Lakiryhmässä puhuttiin taas kerran siitä, miten väärän tilisiirron saa purettua. Keskusteluketju kertoo kaiken, mutta tiivistelmänä kuitenkin:
Perusteettomat varainsiirrot saa lähes aina peruttua. Toinen asia on sitten se, että jos siirrät varattomalle henkilölle rahoja, ja tämä ehtii ne käyttää, hänellä ei välttämättä ole mitään mistä ne palauttaisi - näiltä osin tappiota voi kyllä tulla. Jos varoja ei ole vielä siirretty vastaanottajan tilille, pankki yleensä peruuttanee siirron pyynnöstä. Ketjussa väitetään että näin tehtäisiin joskus muutenkin. Se vaikuttaa erikoiselta, mutta mahdotontahan tuotakaan väitettä olisi vääräksi todistaa.
Jos apua ei saa pankilta, asiasta voi keskustella rahojen vastaanottajan kanssa. Mikäli palautus ei luonnistu sopupuhein, homma hoituu kyllä oikeudessakin. Perusteettoman edun palautuksesta eli kondiktiosta ei ole varsinaista lain yleissäännöstä, mutta useista erityissäännöksistä muodostuu melko yhtenäinen oppi. Kirjallisuudessa kondiktiota käsitellään hyvin esimerkiksi Aurejärven ja Hemmon teoksessa Velvoiteoikeuden oppikirja.
Lähtökohta on se, että palauttajalle ei saa aiheutua virheestä kustannuksia. Näin ollen hän lienee pääosin oikeutettu kuittaamaan omat kulunsa (esim. pankin palvelumaksut ja/tai selvityskulut) summasta ennen palautusta. Toisaalta on mahdollista katsoa, että hän on kuitenkin velvollinen suorittamaan varoille Suomen Pankin peruskoron mukaista tuottokorkoa.
Ryhmässä on tullut esiin myös mahdollisuus nostaa rikossyyte kavalluksesta, mikäli varat käytetään. Sinänsä kavallustunnusmerkistö (RL 28:4) sopii mainiosti näihinkin tapauksiin, mutta toisaalta varojenkäytön tahallisuusvaatimus tarkoittanee sitä, että valtaosassa tapauksista ratkaisu ei löydy rikosoikeuden puolelta. Lisäksi on mahdollista katsoa, että edes varojen käyttäminen ei olisi kavallus, ellei samalla oma maksukyky heikkene niin paljon, ettei takaisinmaksu enää onnistu (ks. nyytisartikkelini aiheesta).
KKO antoi pari päivää sitten ratkaisun KKO 2004:50, jossa liikekiinteistössä kahvilaa pitänyt A oli eräästä sivuovesta kulkiessaan loukkaantunut oven lasin rikkouduttua. Asiassa oli kyse siitä, onko kiinteistön omistava yhtiö vastuussa.
Käräjäoikeus ja hovioikeus vapauttivat yhtiön vastuusta, mutta KKO katsoi liikekiinteistön omistajan olevan vastuussa. Kyse on siitä, että julkisissa tiloissa ylipäätäänkin vastuu tapaturmista asetetaan hyvin pitkälle ko. tilan ylläpitäjälle. Kävin näitä ratkaisuja muutaman kappaleen läpi vahingonkorvauksen perusteita käsittelevässä jutussani, joten en toista niitä tässä; riittänee kun sanon, että KKO:n uusi ratkaisu oli vain jatkoa sille, että kiinteistön omistajana ei ole helppo olla. ;-)
Asiaan liittyen, juuri eilen tulleissa Lakimiesuutisissa oli juttu asunto-osakeyhtiön ja sen toimielinten (isännöitsijä, hallitus) vastuuasemasta erilaisten henkilö- ja esinevahinkojen tapahtuessa. Juttu oli mielenkiintoinen, mutta uusimmasta numerosta ei ole hajuakaan verkossa, ja juttujakin pihdataan rekisteröinnin taakse. Kirjoitan joskus tiivistelmän kun keksin ne ylimääräiset minuutit homman tekemiseen.
Heitän vielä lopuksi hetkeksi hybridimedia-ammattilaisen hatun päähän: LMU ei muuten ole niin hyvä lehti, että sen kannattaisi tuollaista pihtaamista harrastaa. Parempi olisi, kun ko. järjestöjulkaisu antaisi kaikkien perehtyä artikkeleihinsa ja keräisi sillä goodwilliä - jäsenet saavat lehden kuitenkin ilmaiseksi, ja kukaan tuskin jättää verkko-LMU:n takia liittoon liittymättä. Juristikunnassa on riittävä määrä sulkeutuneisuutta jo valmiiksikin.
