Vahingonkorvausoikeus on monimuotoinen oikeustieteen ala, joka käsittää hyvin laajan joukon erilaisista häiriö- ja vahinkotilanteista aiheutuneiden vahinkojen kompensaatioita. Tässä jutussa esitellään lyhyesti sopimussuhteen ulkopuolisen vahingonkorvauksen perusteita.
Jo tässä vaiheessa on todettava, että erityisesti tämä juttu pyörii vahingonkorvauslain (412/1974, jäljempänä VahL) sisällön ympärillä. Koko totuus vahingonkorvausoikeudesta on kuitenkin laajempi tarina - huomioon on otettava heti alkuun ainakin joukko erityislainsäädäntöä ja vakuutusoikeudellinen näkökulma: vaikka vahingonkorvaus sinänsä käsitteenä onkin läsnä hyvin monenlaisissa tapahtumissa, useissa tilanteissa todelliseen korvauskäytäntöön vaikuttavat enemmänkin osapuolten ottamat tai lain nojalla pakolliset vakuutukset. Nämä kysymykset sivuutetaan tässä yksinkertaisuuden vuoksi.
Esityksen rakenne noudattelee löyhälti mm. Mika Hemmon teoksessaan Vahingonkorvausoikeuden oppikirja (2002) käyttämää esitystapaa.
Vahingonkorvausoikeuden keskeisin jakoperuste on sopimukseen perustuvan vastuun ja sopimuksenulkoisen vastuun (deliktivastuun) erottelu toisistaan. Ensinmainitusta on kyse silloin, kun pesukoneen myynyt kauppias toimittaa viallisen pesukoneen (pesukoneen kauppa on sopimus), jälkimmäisestä taas esimerkiksi silloin, kun varomaton hiekoittaja naarmuttaa lapiollaan pysäköityä autoa. Tässä jutussa on siis enimmäkseen kyse jälkimmäisestä tilanteesta.
Normien tasolla olennaisin jaon ilmentymä on se, että vahingonkorvauslain 1 luvun 1 § nimenomaisesti toteaa: "Tämä laki ei kuitenkaan koske, ellei tässä tai muussa laissa toisin säädetä, sopimukseen perustuvaa tai muussa laissa säädettyä korvausvastuuta." Sopimukseen perustuvasta korvausvastuusta on usein säädetty sopimustyyppikohtaisissa säädöksissä (esim. kauppalaki, työsopimuslaki, laki asuinhuoneiston vuokrauksesta). Monien keskeisten sopimustyyppien osalta vastuusta ei kuitenkaan ole nimenomaisesti säädetty, vaan vastuukysymykset ratkaistaan sopimus- ja vahingonkorvausoikeuden yleisten periaatteiden mukaisesti.
Vahingonkorvausoikeuden alalla erityislainsäädäntöä on sangen runsaasti. Osa erityislainsäädännöstä koskee olennaisesti ottaen sopimusvastuuta (esimerkiksi tuotevastuulaki), kun taas osa tyypillisiä sopimuksenulkoisen vastuun tilanteita (rikosvahinkolaki, liikennevakuutuslaki, ydinvastuulaki jne.) Osa laeista on tehty nimenomaisesti vastuukysymyksien käsittelyä varten - edellä mainitut ovat tyyppiesimerkkejä näistä. Vahingonkorvausoikeudellista erityissääntelyä löytyy myös laeista, jotka keskittyvät pääosin aivan muihin kysymyksiin. Esimerkiksi henkilörekistereitä käsittelevässä henkilötietolaissa on omat korvaussäännöksensä, jotka on huomioitava ko. lain soveltamisalaan liittyvien vahinkojen arvioinnissa.
Edellä lyhyesti kuvattu erityislainsäädännön runsaus antaa jo vihjeen eräästä keskeisestä tulkintakysymyksestä: Millainen on VahL:n sovellettavuus erityislainsäädäntöön nähden? Kuten edellä on todettu, VahL 1:1 toteaa, ettei laki koske ilman erityissäännöstä "muussa laissa säädettyä vastuuta". Säännön soveltaminen ei kuitenkaan ole aivan suoraviivaista siksi, että erityislainsäädännössä usein ilmaistaan vahingonkorvausoikeudelliset säännöt vain poikkeuksina vahingonkorvauslain yleisistä puitteista. Näin ollen vahingonkorvauslaille on syytä antaa vähintäänkin tulkintamerkitystä myös erityislainsäädännön sääntelemissä tilanteissa, ellei erityisellä säännöksellä ole nimenomaan ollut tarkoitus poiketa vahingonkorvauslain asettamasta pääsäännöstä.
Erityislainsäädännössä tyypilliset säännökset koskevat usein korvattavien vahinkojen rajauksia (esimerkiksi ns. varallisuusvahinkojen korvattavuutta koskevia erityissäännöksiä on paljon), erityisiä vastuun edellytyksiä tai vastuun vanhenemista. Esimerkkejä tällaisesta sääntelystä on helppo löytää tutkiskelemalla yllä mainittuja lakeja.
