Oikeustieteellisen tiedekunnan pääsykokeessa 2001 eräänä osa-alueena on oikeusteorian ja oikeusfilosofian alkeet. Ofs:n perusteita opiskellessani jouduin perehtymään eri oikeusfilosofian koulukuntiin. Tähän dokumenttiin olen tallentanut muistiinpanoni lukemisen ajalta.
Oikeus on suvereenin lainsäätäjän asettama järjestys, jota voidaan vapaasti muuttaa. Oikeuspositivismissa on keskeistä se, että muodollisesti oikealla tavalla säädetty laki on voimassa, vaikka sen sisältö olisi kuinka epäoikeudenmukainen. Oikeuden voimassaolo ja sisällön kelvollisuus on siis erotettu toisistaan.
1800-luvulla oikeuspositivismia edusti Ranskassa ja Belgiassa vaikuttanut eksegeettinen koulu, joka katsoi järjestelmällisen kirjoitetun lain olevan tärkein oikeuslähde. Lisäksi se näki positiivisen oikeuden toteuttavan parhaiten myös luonnonoikeuden keskeisimmät ideat, joten syytä kirjoitetusta oikeudesta poikkeamiseen ei ollut.
Saksassa samankaltaisilla poluilla oli ajatussuunta nimeltä käsitelainoppi, joka erotti oikeuden yhteiskunnalliset vaikutukset täysin sen sisällöstä. Jokaiselle oikeudelliselle ilmiölle oli mahdollista löytää loogisen päättelyn keinoin oma paikkansa oikeusjärjestyksessä, josta voitiin myös johtaa ratkaisu ongelmaan.
Englannissa näitä raiteita kulki analyyttinen koulu, joka pyrki määrittelemään voimassaolevan oikeuden mahdollisimman
täsmällisesti ja kiinnitti paljon huomiota nimenomaan oikeudelliseen kielenkäyttöön. Analyyttisen koulun tärkein edustaja
1800-luvulla oli John Austin, joka näki oikeuden vallanpitäjän antamina yleisinä määräyksinä, joita tukee
rangaistuksen mahdollisuus. Rangaistusuhan ulkopuoliset säännökset näyttäytyivät Austinille vain moraalisina ohjeina.
Vaikka Austinin teoriassa olikin nykyoikeutta ajatellen melkoisia aukkoja, analyyttinen oikeuspositivismi selvisi silti
1900-luvulle hänen ajatustensa kantamana.
Itävaltalaisen Hans Kelsenin ajatuksissa keskeistä oli oikeusopin puhtaus: siinä ei saanut olla mitään muita aineksia
kuin oikeutta itseään. Oikeustieteen tehtävänä oli analysoida oikeudellista velvoittavuutta ja oikeussääntöjen rakenteita,
ei esimerkiksi niiden yhteiskunnallisia vaikutuksia.
Kelsen näki oikeusnormit tuomioistuimille ja muille viranomaisille suunnattuina sääntöinä, jotka määräävät, miten
asioiden pitää tapahtua. Ellei näin käy, tuomarin pitää määrätä aiheesta rangaistus. Jokaisen normin pätevyys perustuu
aina ylemmänasteisiin oikeusnormiin, joka oikeuttaa alemman normin olemassaolon. Tästä syntyi ns. oikeusnormipyramidi,
jonka ylimpänä kerroksena on kuvitteellinen perusnormi, joka velvoittaa kansalaiset noudattamaan perustuslakia. Pyramidi
on tietyllä tavalla olemassa Suomessakin: ks. tarkemmin dokumenttiani oikeuden rakenteesta Suomessa.
Oikeuden tulkinnan osalta Kelsen erotti toisistaan lainsäätäjän tai tuomarin harjoittaman autenttisen tulkinnan, jolla
oli normatiivinen arvo, ja epäautenttisen tulkinnan, joka perustui vain lakien tulkintaan tuomioistuinten ulkopuolella.
Kelsenin mukaan oikeustieteen ei pidä harhautua arvailemaan, mitä normit voivat tarkoittaa, vaan keskittyä olemassaolevaan
normistoon. Jos lakimies siis joutuu tilanteeseen jossa on monta vaihtoehtoa, pitää tyytyä esittelemään vaihtoehdot.
Tulkintasuositus ei kuulu enää oikeustieteen alaan.