Aiemmin kirjoitin lätkämatsissa lentäneestä kiekosta ja siitä seuranneesta korvaustuomiosta (Oulun Kärpät joutuu maksamaan 40 000 e vammautuneelle katsojalle). Rovaniemen hovioikeus on näemmä julkaissut kyseisen tuomion kokonaisuudessaan: asia S 03/306.
Rovahovi ja asiaa aiemmin käsitellyt (ilmeisesti Oulun?) käräjäoikeus käy ratkaisussa pitkälti läpi korvausvastuun edellytyksiä melkein koulukirjamaisella tasolla. Argumentaatio päätyy siihen, että taloudellisen toiminnan järjestäjänä kiekkoseura on vastuussa katsojaturvallisuudesta, ja että pääsylipun ostaminen lätkämatsiin ei tarkoita kiekkoriskin hyväksymistä. Olennaisesti asiassa oli kyse myös vahingon ennakoitavuudesta.
Tuomiossa käsitellään myös kysymystä siitä, mikä merkitys SM-Liigan turvallisuusohjeilla on. Hovioikeus toteaa hallin sivupleksin olleen vain 101 cm korkea, kun SM-Liigan ohjeet sallisivat 120 senttiäkin. Epäselväksi jää, miten korvausvastuuseen olisi suhtauduttu, jos pleksi olisi ollut tuon 120 cm:n korkuinen.
Joka tapauksessa kaiken kaikkiaan kiinnostava juttu, jonka erityisenä positiivisena piirteenä on se, että aihepiiri on suunnilleen kaikkien ymmärrettävissä ja tuomio on melko hyvin kirjoitettu. Rinnakkaislukemiseksi sopii vaikkapa juttuni vahingonkorvauksen perusteista.
Defensor Legisin numerossa 6/2003 oli mielenkiintoinen Esa Hakkolan kirjoitus velkakirjalain 27 §:stä ja "rahoituksen neutraliteetista" factoring-rahoituksen yhteydessä. VKL 27 § on melko tunnettu pykälä, jonka olennainen sisältö on tiivistettävissä muotoon "tavallisen velkakirjan siirronsaaja ei voi saada velkakirjaan parempaa oikeutta kuin mikä siirtäjällä oli". Arkinen järki tukee tätä ajatusta luontevasti. Entä juristijärjen mukainen tulkinta?
Nimenomaisesti VKL:n säännös tarkoittaa vain väiteoikeutta, siis oikeutta puolustautua maksun perinnältä esim. vetoamalla vastasuorituksen virheellisyyteen. KKO:n käytännössä (ratkaisut KKO 1996:128 ja KKO 1998:49) VKL:n säännös on laajennettu koskemaan myös vaadeoikeutta, joka tarkoittaa lähinnä oikeutta esittää vaateita maksun jälkeen.
Factoring-rahoitus on järjestely, jossa myyjätaho (M) siirtää ostajalta (O) olevan saatavansa rahoitusyhtiölle (R). R siis laskuttaa O:ta, ja toisaalta suorittaa osan saatavasta M:lle (yleensä jo heti saatavan siirron yhteydessä). R luonnollisesti veloittaa M:ltä jotain palveluistaan. Järjestely siirtää riskejä pois M:ltä ja mahdollistaa pitkien maksuaikojen luottokaupan sitomatta merkittäviä määriä M:n pääomaa.
VKL 27 §:n nykytulkinnan ja factoring-rahoituksen erityispiirre on siinä, että edellisen kuvion ostajan O asema itse asiassa paranee: esim. vakavan virheen tapauksessa M:n maksukyky ei välttämättä riitä kauppahinnan palautukseen, mutta R:n riittää. M:n ajauduttua konkurssiin ostaja voi kuitenkin hakea saatavaansa R:ltä, mitä oikeutta hänellä ei tietenkään olisi ilman factoring-järjestelyä. Näin ollen nykytulkinnan mukaan factoring-rahoitus ei ole neutraalia sikäli, että rahoitussopimuksen olemassaolo vaikuttaa osapuolten oikeuksiin olennaisella tavalla.