Erityislainsäädännön ja VahL:n yhteisvaikutuksen erityismuotona on normikonkurrenssi, jonka puitteissa joskus voi olla mahdollista soveltaa molempia lakeja päällekkäin. Eräissä erityissäännöksissä tarkoituksena on ollut nimenomaisesti tehostaa vahingonkärsijän suojaa. Tällaisessa tilanteessa ei ole yleensä estettä sille, etteikö vahingonkorvausta voisi vaatia (ja myös saada) vahingonkorvauslain nojalla. Tämä tilanne voi akutisoitua esimerkiksi silloin, kun erityislainsäädännössä on määritelty vahingonaiheuttajan vastuulle esimerkiksi normaalia lyhyempi vanhentumisaika, joka on jo ehtinyt kulua. Tällöin VahL:n pidemmän vanhentumisajan (10 vuotta) puitteissa kanteen voi vielä ehtiä nostaa.
Edellä todetun perusteella on helppo sanoa, ettei kysymys VahL:n ja lukuisten erityissäännösten suhteesta ole yksiselitteinen ratkaistava. Useat vahingonkorvauslain pykälistä kuvastavat sopimuksenulkoisen vahingonkorvausoikeuden yleisiä oppeja sellaisenaan, ja niillä olisi tulkinnallista vaikutusta joka tapauksessa - näiltä osin kysymys vahingonkorvauslain nimenomaisen soveltamissäännöksen tulkinnasta voi joissain tilanteissa olla jopa vain tekninen.
Tässä jaksossa käsitellään laajahkoa kysymystä siitä, millä edellytyksin sopimussuhteen ulkopuolella aiheutettu vahinko voi tulla korvattavaksi. Keskeisiä edellytyksiä ovat teon tuottamuksellisuus (eräitä poikkeuksia lukuunottamatta) sekä teon ja vahingon syy-yhteys. Molemmat kriteerit ovat varsin monitahoisen ja syvällisen oikeustieteellisen keskustelun aiheita, joten niitä käsitellään seuraavassa suurpiirteisesti.
Normaalisti vastuuseen voi joutua vain omista teoistaan (todettava kuitenkin on, että tekemättä jättäminenkin on tekemistä). Jäljempänä käsiteltävin edellytyksin on kuitenkin mahdollista olla vahingonkorvausvelvollinen toisenkin aiheuttamasta vahingosta. Erityisesti tämä koskee ns. isännänvastuun nojalla työnantajalle syntyvää vastuuta työntekijänsä tekemisistä. Hieman samanlaisia piirteitä on vastuussa esimerkiksi lapsen tai kotieläimen aiheuttamista vahingoista. Näitä tilanteita käsitellään laajemmin toisen tekoa koskevaa vastuuta käsittelevässä luvussa.
Lähtökohtana on VahL 2:1:n 1 momentti: "Joka tahallisesti tai tuottamuksesta aiheuttaa toiselle vahingon, on velvollinen korvaamaan sen, jollei siitä, mitä tässä laissa säädetään, muuta johdu." Yksinkertaisimmillaan tämä tarkoittaa sitä, ettei puhtaasti vahinkona tapahtuneesta teosta aiheutuvia vahinkoja tarvitse korjata. Vahingon korvattavuus edellyttää siis tuottamusta tai tahallisuutta. Tuottamuksella tarkoitetaan yleisimmin lähinnä huolimattomuutta.
Tuottamuksen, vahingon ja tahallisuuden rajanvetokysymykset ovat hankalia, ja niistä ovat omat oppinsa mm. rikosoikeudessa. Rikosoikeudellisen tahallisuuden ja tuottamuksen eroja käsittelee juttuni Tahallisuudesta ja huolimattomuudesta.
Siinä missä tahallisuuden erottaminen vahingosta on usein melko triviaalia (erityisesti teoriatasolla - näyttökysymykset yksittäistapauksessa voivat olla huomattavasti vaikeampia), tuottamuksen ja vahingon välinen rajanveto on hankalampi asia. Voidaan tiivistää, että teko tai tekemättä jättäminen on tuottamuksellinen, jos toimijan olisi tullut toimia toisin.
Toisintoimimisvelvollisuuden arviointi vaatii usein kannanottoa varsin hankaliin ja tapauskohtaisiin erityiskysymyksiin: onko esimerkiksi 80 sentin korkuisen parvekkeen kaiteen pystyttänyt rakennuttaja toiminut tuottamuksellisesti? Matala kaide aiheuttaa selkeän vaaran putoamisesta, mutta kysymys tuottamuksellisuuden kriteerien täyttämisestä voi riippua esimerkiksi siitä, millaisia ohjeita parvekkeen kaiteen korkeuksista on annettu, millainen on alueella vallitseva yleinen käytäntö ja siitä, olisivatko parvekkeen kaiteen korottamisesta aiheutuneet kulut olleet kohtuullisia riskin vähenemiseen nähden.
