Tässä jutussa käsitellään sopimuksenulkoisessa suhteessa suoritettavan vahingonkorvauksen sisältöä - siis sitä, mitä vahinkoja korvataan ja miten vahinkomäärät arvioidaan. Vahingonkorvauksen edellytyksistä ja muista peruskysymyksistä on erillinen juttunsa Vahingonkorvauksen perusteet sopimussuhteen ulkopuolella. Kuten edellä viitattu yleisesityskin, tämäkin juttu painottuu vahingonkorvauslain (412/1974, jäljempänä VahL) soveltamisalaan. Vahingonkorvausoikeudellista erityislainsäädäntöä tai sopimukseen pohjautuvaa vastuuta ei tässä yhteydessä käsitellä.
Vahingonkorvauksen sisällöllisessä määrittelyssä on kaksi keskeistä lähtökohtaa. On toisaalta määriteltävä, mitkä vahingot korvataan ja toisaalta se, minkä suuruisina vahingot on korvattava. Kysymys korvattavista vahinkolajeista on laajahko, ja sitä käsitellään seuraavassa. Korvauksen määrän mittaaminen on sekin hankalaa, ja erityisesti henkilövahinkojen osalta usein vaikeasti arvioitavissa. Määräarviointia käsitellään tarkemmin kunkin vahinkolajin yhteydessä.
Vahingon suuruuden määrittelyn eräänlaiseksi yleisohjeeksi voidaan ottaa ns. differenssilaskenta, jossa verrataan kuvitteellista tapahtumankulkua ("mitä olisi käynyt, jos vahinkoa ei olisi tapahtunut") siihen, mitä oikeasti on tavattu. Näiden tapahtumakulkujen välinen erotus on siis syntynyt vahinko. Tärkeää on huomata, että differenssiarvio on subjektiivinen: esimerkiksi hajonneen auton käyttöarvoa arvioidaan nimenomaan vahingonkärsijän tarpeiden mukaan eikä yleisen mittapuun (keskiarvon tms.) valossa.
Eräänlainen differenssiopin tiukasta tulkinnasta irtautuva poikkeus liittyy ylimääräisen työn palkkakuluihin. Useissa oikeustapauksissa on nimittäin tuomittu korvauksia siitä, että vahingonkärsijä on joutunut käyttämään työntekijöitään vahingon jälkien korjaamiseen teettämättä kuitenkaan ylitöitä (joista olisi syntynyt selkeästi mitattava korvauserä). Ongelma tässä kietoutuu siihen, että vakiopalkkakulut kuten kuukausipalkat olisi maksettu joka tapauksessa. Tällaisia vahinkoja on kuitenkin pidetty korvauskelpoisina erityisesti rikosvahinkojen yhteydessä.
Vahingonkorvaus tulee yleensä määritellä täyden korvauksen periaatteen mukaisesti siten, että vahingonkärsijän koko vahinko tulee kompensoiduksi (vahinkolajeja koskevat rajoitukset huomioiden). Toisaalta vahingonkorvausoikeudessa yleisesti tunnetaan rikastumiskielto, jonka mukaan vahingonkärsijä ei saa päätyä vahingon seurauksena edullisempaan asemaan kuin missä hän olisi ollut ilman vahingon tapahtumista.
Keskeinen periaate on myös se, että vahingonkärsijän on pyrittävä minimoimaan vahingot (vahingonrajoittamisvelvollisuus). Mikäli hän ei näin tee, korvausvelvollisen vastuu rajautuu siihen määrään, mitä vahinkoa olisi aiheutunut jos vahingonkärsijä olisi toiminut vahingon määrän minimoivasti. Edellä mainittua hyvin lähellä on VahL 6:1:ssäkin esiintyvä säännös vahingonkärsijän myötävaikutuksesta: jos vahinkoa kärsinyt on myötävaikuttanut vahingon syntyyn (esimerkiksi omalla varomattomuudellaan), vahingonkorvausta voidaan sovitella.
Vahingot voidaan jakaa vahinkolajeihin sen mukaan, mihin itse vahinko kohdistuu. Kuten jäljempänä esitetään, vahingot voidaan jakaa esine-, henkilö- ja varallisuusvahinkoihin. Lisäksi voidaan tehdä jako aineellisiin ja aineettomien vahinkojen välillä. Usein on tarpeen myös erottaa ensivahinko, joka on siis varsinainen vahinkoketjun alullepanija muista seurannaisvahingoista. Seurannaisvahinkojen massasta voidaan vielä erottaa erillisenä ryhmänä kolmannelle osapuolelle aiheutuneet vahingot.