VKL 27 §:aa tulkitaan tässä tapauksessa siis siten, ettei rahoitusyhtiön saama oikeus kauppahintasaatavaan voi olla parempi kuin myyjäyhtiön saatava myöskään jälkikäteisen vaadeoikeuden osalta. Ratkaisun sivuvaikutuksena ostaja hyötyy. Hakkola kritisoi ratkaisua painavasti. En tunne factoringia riittävästi ottaakseni kantaa itse asiaan, mutta ainakin pikaisesti ajateltuna päädyn samalle kannalle siitä, ettei VKL 27 §:n laajentavalle tulkinnalle ole kovin hyviä perusteita.
Kuluttajaoikeudellisesta vinkkelistä mainittakoon, että kuluttajansuojalain 7:13:ssa nimenomaisesti myönnetään kuluttajille vaadeoikeus myös rahoitusyhtiöitä vastaan. Tätä voidaan perustella heikomman osapuolen suojalla. Aiemmin mainituissa KKO:n tapauksissa kyse oli kuitenkin puhtaasti yritysten välisistä kolmiodraamoista.
Vaihteeksi poiminta jo hieman iäkkäämmästä oikeuskäytännöstä: Tapauksessa KKO 2003:81 oli kyse varsin monisyisestä tilanteesta, jossa henkilö A oli B Oy:n konkurssipesän hoitajana jättänyt perimättä C Oy:n velkoja sekä C:ltä itseltään että C:n veloista takaukseen menneeltä pankki D:ltä. Tapahtumat ovat 10 vuoden takaisia, ja asiassa on kyse (muun ohella) vanhentumisaikojen laskemisesta.
B Oy vaati A:lta korvauksena n. 1,2 miljoonaa markkaa, joka oli se summa, jonka B Oy oli kärsinyt C Oy:n mentyä myöhemmin konkurssiin ja jätettyä velkansa maksamatta (asiassa on huomattava, että A toimi juuri B:n pesänhoitajana - B jatkoi siis toimintaansa konkurssin jälkeen). D Oy:n takausvastuu oli päättynyt 22.5.1986, ja A:n tehtävät pesänhoitajana olivat loppuneet 16.6.1987. C Oy oli lopullisesti asetettiin konkurssiin 2.1.1989, ja konkurssipesän loppukokous pidettiin 20.5.1994. Kanne jätettiin Helsingin käräjäoikeuteen 24.3.1997. Tilanteessa sovellettiin yleistä 10 vuoden vanhentumisaikaa, ja asiassa oli kyse siitä, mistä hetkestä lähtien vanhentumisaika lasketaan.
B yksilöi käräjäoikeudessa kanteensa perusteeksi sen, että A oli jättänyt perimättä C:n saatavaa takaaja D:ltä viimeistään 22.5.1986, sekä myöhemmin oikeudenkäynnin aikana (2.6.1999) myös sen, että A ei ollut myöskään perinyt saatavaa itse päävelalliselta D:ltä.
Käräjäoikeus katsoi, että mahdollinen A:n vahingonkorvausvelvollisuuden vanhenemisaika alkoi takausvelan perimisen osalta juosta 22.5.1986, joten niiltä osin kanne oli vanhentunut. Suoraan C:ltä perimisen osalta KäO totesi, että saatavan oikeudellinen asema oli ratkaistu vasta 16.11.1987, jolloin A ei enää toiminut pesänhoitajana. Hovioikeus puolestaan katsoi, että kanteessa tarkoitettu vahinko olikin syntynyt C Oy:n konkurssipesän loppukokouksessa 20.5.1994, jolloin B:n mahdollinen vahingonkorvaussaatava ei voinut vielä olla vanhentunut. HO palautti asian käräjäoikeuteen.
KKO:n mukaan se, että vahinkojen suuruus on selvinnyt tarkalleen vasta loppukokouksessa 20.5.1994, ei tarkoita etteikö itse vahinko olisi syntynyt aiemmin. Takauksen perintään liittyvän vastuun osalta KKO totesi vanhentumisajan alkaneen 22.5.1986. Suoraan C:ltä perimisen osalta korkein oikeus jatkoi, että vahingon on katsottava syntyneen silloin, kun laiminlyönti päättyi - siis silloin, kun A:n toiminta pesänhoitajana päättyi 16.6.1987. Näiltä osin KKO katsoi velan vanhentuneeksi siksi, että velasta oli muistutettu vasta 2.6.1999, kun B:n väitettä käsiteltiin käräjäoikeuden istunnossa.