Hart jalosti Austinin teoriaa jakamalla oikeussäännöt kahteen ryhmään: ensiasteen velvoitesääntöihin, jotka sisälsivät
Austinin määrittelemän rangaistusuhalla varustetun oikeuden, sekä toisen asteen oikeussäännöt, jotka sisältävät
ns. kompetenssisäännöt: Vastaus kysymykseen "Kuka saa luoda ja muuttaa ensiasteen normeja?" kattaa siis lähinnä
nykyistä valtiosääntöoikeudellista ainesta.
Toisen asteen oikeussääntöjä ovat myös täytäntöönpanosäännöt, jotka
vastaavat lähinnä nykyistä prosessioikeutta, ja tunnistamissääntö, jonka avulla oikea oikeus on mahdollista erottaa
muista elämänohjeista. Suomessa tunnistamissääntö voisi hieman yksinkertaistettuna olla vaikkapa "Mitä eduskunta säätää,
on voimassaolevaa oikeutta".
Oikeuden tulkinnan alalle Hart toi ns. semanttisen ydinalueen käsitteen. Esimerkiksi ajoneuvoista puhuttaessa auto ja
moottoripyörä kuuluvat kiistatta sanan ajoneuvo ydinalueeseen. Sen sijaan sanan merkityksen reunavyöhykkeellä ovat
vaikkapa moottoroidyt pyörätuolit, hevoskärryt ja rullasukset. Reunavyöhykkeellä oikeussäännöt ovat aidosti monitulkintaisia,
ja tuomarin tuli Hartin mukaan valita mielestään perustelluin vaihtoehto.
Lisäksi eräs Hartin tärkeimpiä ajatuksia oli ns. luonnonoikeuden vähimmäissisältö, joka sekoitti hieman
luonnonoikeuden ja oikeuspositivismin rajaa: Hart näki, että säädännöllä on oltava jonkinlainen
terveen järjen mukainen ydinsisältö, jotta se voisi ylipäätään olla tehokasta sisältöä. Seuraavat ihmistä koskevat
määreet on hyväksyttävä Hartin mukaan säädännön perustaksi:
Toisin kuin oikeuspositivistit, luonnonoikeuden kannattajat näkivät säädännäisen oikeuden yläpuolella ns. oikean oikeuden,
joka sivuutti sinänsä oikein säädetynkin lainsäädännön. Sisällöltään kelvoton laki ei luonnonoikeusopin mukaan ole laki lainkaan.
Antiikin luonnonoikeusoppia kuvasti mm. Sofokleen näytelmä Antigone, jossa Antigone hautaa veljensä vastoin kuninkaan
nimenomaista käskyä. Luonnonoikeus on Antigonen puolella, sillä antiikin Kreikan uskomusten mukaan vainajalla oli oikeus tulla
haudatuksi. Toisaalta oikeuspositivisti olisi jättänyt hautaamatta, koska kuninkaan sana lieni kuitenkin "muodollisesti
oikealla tavalla säädetty". Kreikan luonnonoikeusfilosofian taustalta löytyy jo Aristoteleen ajatukset hyvän elämän
politiikasta.
Keskiajalla skolastinen luonnonoikeus sai jalansijaa erityisesti Tuomas Akvinolaisen (1225-1274) vaikutuksesta.
Hänen maailmankäsityksensä oli vahvasti uskonnollinen, ja niinpä keskiaikainen luonnonoikeuskin tukeutuu ajatukseen
jumalan luomasta maailmanjärjestyksestä, jota vastaan maallinen hallitsija ei voinut säätää: "Vain oikeudenmukainen
maallisen hallitsijan säätämä laki velvoitti".
1600-1700-luvuilla yleistyi rationalistinen luonnonoikeusajattelu, joka johti oikean oikeuden periaatteet
ihmisen ikuisesti muuttumattomista luonnonpiirteistä järjen voimin. Ongelmaksi tosin tuli se, että osa tutkijoista
katsoi ihmisen olevan perimmiltään väkivaltainen ja epäsosiaalinen, osa taas täsmälleen päinvastaista. Tuona aikana
vallinnut geometrian ihailu näkyy myös oikeustieteessä: ajattelua leimasi voimakkaasti sääntöjen johdettavuus, eli
luonnonoikeuden ylimmästä periaatteesta voitiin johtaa yksityiskohtaisempia sääntöjä.
Myöhemmin Natsi-Saksan vääryydet ja oikeudellisestikin tuettu hirmuvalta antoivat 1900-luvulla potkua
modernille luonnonoikeusajattelulle, joka on antanut ainesta monien maiden perustuslakeihin. Tältä
ajalta on myös peräisin suuri osa sellaisesta ajattelusta, jolla rajoitetaan lainsäätäjän valtaa toimia
kansalaistensa etuja vastaan - kyse on siis perusoikeuksien esiasteesta.
