KSL 3:4? AL 2.1 §? Viittaukset lain rakenteeseen voivat olla parhaimmillaan melkoisen sekavia. Tähän dokumenttiin olen kerännyt tiivistä perustietoa siitä, mitä lain palaset ovat ja miten niistä voi saada tietoa irti.
Kaikki eritasoiset säädökset jakautuvat palasiin samojen periaatteiden mukaisesti. Säännökset ovat yleensä syntyessään varsin selkeitä ja hyvin jäsentyneitä, mutta varsinkin useaan kertaan muutetut ja pitkään voimassaolleet lait degeneroituvat helposti melkoiseksi sotkuksi. Lain lukeminen vaatiikin siis ennen muuta tarkkaavaisuutta ja huolellisuutta, ja varsinkin Finlex-tietopankin kanssa myös tietoa sudenkuopista, joihin voi helposti astua.
Jokainen säädös alkaa säädösnumerolla, nimikkeellä, päiväyksellä ja johtolauseella. Säädösnumero on säädöksen (antamisvuotensa sisällä) yksilöivä numero (esim. "N:o 812"), nimike yksinkertaisesti säädöksen nimi, esimerkiksi "laki sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista". Päiväys on muotoa "Annettu Helsingissä 22 päivänä syyskuuta 2000". On syytä huomata, ettei laki ole suinkaan astunut voimaan tänä päivänä, voimaantulosäännökset ovat erikseen. Tämä päivä on kuitenkin olennainen säädösnumeroiden merkinnässä: esimerkiksi ylläolevasta päiväyksestä syntyvät samaa tarkoittavat numerot 812/2000 ja 22.9.2000/812.
Tyypillinen johtolause eduskunnan säätämässä laissa on "Eduskunnan päätöksen mukaisesti säädetään:", joka kertoo lain syntytavasta. Asetuksissa ja päätöksissä vastaavaa tietoa täydentää usein ilmoitus siitä, millä valtuudella säädös on annettu, esimerkiksi "Valtioneuvoston päätöksen mukaisesti, joka on tehty ympäristöministerin esittelystä, säädetään 4 päivänä helmikuuta 2000 annetun ympäristönsuojelulain (86/2000) 15 ja 17 §:n nojalla". Tästä siis selviää, että valtuutus asetuksen antoon on laissa, jonka nimi on ympäristönsuojelulaki ja säädösnumero 86/2000 (tai 4.2.2000/86), pykälien 15 ja 17 kohdalla. Usein valtuuttavan lain (ainakin mainittujen kohtien) lukeminen auttaa asetuksen kontekstin ymmärtämisessä; yleensä pelkän asetuksen läpikäynti jättää kokonaiskuvan varsin avoimeksi.
Omanlaisiaan johtolauseita syntyy, kun kyseessä ovat muutoslait. Kun lakia muutetaan, säädetään erillinen laki, joka muuttaa olemassaolevaa tekstiä. Ei siis muodostu sinänsä yhtä kokonaisuutta, vaan vain kantasäädös ja paikkasarjoja. Tällaisesta laista käy esimerkiksi laki päihdehuoltolain 8 ja 12 §:n muuttamisesta (814/2000), jonka johtolause kuuluu seuraavasti:
Eduskunnan päätöksen mukaisesti
kumotaan 17 päivänä tammikuuta 1986 annetun päihdehuoltolain (41/1986) 8 §:n 3 momentti
sekä
muutetaan 12 §, sellaisena kuin se on laissa 740/1992, seuraavasti:
Tämä johtolause ilmaisee, että muutettava kantalaki on päihdehuoltolaki (41/1986), jonka kahdeksannen pykälän kolmas momentti kumotaan. Lisäksi muutetaan lain 12 §:ää, josta nähdään (sellaisena-lauseesta), että sitä on jo aiemmin muutettu: tällä lailla kumoutuva vanha teksti on siis määritelty muutoslaissa 740/1992. 12 §:n uusi teksti on muutossäädöksessä johtolauseen jälkeen. Koska tällä lailla ei luotu muuta uutta sisältöä, lakitekstiä on vain tämän yhden pykälän ja voimaantulosäännöksen verran.