KKO:n vähemmistö katsoi, ettei korvausvaatimus ole vanhentunut siksi, että pesänhoidon kaltaisessa jatkuvaluonteisessa sopimussuhteessa vastuu velan perimisestä päättyi vasta kun itse sopimussuhdekin, eli 16.6.1987. Se, että B:n kanne laajeni jatkossa kattamaan myös perimisen suoraan C:ltä, ei muuttanut itse vastuun kohdetta. Kanne, joka oli nostettu 24.3.1997, oli ajoissa toimitettu muistutus velan vanhenemisesta myös suoraan C:ltä suoritettavan perinnän osalta.
Tuomion lukemalla selviää mm. se, että B Oy oli faksannut A:lle 22.5.1996 muistutuksen velasta. Tämä olisi riittänyt vanhentumisvastuun katkaisemiseen (päivälleen 10 vuotta velan syntymisen jälkeen!), mutta B:llä ei ollut näyttöä siitä, että A olisi saanut muistutuksen tietoonsa tuolloin. Mikäli B olisi näiltä osin toiminut edes hieman ryhdikkäämmin, asia olisi ollut hoidossa. Samaten kaikki olisi ollut kunnossa, jos myös C:ltä suoraan periminen olisi otettu esiin heti alkuperäisessä kanteessa. Tarinan opetus on siis se, että huolellisuuden puute tulee kalliiksi - tässä tapauksessa sen hinta oli mahdollisesti jopa tuo 1,2 miljoonaa.
Vakuutusoikeus on antanut hiljattain päätöksen (7840:2002) asiassa, jossa rikoksen seurauksena yhden ylähampaansa menettäneelle A:lle oli rakennettu hammasproteesi. A vaati tämän jälkeen korvausta aiheutuneesta pysyvästä viasta ja haitasta. Vakuutusoikeus katsoi, ettei proteesin käyttöön liittynyt sellaisia ongelmia, jotka aiheuttaisivat pysyvää toiminnanvajausta. A:n korvausvaatimus hylättiin.
Defensor Legisin numerossa 5/2003 julkaistiin Heikki Halilan mielenkiintoinen kirjoitus "Dopingista johtuva vahingonkorvausvelvollisuus urheilun lajiliitolle", joka käsittelee vaikeaa kysymystä siitä, millä edellytyksin urheilija voi joutua korvaamaan lajiliitolle dopingin käytöllä aiheuttamansa vahingon, joka tyypillisesti ilmenee valtionavun leikkauksena ja sponsorisopimusten menettämisenä. Asiaan liittyy useita vaikeita kysymyksiä, joista tiiviisti seuraavassa.
Ensimmäinen ongelmallinen kysymys on se, katsotaanko vahingon syntyneen sopimussuhteessa vai muuten. Halila esittelee useita vaihtoehtoisia tapoja siihen, miten sopimus olisi voinut konstruoitua; yksinkertaisimmillaan kyse on tietenkin suoraan lajiliiton kanssa allekirjoitetusta valmennus- ja kilpailusopimuksesta. Muita vaihtoehtoja ovat mm. lisenssin tai kilpailumääräyksien kautta tapahtuva hyväksyminen.
Sopimusrakenteeseen liittyy se, voidaanko (ehkä hiljaisesti) syntyvään sopimukseen katsoa sisältyvän dopingin käytön kieltävä ehto, ja toisaalta se, kuinka selkeästi tällaiseen ehtoon on sitouduttava, jotta sen rikkominen voisi muodostaa vahingonkorvausvelvollisuuden. Lisäproblematiikkaa aiheuttaa se, että varsinkin maajoukkuetasoa alempana kilpailevilla urheilijoilla harvemmin on suoraa suhdetta lajiliittoon, vaan korkeintaan omaan urheiluseuraansa. Halila kuitenkin pitää lajiliittoon asti ulottuvan vastuusuhteen muodostumista näissäkin tilanteissa mahdollisena eräänlaiseen konkludenttiseen kolmikantasopimukseen pohjautuvan konstruktion kautta.
Mikäli urheilijan on katsottava toimivan sopimussuhteen ulkopuolella, puhtaan varallisuusvahingon (ks. vahinkolajit) korvattavuus vaatii julkisen vallan käyttöä, rikollista tekoa tai erityisiä syitä. Julkisesta vallasta ei ole kyse ja dopingin käyttö itsessään ei ole rikollista (ks. RL 44:6), joten korvattavuuden edellytyksenä olisi erityisen painavien syiden olemassaolo. Hyvien tapojen rikkomista on joskus pidetty erityisen painavana syynä, mutta tämäkään ei nykyisin ole absoluuttinen sääntö. Mahdottomana tällaista korvausvastuuta ei voi pitää, mutta kynnys lienee korkea.