Tämä esitys jäsentelyä ensin mainitun varsinaisen vahinkolajijaon mukaan. Samaa jaottelua noudatetaan myös vahingonkorvauslain 5 luvussa. Muut jakoperusteet huomioidaan kunkin vahinkolajin alla lyhyin viittauksin.
Esinevahinko ilmenee tyypillisesti materiaalisen esineen vioittumisena tai tuhoutumisena. Vioittumisen tapauksessa differenssiopin mukaan luonteva korvausperuste on vahingon korjaamisesta aiheutuneiden kustannusten määrä (esimerkiksi auton kylkeen tulleen lommon oikaisukulut). Silloin, kun kyse on omaisuuden totaalisesta tuhoutumisesta, luontevampi korvausperuste on uuden esineen hankintahinta. Lähtökohtana on vastaavan esineen hankinta, mutta pääsääntöisesti vahingonkärsijä voi hankkia paremmankin tuotteen - tällöin vahingon aiheuttajan korvausvastuu kuitenkin rajautuu tuotteen palauttamiseen vahinkoa edeltäneeseen tilaan.
Esinevahinkoja korvattaessa on huomattava, että myös uusi samanlainen tai korjattu esine voi olla erinäisistä syistä aiempaa parempi, jolloin rikastumiskiellon vuoksi ei olisi perusteltua korvata koko hankintahintaa. Tällainen on esimerkiksi tilanne, jossa rikkoutuneiden silmälasien tilalle hankitaan uudet. Tällöin hankinta tyypillisesti siirtää eteenpäin seuraavaa luonnollisista syistä (lähinnä näön heikkenemisestä) tarvittavaa uushankintaa. Vastaava esimerkki toistuu monien teknisten laitteiden odotettavan käyttöiän parantuessa korjauksen tai uushankinnan seurauksena.
Korvaus on siis pyrittävä määrittelemään siten, että se kattaa koko aiheutuneen vahingon mutta ei yhtään enempää. Käytännössä arviointi on usein erittäin vaikeaa - esimerkiksi ostettaessa autoon uudet renkaat ilkivaltaisesti rikottujen tilalle on mahdotonta arvioida täsmällisesti, kuinka monen euron verran paremmat renkaat uudet ovat. Tämän vuoksi on käytettävä arvioita tuotteiden oletettavista kestoajoista ja muita vastaavia mittareita.
Hankinta- tai korjaushinnasta tehtävää vähennystä ei tarvitse huomioida silloin, kun tuotteeseen tuleva parannus on vahingonkärsijän kannalta asiallisesti ottaen hyödytön ja vain korjauksen pakollinen sivutuote. Esimerkiksi auton uusi puskuri on epäilemättä joistain katsantokannoista nähden parempi tuote kuin rikkoontunut, mutta uudellakaan puskurilla ei ole käyttöarvoa itse päätuotteen (auton) käyttöiän jälkeen. Tässä tapauksessa uuden puskurin hinta olisi kokonaisuudessaan korvauskelpoinen, ellei sitten ole katsottava, että uusi puskuri vaikuttaisi olennaisesti auton myyntihintaan.
Arvon määrittäminen ei aina ole aivan suoraviivaista. Eräitä erityistilanteita kohdistuu elinkeinonharjoittajien tilanteeseen, jossa kyse on lähinnä siitä, korvataanko varastetusta tavarasta sen tukku- vai myyntihinta. Ratkaisussa KKO 1982-II-121 tuomittiin huoltoasemalta tavaraa varastaneet suorittamaan korvauksena se hinta, jonka huoltamo joutui maksamaan uusien vastaavien myyntiartikkelien hankinnasta lisättynä tuotteiden hankintaan ja esillepanoon liittyvillä kuluilla. Ratkaisussa KKO 1990:10 päädyttiin samaan Alkosta tehdyn varkauden osalta.
