Oikeusfilosofian koulukunnat

Oikeustieteellisen tiedekunnan pääsykokeessa 2001 eräänä osa-alueena on oikeusteorian ja oikeusfilosofian alkeet. Ofs:n perusteita opiskellessani jouduin perehtymään eri oikeusfilosofian koulukuntiin. Tähän dokumenttiin olen tallentanut muistiinpanoni lukemisen ajalta.

Oikeuspositivistinen näkemys

Oikeus on suvereenin lainsäätäjän asettama järjestys, jota voidaan vapaasti muuttaa. Oikeuspositivismissa on keskeistä se, että muodollisesti oikealla tavalla säädetty laki on voimassa, vaikka sen sisältö olisi kuinka epäoikeudenmukainen. Oikeuden voimassaolo ja sisällön kelvollisuus on siis erotettu toisistaan.

1800-luvulla

1800-luvulla oikeuspositivismia edusti Ranskassa ja Belgiassa vaikuttanut eksegeettinen koulu, joka katsoi järjestelmällisen kirjoitetun lain olevan tärkein oikeuslähde. Lisäksi se näki positiivisen oikeuden toteuttavan parhaiten myös luonnonoikeuden keskeisimmät ideat, joten syytä kirjoitetusta oikeudesta poikkeamiseen ei ollut.

Saksassa samankaltaisilla poluilla oli ajatussuunta nimeltä käsitelainoppi, joka erotti oikeuden yhteiskunnalliset vaikutukset täysin sen sisällöstä. Jokaiselle oikeudelliselle ilmiölle oli mahdollista löytää loogisen päättelyn keinoin oma paikkansa oikeusjärjestyksessä, josta voitiin myös johtaa ratkaisu ongelmaan.

Englannissa näitä raiteita kulki analyyttinen koulu, joka pyrki määrittelemään voimassaolevan oikeuden mahdollisimman täsmällisesti ja kiinnitti paljon huomiota nimenomaan oikeudelliseen kielenkäyttöön. Analyyttisen koulun tärkein edustaja 1800-luvulla oli John Austin, joka näki oikeuden vallanpitäjän antamina yleisinä määräyksinä, joita tukee rangaistuksen mahdollisuus. Rangaistusuhan ulkopuoliset säännökset näyttäytyivät Austinille vain moraalisina ohjeina. Vaikka Austinin teoriassa olikin nykyoikeutta ajatellen melkoisia aukkoja, analyyttinen oikeuspositivismi selvisi silti 1900-luvulle hänen ajatustensa kantamana.

Hans Kelsen (1881-1973)

Itävaltalaisen Hans Kelsenin ajatuksissa keskeistä oli oikeusopin puhtaus: siinä ei saanut olla mitään muita aineksia kuin oikeutta itseään. Oikeustieteen tehtävänä oli analysoida oikeudellista velvoittavuutta ja oikeussääntöjen rakenteita, ei esimerkiksi niiden yhteiskunnallisia vaikutuksia.

Kelsen näki oikeusnormit tuomioistuimille ja muille viranomaisille suunnattuina sääntöinä, jotka määräävät, miten asioiden pitää tapahtua. Ellei näin käy, tuomarin pitää määrätä aiheesta rangaistus. Jokaisen normin pätevyys perustuu aina ylemmänasteisiin oikeusnormiin, joka oikeuttaa alemman normin olemassaolon. Tästä syntyi ns. oikeusnormipyramidi, jonka ylimpänä kerroksena on kuvitteellinen perusnormi, joka velvoittaa kansalaiset noudattamaan perustuslakia. Pyramidi on tietyllä tavalla olemassa Suomessakin: ks. tarkemmin dokumenttiani oikeuden rakenteesta Suomessa.

Oikeuden tulkinnan osalta Kelsen erotti toisistaan lainsäätäjän tai tuomarin harjoittaman autenttisen tulkinnan, jolla oli normatiivinen arvo, ja epäautenttisen tulkinnan, joka perustui vain lakien tulkintaan tuomioistuinten ulkopuolella. Kelsenin mukaan oikeustieteen ei pidä harhautua arvailemaan, mitä normit voivat tarkoittaa, vaan keskittyä olemassaolevaan normistoon. Jos lakimies siis joutuu tilanteeseen jossa on monta vaihtoehtoa, pitää tyytyä esittelemään vaihtoehdot. Tulkintasuositus ei kuulu enää oikeustieteen alaan.