Eräänlaisina nyrkkisääntöinä voidaan todeta seuraavat:
Viimeksimainitun säännön taustalla on riskiarviointi. Tämä ilmenee mm. KKO:n ratkaisussa 1989:129, jossa raviradan pitäjä velvoitettiin korvaamaan radan valojen yllättävästä sammumisesta aiheutunut vahinko, koska radanpitäjän olisi ollut ravien järjestämisestä saataviin tuloihin nähden kohtuudella mahdollista hankkia varavalaistusjärjestelmä. Yksinkertaistettu versio riskiarvioinnista tunnetaan Learned Hand -sääntönä: jos vahingon välttämisen edellyttämät kustannukset alittaisivat vahingon odotusarvon (vahingon todennäköisyys kerrottuna oletettavan vahingon suuruudella), varotoimenpiteiden suorittamatta jättäminen on tuottamuksellista.
Ensisijaisesti tuottamuksellisuutta on arvioitava normiperustaisesti (turvallisuusohjeiden ym. noudattamisen kautta). Silloin kun tämä ei tuota järkevää tulosta, voi riskiarvioinnin käyttäminen olla perusteltua.
Edellä mainittuja kriteereitä arvioidaan ensisijaisesti objektiivisesti. Tuottamuksen täyttymistä arvioitaessa pohditaan, kuinka tavallinen huolellinen henkilö olisi toiminut. On myös mahdollista soveltaa myös suppeampaa ryhmäkriteeriä: kuinka huolellinen koiran ulkoiluttaja olisi toiminut? Vahingon aiheuttajan subjektiivinen heikkous ei siis lievennä tuottamusarviointia. Alaikäisten ja mieleltään häiriintyneiden vastuun kohdalla tilanne on osittain erilainen.
On hyvä huomata, että rikosoikeudellinen ja vahingonkorvausoikeudellinen tuottamusarviointi eroavat tässä kohdin toisistaan olennaisesti. Rikosoikeudellisen moitteen arvioinnissa subjektiivisille näkökohdille annetaan huomattava arvo tekijän syyllisyyden astetta arvioitaessa, kun taas vahingonkorvausoikeudellisessa arvioinnissa yksilön ominaisuudet pääosin sivuutetaan.
Eräissä tilanteissa voidaan katsoa vallitsevan erityinen huolellisuusvelvoite. Tällöin vastuusta vapautumiseen vaaditaan jo varsin vahvoja perusteita. Tällaiset tilanteet koskevat erityisesti julkisten alueiden ja tilojen ylläpitoa sekä erikoistuneiden ammattilaisten toimintaa. Esimerkinomaisesti voidaan todeta seuraavat oikeustapaukset:
Erityistä huolellisuusvelvoitetta korostaa se, että vahingon aiheuttajalle on asetettu näyttövelvollisuus huolellisesta toiminnasta. Tämä poikkeaa olennaisesti siitä, että normaalisti vahingonkorvausoikeudessa vahingonkärsijä on velvollinen näyttämään toteen vahingon ja sen korvattavuuden perusteet.
Aiemmin kuvailtujen suhteellisen jyrkkien esimerkkien antamasta kuvasta huolimatta vastuu ei ole tuottamuksesta riippumatonta - todellisia vastuusta vapautumisen perusteitakin on olemassa. Esimerkiksi tapauksessa KKO 1992:123 sairaala ei ollut korvausvelvollinen, kun parvekkeelle menneen potilaan sormet olivat jääneet ovenrakoon tuulenpuuskan johdosta, vaikka oveen ei ollutkaan asennettu sulkeutumista hidastavaa pumppumekanismia. Hieman vastaavanlainen tapaus on myös maantien kunnossapitoa koskeva KKO 1998:147.
Kuten jo aiemmin on todettu, laiminlyönnin voidaan katsoa aiheuttavan korvausvastuun siinä missä tekemisenkin. Mikä tahansa laiminlyönti ei kuitenkaan perusta vastuuta - yleisesti ottaen kansalaiset eivät ole velvollisia eliminoimaan mitä tahansa ulkopuolisesti aiheutunutta riskiä. Sen sijaan laki ja alemmanasteiset säädökset asettavat useassa yhteydessä kansalaisille velvollisuuden toimia aktiivisesti eräiden riskien eliminoimiseksi. Tyyppiesimerkkejä tällaisesta ovat mm. pelastustoimilain ja tieliikennelain säännökset auttamisvelvollisuudesta hätätilanteessa.
Selvää on, että lakisääteisen toimimisvelvollisuuden laiminlyöminen aiheuttaa korvausvelvollisuuden. Joissain tilanteissa sen voi aiheuttaa myös muun velvoitteen laiminlyönti, mutta tällaisessa arvioinnissa on oltava varovainen. Jo aiemmin on kuitenkin esitetty joitain esimerkkejä laiminlyönneistä, joiden kohdalla säännöstausta ei ole ollut ainakaan erityisen vahva, joten täysin ajatusta lain ulkopuolisen toimimisvelvollisuuden laiminlyönnin aiheuttamasta korvausvelvollisuudesta ei voi tyrmätä.
