Kuluttajavalituslautakunta ansaitsee satikutia siitä, että säännöllisesti seuraamani päätösluettelo päivittyy vain silloin tällöin - viimeksi maaliskuun lopussa. Erillisellä tiedotteella oli kuitenkin 1.4. julkaistu tapaus, jossa oli kyse löytötavaralaista. Hesarikin oli huomannut poimia tämän vasta eiliseen numeroonsa, joten ei liene kauhea synti vaikka se täälläkin nousee vasta nyt esiin. Oli miten oli, tapaus on sinänsä ihan mielenkiintoinen.
Asiassa oli kyse siitä, että laivalta löytynyt sormus toimitettiin yksityiseen löytötavaratoimistoon. Kun omistaja ei noutanut sormusta kolmen kuukauden kuluessa, toimisto katsoi sormuksen siirtyneen omistukseensa löytötavaralain perusteella. Lain sanamuodon mukaisesti näin olikin.
Kuluttajavalituslautakunta katsoi, että omistusoikeuden siirtymissäännösten perusoikeusmyönteinen laintulkinta vaatii, että löytötavaratoimisto täyttää tietyn ilmoitusvelvollisuuden, jotta se saisi omistusoikeuden sinne päätyneisiin esineisiin. Laki kirjaimellisesti ottaen vaatii tätä vain esineen löytäjältä, mutta KVL vaati sitä myös löytötavaratoimistolta.
Sinänsä yleisestä oikeudenmukaisuusnäkökulmasta KVL:n ratkaisuun on melko helppo yhtyä, kun kyse oli näinkin arvokkaasta esineestä. Hurskaasti asia oli kääritty perusoikeuksien kaapuun: "Viranomaisilla on velvollisuus tulkita epäselviä lainsäännöksiä perusoikeusmyönteisesti". Toisaalta voidaan kysyä, oliko KVL:n omakaan ratkaisu ihan perustuslain hengen mukainen; PL 106 §:n mukaan kun lain (perustuslain kanssa ristiriidassa olevan) säännöksen saa sivuuttaa vain tuomioistuin. Asetuksen tai muun alemman säädöksen perustuslain vastaisen kohta on jätettävä soveltamatta myös viranomaisissa (PL 107 §).
Koska KVL ei ainakaan tiedotteessaan tarkemmin perustellut, mitä se oikein sivuutti ja tulkitsi, on vähän vaikea sanoa, oliko ratkaisu oikea. Vähän jäi sellainen maku, että KVL halusikin ratkaista asian kuluttajan edun mukaisesti, ja perusoikeudellinen selitys oli vain sitä, selitystä. Tiedä sitten oliko sattumaa se, että KKO:n ensimmäinen merkittävä PL 106 §:n soveltamisratkaisu annettiin pari päivää ennen tätä KVL:n päätöstä...
Sinänsä huomionarvoista on se, että Suomessa perustuslaki on kirjoitettu nimenomaan siten, että tuomioistuimet ym. eivät voi tutkia lain perustuslainmukaisuutta sinänsä, vaan ainoastaan jättää lain soveltamatta yksittäistapauksessa. Edellä mainitussa KKO:n ratkaisussa tämä erottelu oli vielä jotenkin näkyvissä; KKO nimenomaan perusteli, että ko. tapauksessa aiheutunut melko poikkeuksellinen vahinko ei ollut sellaista, jota lain säätämisvaiheessa oli ajateltu. Tässä tapauksessa KVL tuntuu tuominneen olennaisen osan löytötavaralain toimintamekanismista (lähes täysin olosuhteista piittaamatta) ja siten perustaneen uusia velvollisuuksia löytötavaratoimistoille.
Tämäkin on sinänsä vaarallista, sillä PL 80 §:n mukaan yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien perusteista on säädettävä lailla. Näin ei ainakaan tällaisessa tulkintaratkaisussa välttämättä tapahdu. Olisi tietysti hyödyllistä nähdä kyseinen asia ajettuna tuomioistuinmyllyn läpi, mutta siinä ei olisi asianosaisten kannalta mitään järkeä, joten eiköhän juttu jää sillensä. Nyt vain sitten seurataan, miten asia vaikuttaa löytötavara-alan toimintakäytäntöön ja mahdollisesti lainsäädäntöön.
Maaliskuun lopulla sai julkisuutta KKO:n ratkaisu KKO:2004:26, jossa ensimmäisen kerran KKO:n tasolla sovellettiin perustuslain 106 §:ää - eli sivuutettiin olemassaolevan lain säännös perustuslainvastaisena.