Toinen haastava aihe on korvauksen muut edellytykset: tuottamus (tai tahallisuus) ja syy-yhteys. Urheilijan vastuu dopingista kilpailukieltojen osalta on melko ankara sikäli, että yleensä urheilija tuomitaan, vaikka hän näyttäisikin olleensa dopingin käytöstä tietämätön. Toisaalta vahingonkorvausvastuuseen vaaditaan kuitenkin ainakin jonkintasoista tuottamusta. Näinpä ratkaisu, jossa urheilija saa kilpailukiellon mutta vapautuu vahingonkorvausvastuusta, on ainakin periaatteessa mahdollinen.
Syy-yhteyden osoittaminen doping-tapauksissa on hankalampi asia, erityisesti jos doping-käryjä tapahtuu useita (kuten Lahdessa 2001). Vastuun jakaminen useiden aiheuttajien kesken on hankalaa erityisesti siksi, ettei sponsorien tai valtion toiminnasta ole kovinkaan helposti pääteltävissä sitä, kuinka merkittävästi kunkin urheilijan dopingkäry on vaikuttanut tukien tai sopimusten leikkauspäätökseen.
Toisaalta yksilökäryissäkin on varottava linjaa, joka johtaisi siihen, että "viimeisen korren kekoon kantanut" urheilija joutuisi korvaamaan mahdolliset aiempien vuosien doping-käryjen aiheuttamat vahingot tapauksessa, jossa sponsorit ym. ovat harkinneet toimenpiteitä jo useampaan otteeseen, mutta ryhtyneet toimiin vasta esimerkiksi poikkeuksellisen näkyvän tapauksen yhteydessä.
Edellä esitetyn valossa korvausmäärien arviointi on tietysti hankalaa. Soppaa voi vielä yrittää hämmentää ottamalla esiin argumentaation vahinkojen ennakoitavuudesta ja siitä, onko lajiliitto pyrkinyt välttämään vahinkoja mahdollisimman tehokkaasti ja niin edelleen.
Hiihtoliitto onkin ottanut käyttöön vakiomääräisen (50 000 euroa) sopimussakkolausekkeen uusissa valmennussopimuksissaan. Tätä voidaan tietenkin pitää helpohkona ratkaisuyrityksenä, jonka varjopuolena voi olla epäoikeudenmukaisesti määräytyvä korvaus joissain ääritilanteissa. Tästä puolestaan seuraa oikeudellista epävarmuutta mahdollisen sovittelun (mm. OikTL 36 §) muodossa.
Rovaniemen hovioikeus tuomitsi Oulun Kärpät 40 000 euron vahingonkorvauksiin katsojan saatua kiekon päähänsä (ks. Hesarin verkkouutinen). Kärppien ei katsottu toimineen riittävän huolellisesti katsojien turvallisuuden takaamiseksi. Vahingonkorvauseriä olivat mm. tulonmenetykset, vammautumiskulut, kosmeettinen haitta sekä kipu ja särky.
Tapauksen ratkaisua ei ole vielä missään verkossa, joten yksityiskohtia on vaikea arvioida. Selvää tietysti on, että esimerkiksi kiekkokaukalon päätyverkon poistaminen tai reikäisen verkon käyttäminen aiheuttavat vastuun, koska vaarantaminen on niin ilmeistä. Mutta jos kiekko kopsahtaa kaukalon sivuilla olevaan katsomoon, kuinka pitkälle tämä on seuran vika? Haluaisiko kukaan katsoa lätkää, jos koko kaukalo olisi eristetty hallista pleksiseinin?
Lienee niin, että mitä kaupallisempi ja markkinoidumpi lätkämatsi on, sitä vähemmän sinne osallistujilta voidaan odottaa implisiittistä suostumusta riskinottoon mm. tämäntyyppisten vammojen seurauksena. Koulun kentällä junnulätkää tuijottavien suhtautuminen lajiin ja sen riskeihin on varsin erilainen kuin Jokerien ottelun yhteydessä pidettävään edustustilaisuuteen eksyneiden pukumiesten -- liekö Jokereille sitten tämän "ulkopuolisemman" audienssin vuoksi asetettava myös suuremmat vaatimukset turvajärjestelyiden osalta?