Tuottamusta koskevan arvioinnin lopuksi on vielä syytä todeta, että rikosoikeudesta tuttujen poikkeustilojen voidaan katsoa vaikuttavan myös vahingonkorvausoikeudellisen tuottamuksen arviointiin. Yleisin esimerkki lienee hätävarjelu (ks. hätävarjelun rikosoikeudellista kuvausta), jossa puolustaudutaan vääryyttä vastaan.
Kohtuullisina pysyvät hätävarjelutoimenpiteet eliminoivat yleensä tuottamuksen hätävarjelutapahtuman aiheuttajaa kohtaan: Jos A käy B:n kimppuun haulikon kanssa, mutta B pelastautuu puolustautumalla veitsellä, ei A:n revenneen nahkatakin korjauskustannuksia ole tapana tuomita B:n maksettavaksi. Hätävarjelun liioittelun osalta suhtautuminen on saman tapaista kuin rikosoikeudessakin: vahingonkorvaus tuomitaan, mutta yleensä soviteltuna hyökkääjän myötävaikutuksen vuoksi.
Hätävarjelu ei kuitenkaan välttämättä eliminoi korvausvastuuta kolmatta kohtaan. Jos em. esimerkissä B olisi tarvinnut A:n taltuttamiseen C:n sateenvarjoa, joka rikkoutui nujakassa, voi korvausvastuu C:tä kohtaan kyllä syntyä. Tällöin se yleensä syntyy nimenomaan A:lle, mikä tuntuukin oikeudenmukaiselta.
Ks. hätävarjelua koskevat oikeustapaukset KKO 1988:49 ja KKO 1991:88, joissa rikosoikeudellisen arvioinnin lisäksi kyse on myös vahingonkorvauksen sovittelusta hätävarjelutilanteessa.
Pakkotilassa kyse on puolustautumisesta sellaista uhkaa vastaan, joka ei varsinaisesti ole oikeudeton - klassisena esimerkkinä tulipalo. Näin vahingonkorvausoikeuden tuntema pakkotila vastaa rikosoikeudellista käsitettä. Esim. tulipalon estämistoimenpiteiden aiheuttaman vahingon arviointi on hankalaa. Esimerkiksi tapauksessa jossa B estää A:n omaisuutta uhkaavan tulipalon käyttämällä siihen C:n traktoria, mutta vahingossa hurauttaa sillä D:n ladon seinästä sisään, vahingonkorvausten vyyhti on pahimmillaan hyvinkin ongelmallinen. Oikeuskirjallisuudessa on mm. esitetty näkemys, jonka mukaan pelastustoimien edunsaaja vastaisi pelastustoimien kustannuksista ja hänen edukseen toimineiden pelastajien tavanomaisista virheistä. Tähän näkemykseen liittyvää problematiikkaa ei käsitellä sen laajemmin tässä yhteydesä.
Loukatun suostumus muodostaa myös tilanteen, jossa normaali tuottamusarviointi väistyy. Näiltä osin on kyse jälleen rikosoikeuden vastaavaa (lakiin kirjaamatonta) oppia muistuttavasta ilmiöstä. Rajoitusperusteidenkin osalta on todettava sama: ainakaan vakavaan henkilövahinkoon ei voi antaa suostumustaan. Suostumus lieviin vahinkoihin tai ainakin niiden aiheutumisriskiin kuitenkin mahdollistaa sellaiset yhteiskunnalliset toimet kuten toisen omaisuuden romuttaminen pyynnöstä, jääkiekko-ottelut ja leikkaukset sairaalaoloissa. Tällaisissa oloissa vahingon aiheuttajan tuottamusta ei tietenkään arvioida normaalin mittapuun mukaisesti (olkoonkin, että erityisesti lääkärien toimintaa koskevaan esimerkkiin vaikuttaa voimakkaasti mm. potilasvahinkolain sääntely). Vaikeampi on kysymys siitä, paljonko tietoiselle riskinotolle voidaan antaa merkitystä vakavienkin henkilövahinkojen kohdalta; ks. esim. erästä tupakkayhtiöitä koskevaa tapausta KKO 2001:58.
Kuten edellä on esitetty, pääsääntö vahingonkorvausoikeudessa on se, että vahingonkorvausvelvollisuuden syntyminen edellyttää ainakin jonkinlaista huolimattomuutta (tuottamusta). Tämä sääntö ei kuitenkaan ole poikkeukseton. Tuottamusvastuun ohella tunnetaan ns. ankara vastuu, jossa vahingonaiheuttaja vastaa toimintaansa liittyvistä riskeistä huolimattomuuden asteesta riippumatta.