Asiassa oli kysymys rakennussuojeluun liittyvästä päätöksestä. Kun rakennus tai sen osa halutaan suojella, tulee rakennussuojelulain 9 §:n mukaan lääninhallituksen (nykyisin ympäristökeskuksen) "kieltää rakennuksen kulttuurihistoriallista arvoa vaarantaviin toimenpiteisiin ryhtyminen". Kun tämä päätös on tehty, itse suojeluasia on ratkaistava kahden vuoden kuluessa. Jos rakennus päädytään suojelemaan lopullisesti, rakennuksen omistajalla on oikeus saada valtiolta täysi korvaus aiheutuneesta haitasta. Tässä tapauksessa kysymys oli kuitenkin siitä, voidaanko korvausta tuomita myös väliaikaisen toimenpidekiellon aiheuttamasta haitasta.
Rakennussuojelulakia säädettäessä eduskunnan eri valiokunnat olivat pohtineet asiaa useaan otteeseen. Lakiehdotus oli kirjoitettu siten, että toimenpidekiellon aiheuttamasta vahingosta ei suoritettu korvausta. Lopulta perustuslakivaliokuntakin päätyi ajatusmalliin, jonka mukaan väliaikainen toimenpidekielto ei tyypillisesti haittaa normaalia rakennuksella ansaitsemista ja koska suojelupäätös on tehtävä kahden vuoden kuluessa, ei aiheutunutta vahinkoa tarvitse korjata. Näin valiokunta katsoi, ettei säännös ole ristiriidassa silloisten perustuslakien tarkoittaman omaisuuden suojan kanssa.
Tässä tapauksessa kyse oli siitä, että asuinkiinteistön alakerrassa oleva apteekkihuoneisto oli määrätty suojeltavaksi. Koska apteekkitoiminta oli päättynyt ko. huoneistossa juuri ennen suojelupäätöstä eikä apteekkisisustukseen voitu suojelupäätöksen vuoksi puuttua, yhtiölle aiheutui noin vuoden ajalta vuokratulojen menetyksiä siksi, ettei uutta apteekkivuokralaista löytynyt, eikä tiloja voitu muuntaa muuhun käyttöön sopivaksi. Menetetyksi arvioitu summa oli noin 211 000 markkaa.
Perustuslain 106 §:n mukaan "Jos tuomioistuimen käsiteltävänä olevassa asiassa lain säännöksen soveltaminen olisi ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa, tuomioistuimen on annettava etusija perustuslain säännökselle." KKO:n enemmistö katsoi, että koska tässä tapauksessa väliaikainen toimenpidekielto oli aiheuttanut myös rakennuksen (osan) normaalin ansiokäytön keskeytymisen, oli tilanne ollut erilainen kuin mitä perustuslakivaliokunta oli asiaa pohtiessaan miettinyt.
Koska rakennussuojelulakia ei ollut aikanaan säädetty perustuslain säätämisjärjestyksessä, oli eduskunnan tarkoitus ollut jättää rakennussuojalain vaikutukset perustuslain puitteisiin. Valiokunnat olivat nimenomaan korostanete kohtuullisen sietämisvelvollisuuden olemassaoloa, mutta tässä tapauksessa aiheutunut vahinko oli erityisen olennaista, ja eri tyyppistä kuin mitä eduskuntakäsittelyssä oli aikanaan ajateltu.
KKO katsoi, että tällaisessa myös tilapäisen toimenpidekiellon aiheuttama vahinko oli korvattava kuten varsinaisesta suojelupäätöksestäkin aiheutunut vahinko. Lain sanamuoto sivuutettiin siis PL 106 §:n nojalla, ja asia palautettiin lunastustoimikunnan ratkaistavaksi.
--
Jälkikäteen arvioiden on helppo pitää KKO:n ratkaisua oikeudenmukaisena. Asiasta kuitenkin äänestettiin, ja peräti 11 oikeusneuvoksen voimin. Eriäviä mielipiteitä oli 6 kpl ja esittelijän mietintö päälle (joskaan kaikki näistä eivät kannattaneet korvauksen epäämistä sinänsä).
Perustelukappaleessa 20 KKO toteaa: "Korkein oikeus katsoo, että jos väliaikaisesta toimenpidekiellosta aiheutuu vaatimuksessa tarkoitettua vahinkoa, on vahinko tällöin laadultaan sellaista, että sen jääminen korvaamatta asiaa koskevien säännösten puuttumisen vuoksi loukkaisi perustuslain 15 §:ssä turvattua omaisuuden suojaa." Tulevan soveltamisen kannalta onkin kiinnostavaa nähdä, millainen yleisempi sovellettavuus "vaatimuksessa tarkoitetulle vahingolle" kehittyy. Tarkoitettu vahinko oli olennaisesti sitä, että "normaali taloudellinen hyödyntäminen" oli toimenpidekiellon vuoksi keskeytynyt.