Yhdellä lailla muutetaan aina vain yhden lain sisältöä. Sen sijaan pykälien kumoamisia voidaan koota yhtenäisiksi laeiksi, joiden ainoa sisältö voi olla vaikka kahdenkymmenen eri laeissa sijaitsevien pykälien kumoaminen. Tällaisia muutoksia ei kuitenkaan kirjoiteta johtolauseeseen, vaan niistä luodaan erillisiä pykäliä (ks. esimerkiksi 962/2000). Samaten myös yksittäisen lain pykälien kumoamisesta tehdään erillinen laki, jos samassa muutoksessa ei ole tehtävänä tekstikorjauksia tai -lisäyksiä samaan lakiin (ks. esimerkiksi 815/2000).
Kun otsakkeet johtolauseineen on selvitetty, päästään käsiksi itse lakitekstiin. Säädösten tarkka muotoilu riippuu julkaisumediasta; esimerkiksi Finlexin WWW-ulosanti eroaa melkoisesti Suomen Laki -kirjoista tai virallisista säädösvihoista. Joka tapauksessa peruselementit ovat samat riippumatta säädöksen hierarkiatasosta, ja kaikissa järkevissä ilmaisumuodoissa ne ovat myös löydettävissä.
Kaikki lakiteksti kuuluu aina johonkin pykälään (§), joka on lakitekstin perusyksikkö. Periaatteessa yksi pykälä käsittelee yhden pienen kokonaisuuden lain soveltamisalasta, mutta käytännössä tätä voi joskus olla vaikea nähdä itse lakitekstistä. Varsinkin uudemmassa lainsäädännössä usein pykälällä on oma otsikkonsa, joka kertoo sen sisällön tiiviisti.
17 § (5.1.1994/16) Oikeus pidättyä maksusta. Tilaajalla on virheen perusteella oikeus pidättyä maksamasta hintaa. Tilaaja ei kuitenkaan saa pidättää rahamäärää, joka ilmeisesti ylittää ne vaatimukset, joihin hänellä on virheen perusteella oikeus.
Ylläolevassa lainauksessa (kuluttajansuojalain 9 luvun 17 §) on näkyvillä otsikko: "Oikeus pidättyä maksusta". Lisäksi mukana on myös merkintä siitä, millä säädöksellä pykälä on saatettu voimaan. Näitä ei luonnollisestikaan Finlexissä tai muissakaan muutossäädöksissä merkitä (koska näissä näkyy kerrallaan vain yhdessä säädöksessä päivitettyä tekstiä), mutta mm. Suomen Laki -kirjoista ne löytyvät. Huomaa, että myös yksittäisellä momentilla tai jopa alakohdalla (ks. jäljempänä) voi olla merkintä voimaanpanohetkestä; se kuitenkin yleensä kirjataan tekstin loppuun eikä alkuun, kuten pykälässä.
Pykälien välillä voi olla myös väliotsikoita, jotka kattavat useamman pykälän. Näillä tekstiä voidaan lohkoa paloiksi, jolloin lukijan on helpompi löytää haluamaansa aihetta käsittelevät pykälät. Esimerkiksi edellinen pykälälainaus kuuluu väliotsikon "Virheen seuraamukset" alle. Tämä väliotsikko kattaa myös muitakin pykäliä, tarkkaan ottaen pykälät 16-22.
Pykälä jakautuu edelleen kappaleisiin, momentteihin. Joskus pykälä voi olla vain yhden virkkeen mittainen, mutta tavallisesti pykälä sisältää useita momentteja ja välillä hyvinkin paljon asiaa. Momenttijako ilmaistaan lakikirjoissa pienellä sisennyksellä rivin alussa, Finlexissä (ja mm. näillä sivuilla) kappalejaossa käytetään tyhjiä rivejäkin.