Vahinkojen kuuluminen ankaran vastuun piiriin määritellään sen mukaan, millaisesta toiminnasta se on aiheutunut. Selkeää on, että mikäli laissa on erityisesti määrätty ankarasta vastuusta, sitä sovelletaan. Näin on useissa vahingonkorvausoikeudellisissa erityislaeissa (esim. merilain 10 luvun mukaan öljyä kuljettavan aluksen omistaja vastaa öljyvahingoista tuottamuksestaan riippumatta).
Lakisääteisen ankaran vastuun lisäksi oikeuskäytännössä on yleismaailmallisestikin kehittynyt oppi siitä, että mikäli jokin toiminta on erityisen vaarallista, siihen sovelletaan ankaraa vastuuta. Näin esimerkiksi räjäytystyö ja moottoriurheilukilpailun järjestäminen ovat sellaisia toiminnan aloja, joissa varsinkin ammattimaisesti toimivalla on ankara vastuu toiminnan aiheuttamista vahingoista. Arvioitaessa ankaran vastuun soveltumista johonkin toimintaan on huomioitava ainakin se, kuinka tyypillisistä ja etukäteen tunnetuista vahinkoriskeistä on kyse - mitä tavanomaisempi riski ja mitä helpommin se olisi voitu torjua, sitä selkeämmin kyse on ankarasta vastuusta.
Kuten edellä on jo viitattu, ankaralla vastuulla on tyypillisesti sidonta nimenomaisesti elinkeinotoimintaan. Tätä voidaan perustella sillä, että elinkeinonharjoittaja tavanomaisesti tekee useita erityisvaarallista tyyppiä olevia suorituksia taloudellista korvausta vastaan. Tällöin hänellä on mahdollisuus jakaa (pulverisoida) kustannukset eri asiakkailleen ja hankkia vakuutusturvaa aiheutuvia vahinkoja vastaan.
Ankaraakaan vastuuta ei voida pitää täysin ehdottomana. Ylivoimaiset tapahtumat yleensä poistavat vastuun, ja erityisesti lakiperusteisessa ankarassa vastuussa poikkeustilanteita on mainittukin. Esimerkiksi aiemmin mainitun merilain mukainen vastuu öljyn kuljettamisesta ei koske tilannetta, jossa öljyvahinko aiheutuu sotatoimista, ylivoimaisesta luonnonilmiöstä tai eräistä muista vastaavista seikoista. Ankara vastuu voi eräissä tilanteissa lieventyä myös vahingonkärsijän myötävaikutuksen ja vahingon kohteen erityisen vahinkoalttiuden perusteella.
Ankaran vastuun rinnakkaisilmiönä voitaneen pitää eräissä erityislaeissa käytössä olevaa vakuutuspohjaista tuottamuksesta riippumatonta vastuuta. Tässä kyse on siitä, että esimerkiksi potilasvahinkolain mukaan korvataan lääketieteellisessä toimenpiteessä aiheutuneet vahingot tuottamuksesta riippumatta jo vakuutuksen perusteella - tuottamuskysymykseen ei siis varsinaisesti tarvitse edes ottaa kantaa.
Selvää on, että vahingonkorvausvastuun syntymiseksi teon täytyy paitsi täyttää tuottamuksellisuuskriteerit (ellei kyse ole ankarasta vastuusta), myös johtaa siihen vahinkoon, josta on kyse. Tämän syy-yhteyden määritteleminen on ajoittain todella haastava poikkitieteellinen selvitysprosessi, ja asiaan liittyykin runsaasti erilaisia vaikeasti lähestyttäviä yksityiskohtia. Tässä esityksessä rajaudutaan perustapauksien käsittelyyn yleisellä tasolla.
Heti aluksi on syytä todeta, että juridinen syy-yhteys eroaa luonnonoikeudellisesta kausaliteetista. Vaikka esimerkiksi ympäristövahingon syntyä ei voitaisi sataprosenttisen varmasti näyttää toteen luonnontieteen kannalta, näyttö voi silti olla riittävän vahva vahingonkorvauksen tuomitsemiseen. Toisaalta ympäristövahingosta voi kausaalisesti seurata luonnontieteellisestä näkökulmasta kiistattomasti hyvinkin pitkiä tapahtumaketjuja, mutta juridinen syy-yhteys (vahingonkorvausvastuu) ei ulotu miten pitkälle tahansa. Näyttövaikeuksien vuoksi varsinkin eräissä hankalasti osoitettavissa kausaliteettitilanteissa tuomion perustaksi voidaan hyväksyä melko vähäinenkin näyttö, ellei vastanäyttöä ole ollenkaan tai se on vielä heikompaa.
Helpoimmissa tapauksissa syy-yhteyden ratkaisee ns. oppi välttämättömästä syystä (conditio sine qua non). Tässä lähestymistavassa voidaan yksinkertaisesti kysyä, olisiko vahinko aiheutunut, jos vahingon syyksi epäiltävä teko olisi jäänyt tekemättä. Jo aluksi esitetyssä esimerkissä auton kolhimisesta tilanne on selvä: jos lapion kanssa heiluva hiekottaja olisi toiminut varovaisemmin, auto ei olisi naarmuuntunut.