Normaali hyödyntäminen kattanee ainakin tässä käsitellyn tavallisen vuokraustoiminnan, mutta siitä laajentaminen on vaikeaa. Muiden suojelun kohteiksi johtuneiden kiinteistönomistajien oikeusurakka ei liene helppo sekään, sillä vaikka ennakkotapaus nyt onkin, on kovin vaikea kuvitella ainakaan alioikeuksien ottavan kovin liberaalia suhtautumista PL 106 §:n käyttöön - ja laki on hyvin tiukka näiden toimenpidekieltojen aiheuttaman vahingon suhteen. Saapa nähdä, muutetaanko lainkohtaa ennen kuin merkittävää oikeuskäytäntöä asiasta alkaa syntyä.
Pari viikkoa sitten KHO antoi ratkaisun asiassa KHO 2004:15, joka käsittelee mielenkiintoisella tavalla rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen (ketään ei saa tuomita teosta, jota ei tekohetkellä ole laissa säädetty rangaistavaksi) suhdetta jälkikäteisiin yllättäviin sanktioihin, jotka ilmenevät hallinnollisten säännösten muodossa.
Tapauksessa kiinteistönvälittäjänä toiminut Y oli syyllistynyt petoksiin vuonna 1996, joista hänet oli tuomittu 1998. Kun hän sittemmin myöhemmin haki uuden yrityksensä X Oy:n merkitsemistä kiinteistönvälittäjäliikkeiden rekisteriin, lääninoikeus kieltäytyi merkinnästä, koska vuonna 2001 oli tullut voimaan laki, jonka mukaan kiinteistönvälitysliikkeen vastaavaa hoitajaa ei ole pidettävä luotettavana, jos hänet on edellisen 5 vuoden aikana tuomittu vankeusrangaistukseen.
Kysymys on siis siitä, voidaanko vuonna 2001 voimaan tullutta lakia soveltaa Y:n vanhoihin tekoihin - Y:hän ei teot tehdessään voinut arvata, että muun lisäksi teoista voisi seurata tällainen jälkikäteinen seuraamus. Jos kyse olisi rikosoikeudellisesta seuraamuksesta, vastaus olisi selvä ei. Tässä asiassa kyse on kuitenkin kuluttajansuojaa lähentelevästä oikeusarvosta ("asiakkaan oikeudesta luottaa välittäjään"). Mitäpä sinun moraalisi sanoo?
Asianomainen lainkohta (Laki kiinteistönvälitysliikkeistä ja vuokrahuoneiston välitysliikkeistä 15.12.2000/1075 5 § 2 mom.) kuuluu seuraavasti:
"Vastaavan hoitajan on oltava täysi-ikäinen ja luotettava henkilö, joka ei ole konkurssissa ja jonka toimintakelpoisuutta ei ole rajoitettu. Vastaavaa hoitajaa pidetään luotettavana, jos häntä ei ole lainvoiman saaneella tuomiolla viiden viimeisen vuoden aikana tuomittu vankeusrangaistukseen eikä kolmen viimeisen vuoden aikana sakkorangaistukseen rikoksesta, jonka voidaan katsoa osoittavan hänen olevan ilmeisen sopimaton vastaavaksi hoitajaksi. Vastaavaa hoitajaa ei kuitenkaan pidetä luotettavana, jos hän on muutoin aikaisemmalla toiminnallaan osoittanut olevansa ilmeisen sopimaton vastaavaksi hoitajaksi."
Valitettavasti KHO ei ratkaissut itse kysymystä. Perustuslain 8 §:n ilmaiseman taannehtivien rangaistussäännösten kiellon analoginen soveltaminen tosin hyväksyttiin, ja KHO totesi, ettei em. lainkohdan toisen virkkeen kaavamainen ratkaisumalli sovellu tapaukseen. Korkein hallinto-oikeus palautti asian lääninhallituksen käsiteltäväksi momentin viimeisen virkkeen tarkoittamaa kokonaisarviointia varten.
Noh, koska tuosta vuoden 1998 tuomiosta on nyt jo se viisi vuotta kulunut, emme ikinä saa vastausta itse kysymykseen - siis siihen että olisiko tämä vanha petostuomio estänyt välittäjärekisteriin merkitsemisen - vaan lääninoikeus ratkaissee asian suoraan Y:n hyväksi. Alkuperäinen lääninoikeuden päätös oli vuodelta 2001, joten ainakin nämä pari vuotta Y:llä meni muissa hommissa.
Tarinassa on myös se mielenkiintoinen pointti, että tilannehan olisi muuttunut, jos A olisi aikanaan valittanut saamistaan tuomioista. Vuoden 1998 aikana annetun käräjäoikeuden tuomiosta valittaminen olisi helposti voinut siirtää asian lainvoimaisen ratkaisun vuodelle 1999, ellei peräti vuodelle 2000. Tällöin tämä yllättävä sanktio olisi ollut A:n kannalta entistä olennaisempi. Näiltä osin aikarajojen laskeminen oikeusjärjestelmän hitaudesta riippuvaisesta lainvoimaisuuspäivämäärästä kuulostaa jopa hieman epäoikeudenmukaiselta.