Momentteihin jäsenneltyä tietoa voidaan jalostaa edelleen käyttämällä alakohtia. Tätä menetelmää laissa käytetään usein ehtojen tai muiden mahdollisuusluetteloiden esittämiseen. Esimerkkinä tästä toimiikoon seuraava edelleen kuluttajansuojalaista lainattu 6 luvun 13 §:
13 § (15.12.2000/1072) Ennakkotiedot etämyynnissä. Etämyynnissä kuluttajalle on hyvissä ajoin ennen sopimuksen tekemistä annettava seuraavat tiedot:
1) elinkeinonharjoittajan nimi ja osoite sekä sijaintipaikka, jos se ei käy ilmi osoitteesta;
2) kulutushyödykkeen pääominaisuudet;
3) kulutushyödykkeen hinta, toimituskulut ja maksuehdot;
4) toimitusta tai sopimuksen täyttämistä koskevat muut ehdot;
Lakiviittausta laskettaessa kannattaa olla tarkkana alakohtien kanssa: Varsinkin WWW-versioissa ei ole aina visuaalisesti ilmiselvää, mihin momenttiin alakohtia sisältävät luettelot kuuluvat, HTML:n listaelementtien eteen kun tuppaa helposti syntymään tyhjää tilaa.
Edellä mainittujen tapojen lisäksi lakien sisäisiä kokonaisuuksia pyritään hahmottamaan luvuilla. Esimerkiksi rikoslaissa lukuja on lähemmäs 50, joista kukin käsittelee oman rikostyyppinsä - ja sisältää vaihtelevan määrän pykäliä. Vastaavanlaisia jakoja on myös esimerkiksi kuluttajansuojalaissa, joka on pilkottu 12 osaan: esimerkiksi 5 luvun alaa on kuluttajakauppa ja 9 luku säätelee rakennuselementtien myyntiä ja rakennusurakoita.
Luvut ovat vain periaatteessa vain muodollista otsikointia, joskin usein mittavampia kokonaisuudistuksia toteutetaan luku kerrallaan. Tällöin esimerkiksi muutoslain esitöitä seurattaessa kannattaa tutustua myös lukukohtaisiin perusteluihin, jotka usein valaisevat kokonaisuutta merkittävästi. Mielenkiintoinen huomio on myös se, että osassa laeista luvut aloittavat pykälänumeroinnin uudelleen: siis jokaisessa luvussa on 1 § ja niin edelleen. Toisissa laeissa numerointi vain jatkuu juoksevana, jolloin lukujen otsikot vastaavat lähinnä vain isomman tason väliotsikoita.
Joissain vanhemmissa laeissa (esimerkkinä merilaki) lukujen lisäksi on käytetty vielä ylemmän tason jaottelua osiin. Tähän kuitenkin harvemmin nykyään törmää.
Hupaisa ulkomuoto on piirtynyt moniin lakeihin vasta jälkikäteen. Kun laki syntyy, se on muodollisesti siisti paketti, jossa pykälät ovat siivossa numerojärjestyksessä. Sen sijaan täydennyssäädöksissä on välillä tarpeen lisätä väliin uutta sääntelyä, jolloin tulee tekstin lisäämisen aika. Joskus tekstiä voidaan sijoittaa vain uudeksi momentiksi olemassaolevaan pykälään, mutta aina tämäkään ei käy - ehkä lisäys ei vain ole riittävän lähellä aiemman pykälän sisältöä.
Tällöin ratkaisuna on lisätä lakiin uusi pykälä kirjaintunnuksella. Sisällöllisesti 2 §:n lähelle sijoittuvan uuden pykälän tunnisteeksi voi tulla esimerkiksi 2 a §, jolloin se sijoittuu 2 §:n ja 3 §:n väliin. Pahimmillaan joissain laeissa on edetty kirjaimissa jo aakkosten jälkipuoliskolle asti.
Todellista sotkua syntyy kuitenkin silloin, kun uutta säätelyä halutaan lisätä olemassaolevan pykälän edelle. Esimerkiksi 2 §:n eteen voidaan lisätä tietoa vain tekemällä niistä pykäliä 1 a, 1 b ja niin edelleen. Mutta jos ykköspykälällä olikin jo jatkeita, voivat esimerkiksi pykälät 1-1d käsitellä yhtä asiaa ja 1e-2b toista. Tällöin asioiden raja osoitetaan usein väliotsikolla.