Amerikkalainen Lon L. Fuller esitti teorian oikeuden sisäisestä moraalista, eli säännöistä, joiden
noudattamatta jättäminen merkitsi synnytetyn lain epäonnistumista. Kahdeksan sääntöä olivat seuraavat:
Britti John Finnis perusteli Tuomas Akvinolaisen ajatuksiin pohjautuvan uustomistisen teorian, jonka
mukaan on olemassa seitsemän perushyvää: elämä, tieto, leikki, esteettinen kokemus, ystävyys, käytännöllinen järkevyys
ja uskonto. Näitä jokaisen tuomarin ja lainsäätäjän tulee kunnioittaa, ja nämä ovat Finnisin mukaan myös luonnonoikeuden
sisällön kulmakivet.
Hartilla oli hyvin sääntökeskeinen näkemys oikeudesta. Dworkin laajensi sitä tuomalla mukaan kirjoittamattomat
oikeusperiaatteet, jotka vaikuttivat oikeudelliseen päätöksentekoon sisältönsä painoarvon vuoksi, ei siksi,
että niitä olisi joku kirjannut talteen. Dworkin näki oikeusperiaatteet vain toissijaisina, ratkaisua pulmatilanteessa
ohjaavina periaatteina. Lisäksi periaatteelta odotettiin jonkinasteista institutionaalista ja käsitteellistä tukea
yhteiskunnassa. Leimallista oli myös se, että oikeusperiaatteen soveltuvuus johonkin yksittäistapaukseen ei ollut niin
mustavalkoista kuin mitä oikeussääntöjen osalta oli katsottu.
Dworkin jakoi periaatteet myös kahteen osaan: kansalaisten yksilöllisiä oikeuksia tukeviin arvoperiaatteisiin
ja yhteiskunnallisia tavoitteita edistäviin tavoiteperiaatteisiin. Kiperässä lainsoveltamistilanteessa
arvoperiaatteet nähtiin lainsäädännön takana lymyileviä kollektiivisia tavoiteperiaatteita tärkeämmiksi.
Kuvitteellinen supertuomari Herkules on myös Dworkinin luomus.
Ajatussuuntien keskeisenä lähtökohtana oli, että oikeutta on vain se, mitä tosiasiallisesti noudatetaan.
Tuomioistuinrealismissa oikeudeksi katsottiin se arvomaailma, joka esiintyi
tuomareiden käytännön toiminnassa. Kansalaiskeskeisessä realismissa taas oikeudeksi katsottiin
se säännöstö, mitä kansalaiset tosiasiassa noudattivat. Oikeusrealismissa korostui siis oikeuden
vaikutusten ennakointi ja tutkiminen.
Euroopassa Rudolf von Jhering (1818-1892) edusti intressilainopin ajatussuuntaa, joka toi voimakkaasti
esiin kaiken sääntelyn yhteiskunnallisen tavoitteellisuuden. Tarkoitus oli siis kaiken oikeuden luoja. Tämä suuntaus
kärjistyi vapaaoikeuskouluun, jonka mukaan tuomari sai tehdä asiassa minkä tahansa tarkoituksenmukaisena
pitämänsä ratkaisun jopa laeista riippumatta.
Tuomari Oliver Wendell Holmes Jr. (1841-1935) ajatteli oikeutta ns. pahan miehen näkökulmasta: "Millaiseen
rangaistukseen minut tuomitaan, jos teen näin-ja-näin." Kyse oli ennusteteoreettisesta näkökulmasta:
pyrittiin arvioimaan etukäteen, miten tuomioistuin missäkin tilanteessa toimii. Sääntöjen loogisista päättelyketjuista
luovuttiin.
Oikeusrealistit näkivät yksittäisen tuomion aina tuomarin henkilökohtaisena reaktiona jutun tosiseikkoihin, ei niinkään
oikeudellisena ajatusketjuna kuten positivistit asian näivät. Virallista säädösaineistoa kohdeltiin vain ratkaisua
ohjaavana materiaalina, ja ratkaisuennusteiden laadinnassa käytettiin myös tietoja tuomarin henkilökohtaisista ominaisuuksista.
Roscoe Pound (1870-1964) painotti, että oikeuden on perustuttava yhteiskunnalliseen tarkoitukseen: oikeudella ei ollut
itseisarvoa, vaan se oli vain instrumentti yhteiskunnan tavoitteiden toteuttamisessa. Kyse oli "yhteiskunnallisesta insinööritaidosta".