Edellä kuvatun periaatteen mukaisesti kyse on negatiivisen sopimusedun korvauksesta. Siinä vahingonkärsijä saatetaan siihen asemaan, jossa hän ei olisi ollut ilman sopimusta tai vahinkoa. Positiivisen sopimusedun korvauksen periaatetta (korvaus sen tilanteen mukaan, johon myyjä olisi päässyt, mikäli sopimus olisi täytetty) on kuitenkin sovellettu ratkaisussa KKO 1997:208, jossa petollisesti toimineet ostajat olivat tilanneet televisioita ilman aikomustakaan maksaa näitä. Perusteluna positiivisen sopimusedun korvaamiselle käytettiin mm. sitä, että sopimukseen perustuvan velkomiskanteen nostaminen olisi johtanut nimenomaan sovitun kauppahinnan tuomitsemiseen maksettavaksi.
Vielä eräänä erityistapauksena on mainittava tilanne, jossa tuhoutunut esine on ainutkertainen. Sen korvausarvona on pidettävä yleensä kohteen myyntihintaa juuri ennen vahingon tapahtumista tai sen käypää arvoa (joka voi olla suurempi kuin myyntihinta).
Esinevahinkoon voi liittyä myös muita korvattavia kulueriä. Varsin tavallinen tällainen erä on korvaavan esineen vuokrameno. Sen tyyppinen kulu tuomitaan suoritettavaksi ainakin silloin, mikäli vuokraus on ollut tarpeen esimerkiksi muun aiheutuvan vahingon minimoimiseksi. Jos esimerkiksi auton vuokraaminen on ainoa tapa päästä töihin, on vahingon minimointivelvollisuuden vuoksi syytä vuokrata auto, mikäli vuokrakulut ovat pienemmät kuin muutoin aiheutuvat palkan menetykset.
Esinevahinkona on myös korvattava "tulojen tai elatuksen vähentyminen" (VahL 5:5). Tällä perusteella esimerkiksi saamatta jäänyt työtulo tai vastaava kulu voi olla korvattavaa menetystä, mikäli vahinkoa ei olisi pystytty kohtuudella välttämään (vrt. edellisen kappaleen esimerkki). Nimenomaisesti on huomattava, että esinevahinkoon liittyvä kärsimys ei pääsääntöisesti ole korvattavaa. Näinpä KKO:n ratkaisukäytännössä onkin hylätty autonomistajan vaatimus saada korvausta mielipahasta, joka aiheutui kun hänen autonsa moottoria oli vahingoitettu tahallisesti. Ks. KKO 1978-II-43.
Mikäli esinevahinkoon liittyy useita vahingonkärsijöitä, on ratkaistava, keillä heistä vahinko on aiheutunut ensivahinkona ja keiden korvausoikeus on riippuvainen kolmansien oikeudesta korvaukseen. Oikeuskäytäntö tuntee kaksi ilmailuun ja sähköjohtoihin liittyvää perinteistä kouluesimerkkiä, jotka havainnollistavat esinevahinkoon liittyvät seurannaisen varallisuusvahingon korvattavuutta:
Tapauksista voidaan siis päätellä, että seurannaisvahinkojen korvattavuus rajautuu vain ensivahingon kärsineeseen ja tätä hyvin lähellä olevassa suhteessa oleviin tahoihin. Vanhassa oikeuskirjallisuudessa (ja vakuutussopimuslain 62 §:ssa) korvausoikeus on rajattu omistajaan, pantti- ja pidätysoikeuden haltijaan ja eräisiin muihin vastaavan esineoikeudellisen aseman haltijoihin. Tapauksen KKO 1994:94 perusteluissa KKO kuitenkin totesi, ettei puhdas esineoikeudellinen rajaus ole kohtuullinen, mutta mm. vahinkojen ennakoitavuuden vuoksi esineoikeuksien osoittamasta piiristä poikkeaminen tulisi tehdä vain poikkeuksellisesti.
Henkilövahinkokorvauksen sisältöä säännellään varsin tarkasti vahingonkorvauslain 5 luvussa, minkä lisäksi korvauskäytäntöä tukee mm. runsas liikennevahinkolautakunnan normisto. Tulevaisuuden kehitystä silmällä pitäen on hyvä huomata, että oikeusministeriössä on käynnissä henkilövahinkoja koskevien korvaussäännösten uudistamista koskeva hanke. Tässä jutussa henkilövahinkotoimikunnan ehdottamia uudistuksia ei kuitenkaan ole erityisesti huomioitu.