Välttämättömän syyn oppi ei kuitenkaan toimi tilanteissa, joissa syy koostuu useista elementeistä. Klassinen esimerkki on järven saastuminen, jossa teollisuuslaitokset X ja Y ovat taustalla. Pelkän välttämättömän syyn opin mukaan molemmat voisivat kiistää vastuunsa, koska järvi olisi saastunut ilmankin heidän tekojaan (toisen laitoksen saasteista).
Laajempi tapa syyn määrittelyyn onkin ns. NESS-oppi, joka pyrkii myös erottamaan juridisesti irrelevantit (mutta luonnontieteellisesti välttämättömät) taustatekijät itse syistä. Esimerkiksi metsäpaloa ei syty ilman happea, mutta hapen olemassaoloa ei pidetä oikeudelisesti merkityksellisenä. NESS-opin mukaan teko tai laiminlyönti on seurauksen syy, jos ja vain jos se on välttämätön osa seurausta edeltävää seikastoa, joka on ollut riittävä seuraamuksen aikaansaamiseksi. Tätä kautta edellä kuvattu X:n ja Y:n tilannekin tulee oikein ratkaistuksi.
Useiden syiden tilanteet ovat pahimmillaan varsin hankalasti ratkaistavia. Jos esimerkiksi A:n hakkaama B saa sairaalassa paikattavana ollessaan vakavan sairaalabakteeri-infektion, voidaanko A:ta pitää vastuussa tästä seuraavasta työkyvyttömyydestä? Juridinen syy-yhteys katkeaa ennalta-arvattavuuden kohdalla, joten A:n aiheuttamaan vahinkoon täysin liittymättömät vahingot eivät ole hänen korvattavanaan (toinen asia on sitten se, että B:n oikeusturva ei esimerkin tapauksessa juuri kärsi; terveydenhuollon toimijoille pakollinen potilasvahinkovakuutus auttaisi tässä tapauksessa).
Peräkkäisten tekijöiden osalta on tilannetta usein syytä arvioida vahingonkärsijän näkökulmasta. Jos A:lla on työkyvyttömyyteen varmuudella johtava sairaus ja B aiheuttaa työkyvyttömyyden jo aiemmin, B vastaa työkyvyttömyyden kustannuksista siltä ajalta, jonka verran A:n työkyvyttömyyden alkuaika siirtyi. Tämän jälkeiselle korvausvastuulle ei ole perusteita, koska A ei joutunut B:n teon kannalta sen huonompaan asemaan kuin missä hän olisi muuten ollut. Toinen asia on tietysti se, että käytännön näyttöongelmat usein estävät vahingonkorvauksen täsmällisen määrittelyn.
Sama tilanne toisin päin ilmenee esimerkiksi silloin, kun hepatiitti C:tä kantava B käy A:n kimppuun aiheuttaen verikontakin, mutta A sairastaakin jo valmiiksi samaa virusta. B luonnollisestikin saisi rangaistuksen pahoinpitelystä tai vastaavasta rikoksesta, mutta vahingonkorvausvelvollisuus viruksen tarttumisen perusteella jäisi syntymättä siksi, ettei A:n asema ole uuden tartuntariskin vuoksi heikentynyt.
Tilanteessa, jossa useat yhtäaikaiset syyt aiheuttavat vahingon, voi yhden täsmällisen syyn osoittaminen olla vaikeaa. Mikäli vahingonvaaran aiheuttajat ovat toimineet yhdessä, on vastuun jakaminen heille yhteisesti perusteltua. Näin on tapahtunut tapauksessa KKO 1990:78, jossa ammuskelemassa ollut kolmikko tuomittiin yhteisvastuullisesti korvaamaan rikkoutuneelle muuntajalle aiheutunut vahinko. Kolmikon jäsen olisi voinut vapautua vastuusta osoittamalla, että hän ei ainakaan muuntajaan ampunut (toinen asia on sitten se, miten tällaisen negaation voisi todistaa).
Edellä kuvatusta tilanteesta on erotettava se, että jos kuvatun kaltaista yhteistoimintaa vahingon aiheuttajiksi epäiltyjen kesken ei ole, ei epäselvän näytön tapauksessa voida tuomita vahingonkorvausta maksettavaksi. Esimerkiksi tilanteessa, jossa joku on dumpannut akkuja suohautaan asianmukaisen hävittämisen sijaan, ei voida tuomita kaikkia potentiaalisia epäiltyjä. Yhteisen riskinoton olemassaolo on siis ratkaisevaa.
Lähtökohtana on se, että vahingonkärsijän henkilökohtaiset ominaisuudet eivät vaikuta syy-seuraus-arviointiin. Tämän vuoksi esim. tapauksessa KKO 1992:180 työntekijän jouduttua työkyvyttömäksi työpaikkakiusaamisen aiheuttaman masennuksen vuoksi työnantaja ei voinut vapautua vastuusta sillä perusteella, että työntekijällä oli lääkärinlausunnonkin mukaan todettu poikkeuksellista masennusherkkyyttä.