H.L.A. Hart (1907-1992)

Hart jalosti Austinin teoriaa jakamalla oikeussäännöt kahteen ryhmään: ensiasteen velvoitesääntöihin, jotka sisälsivät Austinin määrittelemän rangaistusuhalla varustetun oikeuden, sekä toisen asteen oikeussäännöt, jotka sisältävät ns. kompetenssisäännöt: Vastaus kysymykseen "Kuka saa luoda ja muuttaa ensiasteen normeja?" kattaa siis lähinnä nykyistä valtiosääntöoikeudellista ainesta.

Toisen asteen oikeussääntöjä ovat myös täytäntöönpanosäännöt, jotka vastaavat lähinnä nykyistä prosessioikeutta, ja tunnistamissääntö, jonka avulla oikea oikeus on mahdollista erottaa muista elämänohjeista. Suomessa tunnistamissääntö voisi hieman yksinkertaistettuna olla vaikkapa "Mitä eduskunta säätää, on voimassaolevaa oikeutta".

Oikeuden tulkinnan alalle Hart toi ns. semanttisen ydinalueen käsitteen. Esimerkiksi ajoneuvoista puhuttaessa auto ja moottoripyörä kuuluvat kiistatta sanan ajoneuvo ydinalueeseen. Sen sijaan sanan merkityksen reunavyöhykkeellä ovat vaikkapa moottoroidyt pyörätuolit, hevoskärryt ja rullasukset. Reunavyöhykkeellä oikeussäännöt ovat aidosti monitulkintaisia, ja tuomarin tuli Hartin mukaan valita mielestään perustelluin vaihtoehto.

Lisäksi eräs Hartin tärkeimpiä ajatuksia oli ns. luonnonoikeuden vähimmäissisältö, joka sekoitti hieman luonnonoikeuden ja oikeuspositivismin rajaa: Hart näki, että säädännöllä on oltava jonkinlainen terveen järjen mukainen ydinsisältö, jotta se voisi ylipäätään olla tehokasta sisältöä. Seuraavat ihmistä koskevat määreet on hyväksyttävä Hartin mukaan säädännön perustaksi:

Luonnonoikeusoppi

Toisin kuin oikeuspositivistit, luonnonoikeuden kannattajat näkivät säädännäisen oikeuden yläpuolella ns. oikean oikeuden, joka sivuutti sinänsä oikein säädetynkin lainsäädännön. Sisällöltään kelvoton laki ei luonnonoikeusopin mukaan ole laki lainkaan.

Varhaiset koulukunnat

Antiikin luonnonoikeusoppia kuvasti mm. Sofokleen näytelmä Antigone, jossa Antigone hautaa veljensä vastoin kuninkaan nimenomaista käskyä. Luonnonoikeus on Antigonen puolella, sillä antiikin Kreikan uskomusten mukaan vainajalla oli oikeus tulla haudatuksi. Toisaalta oikeuspositivisti olisi jättänyt hautaamatta, koska kuninkaan sana lieni kuitenkin "muodollisesti oikealla tavalla säädetty". Kreikan luonnonoikeusfilosofian taustalta löytyy jo Aristoteleen ajatukset hyvän elämän politiikasta.

Keskiajalla skolastinen luonnonoikeus sai jalansijaa erityisesti Tuomas Akvinolaisen (1225-1274) vaikutuksesta. Hänen maailmankäsityksensä oli vahvasti uskonnollinen, ja niinpä keskiaikainen luonnonoikeuskin tukeutuu ajatukseen jumalan luomasta maailmanjärjestyksestä, jota vastaan maallinen hallitsija ei voinut säätää: "Vain oikeudenmukainen maallisen hallitsijan säätämä laki velvoitti".

1600-1700-luvuilla yleistyi rationalistinen luonnonoikeusajattelu, joka johti oikean oikeuden periaatteet ihmisen ikuisesti muuttumattomista luonnonpiirteistä järjen voimin. Ongelmaksi tosin tuli se, että osa tutkijoista katsoi ihmisen olevan perimmiltään väkivaltainen ja epäsosiaalinen, osa taas täsmälleen päinvastaista. Tuona aikana vallinnut geometrian ihailu näkyy myös oikeustieteessä: ajattelua leimasi voimakkaasti sääntöjen johdettavuus, eli luonnonoikeuden ylimmästä periaatteesta voitiin johtaa yksityiskohtaisempia sääntöjä.