Korvattavia varsinaisia henkilövahinkoja ovat tyypillisimmin sairauden ja vamman hoitokulut ja vahingosta aiheutuneet muut kulut, tulojen ja elatuksen vähentyminen sekä eräät aineettomat vahingot. Lisäksi on säädetty eräistä muista korvausperusteista lähinnä vakavien väkivaltarikosten uhrien omaisia silmälläpitäen.
Hoitokulut korvataan halvimman ja tehokkaimman hoitovaihtoehdon käyttämisestä aiheutuneet kustannukset. Käytännössä hoitokuluista tuomittavia korvauksia leikkaa se, että julkisen terveydenhuollon kustannukset ovat melko maltillisia, ja useissa tapauksissa vahingonkärsijä saa lisäksi korvausta jonkin vakuutuksen nojalla. Tällöin korvattavaksi osuudeksi jää vain vahingonkärsijän omavastuu.
Halvimman hoitovaihtoehdon periaatteesta voidaan poiketa perustellusta syystä, mikäli esimerkiksi hoidon kiireellisyyden ja julkisten palveluiden huonon saatavuuden vuoksi on pakko turvautua yksityisen sektorin palveluihin. Epävarmojen hoitokeinojen (uusi tekniikka ym.) käytön korvattavuutta harkittaessa on huomioitava se, mitä muita mahdollisuuksia vahingonkärsijällä olisi ja kuinka vakavasta haitasta on kysymys. Tieteellistä näyttöä vailla olevista hoitomuodoista korvausta ei yleensä suoriteta.
Tavanomaisia muita kuluja ovat kuntoutus- ja lääkärikulut sekä mahdollisten apuvälineiden tarpeet. Esimerkiksi pyörätuolin ja vastaavien apuvälineiden hankintamenot ovat korvattavia (jos ne tosiasiassa jäävät vahingonkärsijän kannettaviksi eivätkä tule hoidetuksi valtion tai vakuutusyhtiön toimesta). Myös tarvittavien kodinhoitopalveluiden tai asunnon muutosten aiheuttamat kustannukset on korvattava, mutta näissäkin on syytä muistaa rikastumiskiellon ja vahinkomäärien minimointivelvollisuuden asettamat vaatimukset.
Ansionmenetystä aiheutuu, kun aiheutuneen henkilövahingon vuoksi vahingonkärsijä joutuu olemaan pysyvästi tai tilapäisesti pois töistä. Käytännössä tapaturmavakuutukset ja vastaavat hoitavat ison osan näistä korvauksista, mutta joitain osia jää myös tavanomaisen vahingonkorvausoikeudellisen normiston varaan.
Ansionmenetyskorvausten määrittelyssä keskeisessä roolissa on vahingonrajoittamisvelvollisuus. Mikäli esimerkiksi henkilö ei kykene enää nykyiseen työhönsä, hänen on kouluttauduttava uuteen ammattiin tai siirryttävä kevyempiin tehtäviin. Korvauksena suoritetaan tosiasiallinen tulojen vähentyminen: jos työntekijä ansaitsi ennen 1500 e kuussa ja vahingon jälkeen 1200 e kuussa, korvaussumma on 300 euroa kuukaudelta. Uudelleenkouluttautumista ei edellytetä, jos se olisi olosuhteet (erityisesti vahingonkärsijän ikä) huomioon ottaen todennäköisesti hyödytöntä.
Vastaavaan tapaan korvataan myös muut työnluonteisten toimintojen vähentymisen tai rajoittumisen aiheuttamat menetykset. Siis myös yrittäjän työtulo korvataan (olkoonkin että laskeminen on huomattavasti työsuhteista henkilöä vaikeampaa), eikä myöskään ole syytä rajata eläkkeen vähenemistä korvausvastuun ulkopuolelle.
Työkyvyttömyyden vähenemisestä aiheutuvat kustannukset voivat osittain eliminoitua taloudellisella panostuksella (esim. apuvälineiden hankkiminen). Tällaiset hankintakulut ovat korvattavia, jos niiden oletettu hyöty (ansion lisääntyminen) on vahinkoa suurempaa.
Elatuksen menettämisen korvaamisessa on tarkkaan ottaen kyse sivulliselle (kolmannelle) aiheutuneen henkilövahingon korvaamisesta - kyse on siis tilanteesta, jossa esimerkiksi vanhempansa menettäneille lapsille pyritään korvaamaan omien vanhempien tuoma taloudellinen turvallisuus. Asiaa koskevan VahL:n säännöksen (5:4) mukaan korvattava määrä ei kuitenkaan ole täyden elatuksen mukainen, vaan kyse on ainoastaan "tarpeellisesta elatuksesta". Elintason laskeminen ei siis vielä perusta oikeutta korvaukseen, vaan päivittäisten tarpeiden toteutumisen on oltava vaarassa.