Mm. hänen ja Holmesin ajatuksista kumpusi oikeuden yhteiskuntatietellinen tutkimus: oikeastaan amerikkalaiset
oikeusrealistit ennustivat nykyajan monialaisen juridisen osaamisen tarpeen jo 1900-luvun alussa.
Ns. Uppsalan koulu, eli skandinaavinen oikeusrealismi, näki oikeudella voimakkaat yhteiskunnalliset sidonnaisuudet.
Tanskalainen Alf Ross (1899-1979) näki oikeustieteen tehtäväksi tuomioistuinratkaisujen ennustamisen tuomarinideologian
eli tuomarikunnan kollegiaalisesti sisäistämän oikeuslähde- ja tulkintaopin avulla. Lähtökohdat olivat lähellä perinteisempää
lainoppia: etsittiin voimassaolevan oikeuden kantaa johonkin kysymykseen, eikä harhauduttu tuomarin persoonan kimppuun.
Oppisuunnan vaikutus keskittyi 1800-luvulle, jolloin se syntyi vastustamaan ajan voimakasta systematisoinnin halua.
Historiallisen koulun edustajien, kuten von Savignyn (1799-1861), mukaan oikeuden tuli kehittyä vapaasti sen mukaan,
minkä kansa mielsi oikeaksi ja vääräksi. Ratkaisevaa oli siis kollektiivinen käsitys oikeudesta.
Historiallinen koulu tunnusti säädetyn oikeuden merkityksen, mutta ei suvainnut sen mielivaltaisuutta. Säädännön oli siis
mukauduttava kansan oikeudelliseen vakaumukseen. Myöhemmin kuitenkin juristioikeus, eli oikeustieteen jäsentämä
tietellinen oikeus, sai aseman kansan oikeusvakaumuksen tulkkina ja selkeyttäjänä.
Lähtökohtaisesti Suomessa tunnustetaan varsin selkeästi oikeuspositivistiset näkemykset. Suomen oikeudessa toteutuu
myös Kelsenin normihierarkia. Mukana on kuitenkin muunkinlaisia aineksia, ja varsinkin
Euroopan Unionin vaikutukset ovat korostaneet tuomioistuinten asemaa aineellisesti hataramman eurooppaoikeuden alalla.
Tätä kautta oikeuteemme on eksynyt myös oikeusrealisteille tuttuja piirteitä tuomioistuinratkaisujen ennustamisesta.
Varsinkin viimeaikainen nopea tekninen kehitys tietoverkkojen alalla on tuonut esiin myös joitain historiallisen
koulun piirteitä, kun lainsäädäntö on laahannut vuosia tekniikan perässä. Tällöin uuden talouden alan juridisissa kiistoissa
on jouduttu soveltamaan paljon tavanomaista oikeutta varsinaisten oikeusohjeiden puuttuessa.
Luonnonoikeusopin ajatuksia Suomesta on vaikea löytää. Tämä johtuu osittain siitä, että verrattaen hyvän perusoikeusturvan
vuoksi räikeälle luonnonoikeuksien ajamiselle ei ole ollut tarvetta - lait ovat jo sellaisenaankin olleet "oikeuden moraalin"
mukaisia. Myös oikeudessa nykyisellään esiintyvät kohtuullistamissäännökset ovat nekin teknisesti ottaen positiivista oikeutta,
vaikka ehkä muistuttavatkin arvomaailmaltaan luonnonoikeusoppia. Luonnonoikeuden siipien kantokykyä päästäisiin testaamaan
parhaiten, jos EU tai eduskunta loisi sellaista säädäntöä, jota kansalaiset ja tuomioistuimet kieltäytyisivät systemaattisesti
noudattamasta.
Jouni Heikniemi
Tämä dokumentti kuuluu sivujeni osioonHans Kelsen (1881-1973)
H.L.A. Hart (1907-1992)
Luonnonoikeusoppi
Varhaiset koulukunnat
Lon L. Fuller (1902-1978)
John Finnis (1940-)
Ronald Dworkin (1931-)
Oikeusrealismi ja sosiologinen oikeustiede
Amerikkalainen oikeusrealismi
Skandinaavinen oikeusrealismi
Historiallisen koulun oikeuskäsitys
Suomalainen oikeusjärjestys suhteessa edellisiin
6.6.2001
Kirjalliset tuotokset / Oikeudellista asiaa.