Myöhemmin Natsi-Saksan vääryydet ja oikeudellisestikin tuettu hirmuvalta antoivat 1900-luvulla potkua modernille luonnonoikeusajattelulle, joka on antanut ainesta monien maiden perustuslakeihin. Tältä ajalta on myös peräisin suuri osa sellaisesta ajattelusta, jolla rajoitetaan lainsäätäjän valtaa toimia kansalaistensa etuja vastaan - kyse on siis perusoikeuksien esiasteesta.

Lon L. Fuller (1902-1978)

Amerikkalainen Lon L. Fuller esitti teorian oikeuden sisäisestä moraalista, eli säännöistä, joiden noudattamatta jättäminen merkitsi synnytetyn lain epäonnistumista. Kahdeksan sääntöä olivat seuraavat:

John Finnis (1940-)

Britti John Finnis perusteli Tuomas Akvinolaisen ajatuksiin pohjautuvan uustomistisen teorian, jonka mukaan on olemassa seitsemän perushyvää: elämä, tieto, leikki, esteettinen kokemus, ystävyys, käytännöllinen järkevyys ja uskonto. Näitä jokaisen tuomarin ja lainsäätäjän tulee kunnioittaa, ja nämä ovat Finnisin mukaan myös luonnonoikeuden sisällön kulmakivet.

Ronald Dworkin (1931-)

Hartilla oli hyvin sääntökeskeinen näkemys oikeudesta. Dworkin laajensi sitä tuomalla mukaan kirjoittamattomat oikeusperiaatteet, jotka vaikuttivat oikeudelliseen päätöksentekoon sisältönsä painoarvon vuoksi, ei siksi, että niitä olisi joku kirjannut talteen. Dworkin näki oikeusperiaatteet vain toissijaisina, ratkaisua pulmatilanteessa ohjaavina periaatteina. Lisäksi periaatteelta odotettiin jonkinasteista institutionaalista ja käsitteellistä tukea yhteiskunnassa. Leimallista oli myös se, että oikeusperiaatteen soveltuvuus johonkin yksittäistapaukseen ei ollut niin mustavalkoista kuin mitä oikeussääntöjen osalta oli katsottu.

Dworkin jakoi periaatteet myös kahteen osaan: kansalaisten yksilöllisiä oikeuksia tukeviin arvoperiaatteisiin ja yhteiskunnallisia tavoitteita edistäviin tavoiteperiaatteisiin. Kiperässä lainsoveltamistilanteessa arvoperiaatteet nähtiin lainsäädännön takana lymyileviä kollektiivisia tavoiteperiaatteita tärkeämmiksi. Kuvitteellinen supertuomari Herkules on myös Dworkinin luomus.

Oikeusrealismi ja sosiologinen oikeustiede

Ajatussuuntien keskeisenä lähtökohtana oli, että oikeutta on vain se, mitä tosiasiallisesti noudatetaan. Tuomioistuinrealismissa oikeudeksi katsottiin se arvomaailma, joka esiintyi tuomareiden käytännön toiminnassa. Kansalaiskeskeisessä realismissa taas oikeudeksi katsottiin se säännöstö, mitä kansalaiset tosiasiassa noudattivat. Oikeusrealismissa korostui siis oikeuden vaikutusten ennakointi ja tutkiminen.

Euroopassa Rudolf von Jhering (1818-1892) edusti intressilainopin ajatussuuntaa, joka toi voimakkaasti esiin kaiken sääntelyn yhteiskunnallisen tavoitteellisuuden. Tarkoitus oli siis kaiken oikeuden luoja. Tämä suuntaus kärjistyi vapaaoikeuskouluun, jonka mukaan tuomari sai tehdä asiassa minkä tahansa tarkoituksenmukaisena pitämänsä ratkaisun jopa laeista riippumatta.

Amerikkalainen oikeusrealismi

Tuomari Oliver Wendell Holmes Jr. (1841-1935) ajatteli oikeutta ns. pahan miehen näkökulmasta: "Millaiseen rangaistukseen minut tuomitaan, jos teen näin-ja-näin." Kyse oli ennusteteoreettisesta näkökulmasta: pyrittiin arvioimaan etukäteen, miten tuomioistuin missäkin tilanteessa toimii. Sääntöjen loogisista päättelyketjuista luovuttiin.

Oikeusrealistit näkivät yksittäisen tuomion aina tuomarin henkilökohtaisena reaktiona jutun tosiseikkoihin, ei niinkään oikeudellisena ajatusketjuna kuten positivistit asian näivät. Virallista säädösaineistoa kohdeltiin vain ratkaisua ohjaavana materiaalina, ja ratkaisuennusteiden laadinnassa käytettiin myös tietoja tuomarin henkilökohtaisista ominaisuuksista.