Vahingonkorvauslaissa asetetaan elatuskorvauksen ehdoksi se, että elatusvelvollisuus perustuu lakiin. Tämä rajaa mm. avopuolisoiden väliset tosiasialliset elatussuhteet korvauskäytännön ulkopuolelle. Ratkaisua on kritisoitu paljon mm. siksi, että se ei ota huomioon nykyaikaisia perhesuhteita, joissa tosiasiallinen elatusvelvollisuus ei aina jäsenny lain säännösten mukaan. Jo mainittu henkilövahinkoja koskevien säännösten uudistusprojekti onkin ehdottanut tähän lainkohtaan muutosta.
Elatus korvataan siihen asti, kunnes elatukseen oikeutetulla on mahdollisuus elättää itsensä. Tyypillisesti kyse on täysi-ikäisyyden rajasta, mutta erityistapauksissa tilanne voidaan ratkaista toisinkin ainakin silloin, kun elatukseen velvollinen on esimerkiksi työntekonsa perusteella kykenevä elättämään itsensä jo ennen täysi-ikäisyyden rajapyykkiä.
Vahingonkorvausoikeudellisina käsitteinä tunnetut kipu ja särky sekä vika ja pysyvä haitta ovat tyypillisiä aineettomia henkilövahinkoja. Näiden osalta korvauksen arvioinnissa vaikuttaa pitkälti liikennevahinkolautakunnan vahvistamat korvaustaulukot, joiden mukaan vahingot luokitellaan ja korvataan pitkälti myös liikennevahinkojen ulkopuolellakin.
Erityisesti vian ja pysyvän haitan korvauksessa tosiasiallisen vahingon määrän arviointiin liittyy tietenkin huomattava määrä spekulaatiota ja subjektiivisia vaihteluita. Jalan rampautuminen häiritsee enemmän aktiiviliikkujaa kuin sohvaorientoitunutta henkilöä. Liikennevahinkolautakunnan taulukoilla on objektiivisuutta tavoitteleva vaikutus, mutta niistä luettavaa korvausmäärää voidaan muuttaa subjektiivisten tekijöiden perusteella.
Kipu ja särky on jaettu kuuteen vaikeusasteeseen, joista kaikkein vähäisimmän luokan vahinkoja ei korvata. Vaikeimmassa korvausasteessa kyse on pitkäaikaisista ja ongelmallisista säryn tunteista, ja niissä korvaussuositus on 16000 eurosta ylöspäin. Lautakunta on luokitellut kunkin vamman aiheuttamat särkytilat erilliseksi luetteloksi.
Vika ja pysyvä haitta tarkoittaa sellaista vahinkoa, joka vähentää henkilön yleistä toimintakykyä. Tyyppiesimerkki on liikuntakyvyn väheneminen raajan vammautumisen seurauksena. Vian ja pysyvän haitan erityinen alaryhmä on kosmeettinen haitta, joka ei sinänsä heikennä toimintakykyä, mutta rumentaa ihmistä. Tällaisia ovat mm. erilaiset arvet (melko lievänä esimerkkinä).
Vian ja pysyvän haitan korvauskäytäntö on jaettu liikennevahinkolautakunnan taulukoissa 20 haittaluokkaan, ja korvausta määriteltäessä huomioidaan erityisesti myös vahingonkärsijän ikä siten, että nuoren saama vamma korvataan suuremmalla summalla. Kosmeettisen haitan korvauksesta on erillinen taulukkonsa, jossa haitat jaetaan viiteen luokkaan, korvausten alkaessa 700 eurosta ja jatkuen aina "yli 18000 euroa"-luokkaan.
Periaatteessa vian ja pysyvän haitan sekä kivun ja säryn korvausmittapuiden pitäisi olla objektiivisia vamman aiheuttaneen teon motiiviin nähden. Näin ei kuitenkaan aina ole ollut, vaan näissä korvausluokissa on tuomittu myös korvausta vahingonkärsijän kokemasta kärsimyksestä erityisesti väkivaltarikosten kohdalla. Tämä johtuu pitkälti siitä, ettei kärsimyksen korvaussäännöissä anneta mahdollisuutta tuomita kärsimyskorvausta väkivalta- tai henkirikoksen uhrille. Henkilövahinkotoimikunnan mietinnössä tätä problematiikkaa on pohdittu laajalti, ja kärsimyskorvauksen selkeää erottamista varsinaisista vika- ja kipukorvauksista ehdotetaan. Ks. myös tapausta KKO 1994:62.