Edellä mainittua ei kuitenkaan ole helppo erottaa tilanteesta, jossa vahingon on ainakin osittain aiheuttanut vahingonkärsijällä jo valmiiksi ollut vamma tai sairaus. Ongelmallinen esimerkki on KKO 1996:85, jossa diabeetikon astuttua rautanaulaan hänelle kehittyi vakava tulehdustila, jonka seurauksena osa jalasta jouduttiin amputoimaan. Kyse oli siitä, missä määrin amputaatio voitiin lukea diabeteksen ja missä määrin rautanaulan huolimattomasti lattialle jättäneen työnantajan syyksi.
Aiemman tapauksen tavoin syvälle meneviin lääketieteellisiin arvioihin voidaan joutua esim. silloin, kun tapauksen KKO 2002:7 tavoin kyse on siitä, onko jokin vamma korvattava tapaturmavakuutuksesta vai ei (tapaturmavakuutuksista ei yleensä korvata vahinkoja, jotka ovat sairaudesta aiheutuneita). Tapauksessa kyse oli siitä, millä todennäköisyydellä 35-vuotiaan painonnostajan reisilihaksen revähdys oli johtunut synnynnäisestä reiden viasta tai vastaavasta tekijästä.
Jo aiemmin on viitattu juridisen syy-yhteyden ulottumiseen vain kohtuudella ennakoitaviin vahinkoihin. Kyse on myös tuottamusarvioinnista: "huolellinen henkilö" toimii luonnollisesti toisin, jos hän tiedostaa kaikki toimintaansa liittyvät (epätodennäköisetkin) riskit, kuin silloin kun hän osaa odottaa vain tavanomaisia tapahtumia. Lähtökohtana on siis se, että täysin ennakoimaton vahinko ei ole korvattavaa.
Sääntöä voidaan tulkita siten, että vahingon tyyppi ja määrä on pitänyt olla suunnilleen arvioitavissa, jotta korvausvastuu syntyisi. Toisaalta säännön soveltamista on tarkoituksenmukaista suhteuttaa myös vahingonaiheuttajan toiminnan moitittavuuden mukaan. Tahallisesti toimivalla on pidemmälle menevä vastuu odottamattomistakin vahingoista kuin vain lievästi tuottamuksellisesti toimineella.
Kysymystä on käsitelty mm. tapauksessa KKO 1990:163, jossa veljeään B:tä leipäveitsellä uhannut A ei joutunut vastuuseen siitä, että viereisessä huoneessa ollut B:n tyttöystävä C oli hypännyt parvekkeelta ja satuttanut itsensä - ei voitu katsoa, että A olisi pystynyt ennustamaan vahingon tapahtumisen, koska hän ei millään tavalla ollut kohdistanut uhkaustaan C:hen.
Itsestäänselvästikin vahingonkorvausoikeudellisena pääsääntönä on se, että kukin vastaa omista teoistaan. Milloin useampi henkilö on tehnyt vahinkoa yhdessä, korvaus tuomitaan heille joko täysin yhteisvastuullisesti tai heidän syyllisyytensä mukaisin määrin (VahL 6:1-3). Näistä perussäännöistä on kuitenkin pari olennaista poikkeusta, joita käsitellään seuraavassa.
Lähtökohtaisesti "Työnantaja on velvollinen korvaamaan vahingon, jonka työntekijä virheellään tai laiminlyönnillään työssä aiheuttaa." (VahL 3:1.1) Tämä sisältää isännänvastuun olennaisen sisällön: työnantaja vastaa työntekijöidensä työhön liittyvistä virheistä. Pykälän 2 momentissa on lisäksi laajennettu määritelmä kattamaan virka- ja muut vastaavat palvelussuhteet. Edelleen 3 mom. laajentaa soveltamisalan kattamaan myös luottamustoimeen valitut ja muuten "toisen pyynnöstä" työsuhteeseen verrattavissa olosuhteissa työtä tekevät henkilöt.
Itsenäiset yrittäjät on rajattu isännänvastuun ulkopuolelle, mutta toisaalta 3:1.1:ssä nimenomaisesti todetaan, että työnantajana pidetään myös itsenäisen yrittäjän työllistäjää, jos yrittäjä on olosuhteet huomioon ottaen rinnastettava työntekijään. Näin isännänvastuun piiriä ei määritellä muodollisesti vaan tosiasiallisten kriteerien perusteella. Lisäksi julkisyhteisöillä on velvollisuus korvata julkisen vallan käytöstä aiheutuvat vahingot eräitä VahL 3 luvun 4 - 7 §:ssä säädettyjä poikkeuksia lukuunottamatta.
Vastuu ulottuu nimenomaisesti työhön liittyvään toimintaan. Selkeästi toimenkuvan ulkopuolinen toiminta ei ole isännänvastuun piirissä (jos jäätelönmyyjä käy asiakkaan kimppuun, työnantaja ei ole vastuussa), mutta lievä normaalien työnantajan ohjeiden sivuuttaminen ei vielä sinällään eliminoi isännänvastuuta (ravintolan vahtimestarin työtilanteeseen asiakkaaseen kohdistama lievästi liiallinen väkivalta ei siirtäisi vastuuta työntekijälle).