Roscoe Pound (1870-1964) painotti, että oikeuden on perustuttava yhteiskunnalliseen tarkoitukseen: oikeudella ei ollut itseisarvoa, vaan se oli vain instrumentti yhteiskunnan tavoitteiden toteuttamisessa. Kyse oli "yhteiskunnallisesta insinööritaidosta". Mm. hänen ja Holmesin ajatuksista kumpusi oikeuden yhteiskuntatietellinen tutkimus: oikeastaan amerikkalaiset oikeusrealistit ennustivat nykyajan monialaisen juridisen osaamisen tarpeen jo 1900-luvun alussa.

Skandinaavinen oikeusrealismi

Ns. Uppsalan koulu, eli skandinaavinen oikeusrealismi, näki oikeudella voimakkaat yhteiskunnalliset sidonnaisuudet. Tanskalainen Alf Ross (1899-1979) näki oikeustieteen tehtäväksi tuomioistuinratkaisujen ennustamisen tuomarinideologian eli tuomarikunnan kollegiaalisesti sisäistämän oikeuslähde- ja tulkintaopin avulla. Lähtökohdat olivat lähellä perinteisempää lainoppia: etsittiin voimassaolevan oikeuden kantaa johonkin kysymykseen, eikä harhauduttu tuomarin persoonan kimppuun.

Historiallisen koulun oikeuskäsitys

Oppisuunnan vaikutus keskittyi 1800-luvulle, jolloin se syntyi vastustamaan ajan voimakasta systematisoinnin halua. Historiallisen koulun edustajien, kuten von Savignyn (1799-1861), mukaan oikeuden tuli kehittyä vapaasti sen mukaan, minkä kansa mielsi oikeaksi ja vääräksi. Ratkaisevaa oli siis kollektiivinen käsitys oikeudesta.

Historiallinen koulu tunnusti säädetyn oikeuden merkityksen, mutta ei suvainnut sen mielivaltaisuutta. Säädännön oli siis mukauduttava kansan oikeudelliseen vakaumukseen. Myöhemmin kuitenkin juristioikeus, eli oikeustieteen jäsentämä tietellinen oikeus, sai aseman kansan oikeusvakaumuksen tulkkina ja selkeyttäjänä.

Suomalainen oikeusjärjestys suhteessa edellisiin

Lähtökohtaisesti Suomessa tunnustetaan varsin selkeästi oikeuspositivistiset näkemykset. Suomen oikeudessa toteutuu myös Kelsenin normihierarkia. Mukana on kuitenkin muunkinlaisia aineksia, ja varsinkin Euroopan Unionin vaikutukset ovat korostaneet tuomioistuinten asemaa aineellisesti hataramman eurooppaoikeuden alalla. Tätä kautta oikeuteemme on eksynyt myös oikeusrealisteille tuttuja piirteitä tuomioistuinratkaisujen ennustamisesta.

Varsinkin viimeaikainen nopea tekninen kehitys tietoverkkojen alalla on tuonut esiin myös joitain historiallisen koulun piirteitä, kun lainsäädäntö on laahannut vuosia tekniikan perässä. Tällöin uuden talouden alan juridisissa kiistoissa on jouduttu soveltamaan paljon tavanomaista oikeutta varsinaisten oikeusohjeiden puuttuessa.

Luonnonoikeusopin ajatuksia Suomesta on vaikea löytää. Tämä johtuu osittain siitä, että verrattaen hyvän perusoikeusturvan vuoksi räikeälle luonnonoikeuksien ajamiselle ei ole ollut tarvetta - lait ovat jo sellaisenaankin olleet "oikeuden moraalin" mukaisia. Myös oikeudessa nykyisellään esiintyvät kohtuullistamissäännökset ovat nekin teknisesti ottaen positiivista oikeutta, vaikka ehkä muistuttavatkin arvomaailmaltaan luonnonoikeusoppia. Luonnonoikeuden siipien kantokykyä päästäisiin testaamaan parhaiten, jos EU tai eduskunta loisi sellaista säädäntöä, jota kansalaiset ja tuomioistuimet kieltäytyisivät systemaattisesti noudattamasta.

Jouni Heikniemi
6.6.2001

Tämä dokumentti kuuluu sivujeni osioon
Kirjalliset tuotokset / Oikeudellista asiaa.