Rajanveto kärsimykseen on hankala myös silloin, kun kivun ja säryn osalta kyse ei ole fyysisen vahingonteon aiheuttamasta kivusta, vaan kyse on henkisistä vahingoista. Näiltä osin voidaan todeta, että vakava-asteinen ja lääketieteellisesti todettu psyykkinen häiriötila voi olla itsenäinen henkilövahinko, josta korvausta voidaan suorittaa kipua ja särkyä koskevien normien pohjalta.
Vahingonkärsijälle voi aiheutua vahinkoteosta myös kärsimystä. VahL 5:6:ssa on määrätty kärsimyksen korvattavuudesta siten, että "Henkilövahinkoa koskevia tämän lain säännöksiä on sovellettava sen kärsimyksen korvaamiseen, jonka on aiheuttanut vapauteen, kunniaan tai kotirauhaan kohdistunut taikka muu sen kaltainen rikos".
Säännöksen tarkoitus on saattaa mainituista rikoksista aiheutuneet henkiset vahingot korvattavuuden piiriin, vaikka niitä ei voidakaan näyttää toteen lääketieteellisesti. Tältä pohjalta onkin tuomittu varsin monentasoisia korvauksia. Näkyvimpiä tapauksia ovat ne, joissa jokin tiedotusväline on perättömällä kirjoittelulla aiheuttanut haittaa jollekin yksityishenkilöile - näistä yleensä merkittävää julkisuutta saaneista tapauksista on myös usein tuomittu merkittäviä korvauksia.
On syytä huomata, että yllä lainatun pykälän mukaan korvausoikeutta ei ole mm. väkivaltarikoksen uhrilla. Tämän vuoksi tuomioistuimet ovatkin jossain määrin kompensoineet kärsimyskorvauksen puutetta muilla korvausmuodoilla; ks. aiempaa huomautusta aiheesta.
Verrattain uutena säännöksenä vahingonkorvauslakiin on tullut 5:4a (voimassa 1.2.1999 lukien), jonka mukaan surmansa saaneelle erityisen läheisillä henkilöillä on oikeus saada korvausta kärsimyksestä, mikäli se katsotaan kohtuulliseksi ja kuolema on aiheutetttu tahallisesti tai törkeällä huolimattomuudella. Rikollista tekoa ei sinänsä vaadita, mutta pykälällä on pääosin tarkoitettu parantaa juuri henkirikosten uhrien omaisten asemaa.
Pykälässä on lueteltu erityisen läheisessä henkilöasemassa olevien ihmisten suhteita: vanhemmat, lapset, aviopuolisot sekä muu erityisen läheinen henkilö. On kuitenkin huomattava, että pykälässä nimenomaisesti myös todetaan, että korvausta tuomitaan vain, jos se katsotaan kohtuulliseksi ottaen huomioon mm. henkilöiden läheisyys. Tämä tarkoittaa sitä, että läheisyyden tulkinta tehdään tosiasiallisten suhteiden mukaan, eikä sinänsä pelkkä vanhemmuus oikeuta korvaukseen - todellista läheisyyttä vaaditaan.
Ks. myös KKO 2002:56 ja KKO 2002:83.
VahL 5:3:n erityissäännöksen nojalla korvattavaa vahinkoa ovat myös surmansa saaneen hautauskulut ja muut hautaamiseen liittyvät kustannukset (esim. lähiomaisten hautajaismatkat, tavanomaiset hautajaistarjoilut ym.). Tässä kohtaa huomioidaan kohtuudella vainajan asema ja kulttuuriympäristö.
Oikeuskäytännössä (ks. KKO 1983-II-138) perunkirjoitukseen ja kuolinpesän asioiden selvittelyyn liittyvät kulut on rajattu vastuun ulkopuolelle.
