinen ratkaisu KKO 2003:138 saattaa päästää päiviltä vanhan tarinan, jonka mukaan moottoripyörän työntäminen humalassa olisi rattijuopumusta. Asiassa oli kyse siitä, mitä katsotaan moottoripyörän kuljettamiseksi. Tapauksessa autoa kuljettajan oven aukosta työntäneellä ja samalla ohjanneella henkilöllä ei ollut ajokorttia. Käräjäoikeus ja hovioikeus tuomitsivat henkilön moottoriajoneuvon kuljettamisesta oikeudetta (RL 23:10), mutta korkein oikeus vapautti hänet.
KKO siis käytännössä katsoi, ettei auton työntämiseen tarvita ajokorttia. RL 23:10 esitöidensä perusteella antaa ymmärtää, että samaa kuljettamisen määritelmää voidaan soveltaa muihinkin liikennerikoksiin. Tästä voisi päätellä, että myös autoa, moottoripyörää jne. voinee työntää humalassa ilman rattijuopumussyytteen riskiä (tosin liikenneturvallisuuden vaarantaminen voi silti toteutua).
Vanhempaa oikeuskäytäntöä: KKO:1972-II-59:ssä auton valuttaminen alamäkeen moottori sammuksissa riitti mm. rattijuopumustuomioon. KKO 1989:15:ssa humaltunut matkustaja tuomittiin rattijuopumuksesta hänen vedettyään käsijarrusta, mutta toisaalta taas KKO 1995:122:ssa kuljettajan hihasta repiminen ei ollut ajoneuvon kuljettamista. Hieman edellisiä koostaen voisi siis päätellä, että KKO:n doktriinin mukaan kyse on RL 23:n tarkoittamalla tavalla moottoriajoneuvon kuljettamisesta, jos 1) henkilö koskee hallintalaitteisiin ja 2) ajoneuvon kuljettamiseen käytetään muuta kuin ihmisvoimaa.
Kritiikin aihetta voi ehkä hakea ratkaisusta 1995:122, jossa ilmeisesti relevanttia oli se, että henkilö ei välittömästi koskenut ohjauslaitteisiin, vaan "ainoastaan" tempaisi kuljettajaa hihasta. Se, että sattuuko hallintalaitteen ja aktiivisen tekijän välissä olemaan kuljettajan ruumiinosa, tuntuu hieman keinotekoiselta ratkaisuperusteelta. Ainakin ensi ajatuksella enemmänkin ratkaisevaa tulisi olla sen, kuka on pääasiassa aiheuttanut hallintalaitteeseen vaikuttavan liikkeen. Tosin mainitussa tapauksessakin tekijä tuomittiin liikenteen vaarantamisesta, joten tuskin siinä suurta oikeusmurhaa syntyi nykytulkinnallakaan. Olisin silti ratkaissut 1995:122:n eri tavalla ihan vain periaatteesta.
Hätävarjelua koskevat säännökset uudistuivat vuodenvaihteessa rikosoikeuden yleisiä oppeja koskevan lainmuutoksen (SSK 515/2003, HE 44/2002) myötä. Olennaisin sisältömuutos oli hätävarjeluoikeuden käsitteellinen laajentuminen kaikkiin oikeushyviin, mutta toisaalta lakiin lisätty intressivertailuvaatimus toimii vastapainona oikeuden laajennukselle.
Asiasta tarkemmin lainmuutoksen kunniaksi uudistetussa hätävarjelujutussani.