Kaikki tämä herättää kysymyksen siitä, että eikö olisi helpompaa numeroida pykäliä tarpeen vaatiessa uusiksi. Ehkäpä se jo olisikin. Yleisesti ottaen puuhassa ollaan kuitenkin melko konservatiivisia, numerointi kun sotkee huomattavan määrän erilaisissa sopimuksissa ja muissa teksteissä olevia viittauksia.
Varsinaisissa laeissa ja asetuksissa voimaanastumistiedot ovat omana pykälänään. Sen sijaan muutoslaeissa ja asetuksissa muutostieto on varsinaisen lakitekstin jälkeen omana tekstinpalanaan. Usein tieto on muodoltaan varsin yksinkertaista: "Tämä asetus tulee voimaan 1 päivänä tammikuuta 1998". Harvinainen ei myöskään ole lisä "Ennen tämän asetuksen voimaantuloa voidaan ryhtyä sen vaatimiin toimenpiteisiin." Välillä toisaalta voimaantulosta saadetaan säätää peräti oma asetuksensa.
Voimaantulon lisäksi säädöksen loppupuolelta löytyvät sen vahvistaneen virkamiehen ja esittelijän nimet. Näitä mielenkiintoisempaa tietoa löytyy kuitenkin lakien lopussa: siellä on viittaukset esityöasiakirjoihin, joista voidaan etsiä kuuluisaa "lainsäätäjän tahtoa". Suomen lakien pohjana on tyypillisesti Hallituksen esitys, johon liittyy joukko Eduskunnan valiokuntien mietintöjä ja lausuntoja. Lisäksi lain säädäntäasiakirjoihin saattaa kuulua esim. EY-oikeuden direktiivejä, joiden pohjalta jokin laki on luotu.
Finlexissä ja Säädösvihkojen PDF-versioissa esityötiedot ovat linkkejä, joita klikkaamalla pääsee suoraan oikeaan paikkaan. Paperilta luettaessa tätä iloa ei tietysti ole, vaan tieto pitää hakea käsin; tästä lisää ohjeita dokumentissani "Lakeja webistä".
Kun lain sisäiset rakenteet on käsitelty, jäävät ingressissä esitetyt kysymykset vastattaviksi. Lakien nimien ja niiden lyhenteiden purkamisesta löytyy lisätietoa kirjoituksestani "Miten säädös yksilöidään?".
Suoraan yksittäiseen pykälään viitataan lain nimellä ja pykälällä: työsopimuslaki 12 §, konkurssisääntö 4 §. Myös genetiivimuotoja (työsopimuslain 12 §, konkurssisäännön 4 §) käytetään, olosuhteista riippuen. Viittauksia voi luonnollisesti höystää myös säädösnumeroilla. Jos pykälä on "luvun sisällä", voi viittauksen kirjoittaa muodossa "kuluttajasuojalain 3 luvun 2 §" tai vain KSL 3:2. Yksittäiseen momenttiin puolestaan voi viitata esimerkiksi seuraavilla tavoilla: työsopimuslain 12 §:n 2 mom, KSL 3:3.2 § tai jopa KSL 2:4§2.
Luvun osia (pykäliä) siis erotetaan kaksoispisteellä ja pykälän osia (momentteja) pisteellä tai pykälämerkillä (lähinnä vanhemmassa tekstissä). Alakohtiin viitataan yleensä vain lyhenteellä ak; esim. KSL 6:13.1:n 3. ak. Lyhenteitä voi kyllä kirjoittaa aukikin.
Huomaa, että lakitekniset viittaukset luetaan kuten järjestysnumerot: "kolmannen luvun toisen pykälän kuudes momentti". Kuitenkaan kirjoitettaessa ei yleensä ole tapana kirjoittaa järjestysnumeroa ilmaisevia pisteitä: "3 luvun 2 §:n 1 mom".
Jouni Heikniemi
18.2.2001
Tämä dokumentti kuuluu sivujeni osioon
Kirjalliset tuotokset / Oikeudellista asiaa.