Kolmansille osapuolille aiheutuneet vahingot ovat pääsääntöisesti korvauskelvottomia aiemmin mainittuja poikkeuksia lukuunottamatta. Lisäksi on huomioitava eräitä muita korvausryhmiä. Tapauksessa KKO 1984-II-61 vahingon aiheuttaja tuomittiin maksamaan vahingonkärsijän työnantajalle korvausta, kun työnantaja oli suorittanut vahingonkärsijälle palkkaa työkyvyttömyydestä huolimatta. Tämä on sikäli perusteltua, että vastaava oikeus olisi ollut myös työntekijällä itsellään, ellei työnantaja olisi hänelle korvausta suorittanut; tavallaan kyse on vain korvausoikeuden siirtymisestä.
Jo aiemmin omaisten kärsimyksen yhteydessä mainittu VahL 5:4a sisältää viittaussäännöksen, jonka mukaan ko. pykälä ei rajoita kolmannen oikeutta saada korvausta varsinaisten henkilövahinkosäännösten mukaan. Näillä perustein siis läheiseenkin kohdistuva kärsimys voi eräissä olosuhteissa olla suoraan korvattavaa henkilövahinkoa. Tästä tilanteesta ks. KKO 1983-II-8, jossa lapsi oli tapettu nimenomaisena tarkoituksena vahingoittaa äitiä. Äidin vaatimat kärsimyskorvaukset tuomittiin maksettavaksi. On tärkeää muistaa, että vuonna 1983 5:4a:n säännöksestä ei vielä ollut tietoakaan - äidin oikeus korvaukseen riippui siis nimenomaan siitä, että hänelle katsottiin aiheutuneen asiasta itsenäistä vahinkoa.
Henkilövahinkotoimikunta on ehdottanut, että vahingonkärsijän lähiomaisten korvausoikeutta laajennettaisiin siten, että omaisille aiheutuneen järkytyksen tms. aiheuttamat hoitokulut olisivat korvattavaa vahinkoa.
Varallisuusvahingolla tarkoitetaan muuta kuin esine- tai henkilövahinkoa. Edellämainittuihin vahinkolajeihin liittyvien varallisuusvahinkojen korvattavuutta on jo käsitelty edellä. Mikäli varallisuusvahinko on täysin itsenäinen, puhutaan puhtaasta varallisuusvahingosta. Sellaisten korvattavuuteen on suhtauduttu vahingonkorvauslaissa varsin tiukasti, mutta sopimukseen pohjautuvassa vastuussa ja vahingonkorvausoikeudellisessa erityislainsäädännössä tehdään merkittäviä poikkeuksia tästä.
Puhdasta varallisuusvahinkoa on esimerkiksi se, kun väärää tietoa levittävä tiedotusväline aiheuttaa yritykselle vahinkoa myynnin vähentymisen muodossa. Tällaiset vahingot korvataan VahL 5:1:n mukaan, "Milloin vahinko on aiheutettu rangaistavaksi säädetyllä teolla tai julkista valtaa käytettäessä taikka milloin muissa tapauksissa on erittäin painavia syitä". Erittäin painaviksi syiksi on hieman esimerkkiä vastaavassa tapauksessa KKO 1991:79 katsottu hyvän lehtimiestavan rikkominen.
Paljolti on keskusteltu myös siitä, onko suhteen sopimuksenkaltaisuus peruste puhtaiden varallisuusvahinkojen korvattavuudelle. Tällaistakin perustetta voidaan ehkä soveltaa eräissä tilanteissa. Hieman sama on tilanne tuottamusasteen vaikutuksen suhteen. Pääsääntöisesti voidaan katsoa, ettei törkeäkään tuottamus aiheuta puhtaiden varallisuusvahinkojen korvattavuutta (esim. KKO 1991:61 tukee tällaista kantaa), mutta aivan ehdotonta estettä tuottamuksen tason huomioinnillekaan ei ole.
Mikäli puhdas varallisuusvahinko johtaa vielä kolmannen osapuolen seurannaisvahinkoon, sen korvattavuus on jo erittäin heikko. Jos esimerkiksi em. esimerkkiä mukaileva tiedotusvälineen harrastama mollaus heikentää yrityksen A tulosta, ja A:lta lisenssituloja saava B kärsii tästä myös, B:n vahinko ei ole korvattavaa, ellei juuri B:n vahingoittaminen ole ollut teon tarkoituksena.
Jouni Heikniemi
1.2.2003
Tämä dokumentti kuuluu sivujeni osioon
Kirjalliset tuotokset / Oikeudellista asiaa.