Edeltä on jo voinut rivien välistä ymmärtää, että työnantajan vastuusta säätävälle VahL 3:1:lle löytyy aisapari: VahL 4:1, jonka nojalla työntekijä vastaa aiheuttamastaan vahingosta vain, jos hän on syyllistynyt lievää törkeämpään tuottamukseen - ja silloinkin "kohtuuden mukaan". Toisaalta tahallisesta teosta on tuomittava täysi korvaus, ellei ole erityisiä perusteita toimia toisin. VahL 4:3 säätää työnantajan tai vastaavan 3 luvun velvoittaman tahon regressioikeudesta työntekijää kohtaan: työntekijä voidaan tuomita maksamaan korvausta työnantajalle, jos tämä on joutunut suorittamaan isännänvastuun nojalla korvausta kolmannelle osapuolelle. Korvausta kuitenkin usein kohtuullistetaan aiemmin ilmaistun kohtuudenmukaisuusmääräyksen (VahL 4:1) ja mahdollisen työnantajan myötävaikutkusen mukaan.
Isännänvastuulla on vahingonkärsijän kannalta sikäli olennainen merkitys, että työnantajat ovat tyypillisesti työntekijöitään maksukykyisempiä. Vaikka työntekijä ja työnantaja joutuisivatkin yhteisvastuuseen aiheuttamastana vahingosta, korvaus kannattaa periä työnantajalta (jolla voi olla mahdollinen regressioikeus työntekijäänsä kohtaan). Korvaustuomiot usein kirjoitetaankin jopa suoraan niin, että korvausvastuu on ensisijaisesti työnantajalla, jolloin työntekijän vastuu realisoituu vasta työnantajan maksukyvyttömyyden yhteydessä.
Lopputulokseltaan valvontavelvollisen vastuu muistuttaa isännänvastuuta, mutta juridisesti kyse on eri asiasta. Tavanomaisin ja luontevin valvontavelvollisen vastuuseen liittyvä kysymys on vastuu lasten tekemisistä. On huomattava, että tässä tilanteessa ei arvioida välittömän tekijän tuottamusta, vaan valvontavelvollisuutensa laiminlyöneen henkilön tuottamusta. Vastuu lasten teoistakaan ei siis ole objektiivista eikä siirry kategorisesti vanhemmille; kyse on vain siitä, että joissain tilanteissa esimerkiksi lasten valvomiseen voi olla sellainen erityinen velvoite, jonka rikkomisesta seuraa vahingonkorvausvastuu.
Samantyyppistä vastuukonstruktiota voidaan soveltaa muiden kuin ihmisten aiheuttamiin vahinkoihin. Esimerkiksi koiran - tai miksei tulevaisuudessa vaikka robotin - valvontavelvollisuuteen käyvät periaatteessa samat säännöt. Arviointi on kuitenkin hieman erilaista siksi, että tällaisessa tilanteessa vahingon välitön tekijä ei voi olla itse vastuusubjekti. Vrt. säännöksiä alaikäisten korvausvelvollisuudesta.
Oikeuskäytännöstä ks. mm:
Vahingonkorvausoikeudessa ei tunneta absoluuttista vastuuikärajaa kuten rikosoikeuden puolella. Alaikäisyys kuitenkin vaikuttaa vastuukysymyksiin kahdella tasolla. Ensinnäkin alaikäisyyden voidaan todeta vaikuttavan tuottamusarviointiin: kyse on siitä, mitä esimerkiksi tavallinen huolellinen 10-vuotias tekisi. Huolellisuusvertailu tehdään siis iän ym. olosuhteuden erityispiirteet huomioiden.
Toiseksi VahL 2:2 toteaa: "Jos vahingon on aiheuttanut kahdeksaatoista vuotta nuorempi, on hän velvollinen korvaamaan siitä määrän, joka hänen ikäänsä ja kehitystasoonsa, teon laatuun, vahingon aiheuttajan ja vahingon kärsineen varallisuusoloihin sekä muihin olosuhteisiin katsoen harkitaan kohtuulliseksi. Samansisältöinen säännös mielisairaiden, vajaamielisten tai sieluntoiminnaltaan häiriintyneiden osalta on VahL 2:3:ssa. Pykälässä on mukana myös erityissäännös, jonka mukaan itse aiheutettua sieluntoiminnan häiriintymistä (lähinnä humalatilaa) ei pidetä korvausvelvollisuutta vähentävänä perusteena. Iän tai mielenhäiriön vaikutus ulottuu siis myös korvaussumman kohtuullistamiseen.
Oikeuskäytäntöä:
Jouni Heikniemi
27.1.2003
Tämä dokumentti kuuluu sivujeni osioon
Kirjalliset tuotokset / Oikeudellista asiaa.