395 aamua sivarin aloittamisesta - tai oikeastaan jo vähän enemmänkin, sillä virallisesta päättymispäivästäkin on jo lähes viikko. Jäikö vetävän käteen vain pää - vaiko jotain muutakin? Ajatukset tässä jutussa ovat jossain määrin jäsentymättömiä ja tajunnanvirranomaisesti kirjoitettuja; vastuu on lukijalla.
Lähtiessäni työpalveluun 367 aamua sitten suhtauduin vuoden työsarkaan sekalaisin odotuksin. Toisaalta koin palveluspaikkani (oikeusministeriön tiedotusyksikkö) mielekkäänä ja kiinnostavana kohteena, toisaalta ajatus vuodesta puuhastelusta irti normaalielämästä herätti väkisinkin jonkinlaisen vastareaktion.
Ensi päivät menivät kiistatta jonkinlaisen kuherruskuukauden vallitessa. Olin ollut pitkään tekemättä kunnolla mitään (tässä yhteydessä en lue kesän aikana harrastamaani satunnaista koodailua ja pääsykokeisiin lukemista miksikään), joten into uusien haasteiden äärellä oli melkoinen. Alkumetrit avasivat myös silmäni oikeushallinnon tiedotustoiminnan kehittämisen mahdollisuuksille, mutta työkentän toivottomuuden valkeneminen kesti vielä muutaman viikon.
Väärinkäsitysten välttämiseksi: kaikki tässä jutussa esiintyvät havainnot ja kommentit eivät liity erityisesti tiedotusyksikköön. Olin vuoden mittaisen virkaurani kanssa tekemisissä monien organisaation osien kanssa, ja tiedotus oli yksi niistä vähemmän ongelmaisista. Vastaavasti viittaukset yksityissektorin työnantajiin eivät liity vain Sanoma Magazines Finlandiin.
Keskeinen syy siihen, miksi koin valtiotyönantajan palveluksessa toimimisen niin kiinnostavana haasteena, oli halu oppia tuntemaan virkamiesten maailmaa kaikkine myytteineen - ja erityisesti löytää sieltä virikkeitä normaalielämään ja yksityissektorin puolelle. Ensimmäiset kaksi kuukautta olin työaikakoditon, mutta oman toimiston puuttuminen oli hyvä kokemus: työtoverit suhtautuivat tilanteeseen suurella sympatialla, ja talon tietohallintojohtajaa ja tiedotuspäällikköä myöten kaikki suorastaan kehottivat käyttämään omia toimistojaan poissaollessaan. Pieni asia, mutta iso ero entiseen - edellisestä (ja tätä kirjoittaessa taas nykyisestä) työpaikasta tutusta "toimistoni on linnani"-periaatteesta tässä oltiin aika kaukana.
Luonnollisesti ne erot toiseenkin suuntaan paljastuivat. Ei mennyt niin kauhean kauaa, että löin pääni ensimmäisen kerran järjestelmän nihkeyden luomaan kattoon: tätä ja tätä ei voi tehdä, koska siitä seuraisi vaikutuksia toisella puolen organisaatiota ja siellä ollaan muutenkin niin kaunaisia ja kateellisia... ja niin edelleen. Yllättävän moni asia tökkäsi järjestelmän sisäiseen kitkaan, muutosvastarintaan ja reviiritaisteluun. Ja tässä ei edes ollut kyse mediassakin käsitellystä ministeriöiden välisestä kisailusta, vaan yhden ministeriön yhden osaston sisäisistä asioista.
Negatiivisessa mielessä yllättävää oli myös virkamiesten kömpelyys päätöksentekijöinä. Voisi kuvitella että ratkaisujen tuottamiseen erikoistuneessa valtionorganisaatiossa se sujuisi, mutta ei. Aika moni asia toimisi sulavammin, jos joku uskaltaisi rohkeasti lähteä viemään asioita eteenpäin ja tehdä itse tarvittavia operatiivisia päätöksiä. Nyt moni lykkii turhaan yksityiskohtaisella tasolla vaikeita asioita esimiestensä päätettäväksi. He eivät kuitenkaan tiedä konkretiasta sen enempää, ja voivat ratkaista ongelman vain siirtämällä asian jonkin toimikunnan, johtoryhmän tai muun hitaan ja entistä vähemmän tietävän elimen käsiteltäväksi.
Valtion organisaation ongelmia voi selitellä monilla asioilla. Edellämainitut kaksi pulmaa ovat räikeitä ja inhottavia epäkohtia - sen vuodenkin aikana ehdin näkemään pirun monen veroeuron menevän hukkaan vajavaisen koordinoinnin ja typerän riitelyn vuoksi. Yhtälailla rasittavaa oli nähdä, miten paljon valtion henkilöstöjohtamisessa on kehitettävää. Monet esimiehet eivät kokeneet päällikkötyöskentelyn olevan muutakin kuin hallinnollista pakkopullaa, ja tämä näkyi tuloksessa. Jo nämä kaksi keskeistä syytä selittävät ison osan ongelmista.
Ei pidä kuitenkaan maalata liian synkeää kuvaa asioista. Tosiasia on se, että kaikesta huolimatta olin ilahtunut siitä tietystä oikeanlaisesta työilmapiiristä, joka ministeriössä vallitsi. Suhtautuminen taloudellisiin arvoihin ja työtovereihin oli monessa mielessä yksityissektoria terveempi. Ja nyt töihin palattuani on pakko myöntää, että noita aiemmin hyvin rasittavaksi mainitsemiani ilmiöitä on muuallakin kuin valtiolla.
Harmikseni voin todeta, että oikeusministeriöön jäi vielä koko joukko asioita, joiden kehittämiseen olisin halunnut osallistua ja joihin minulla olisi todela ollut annettavaakin. Tässä kohtaa tuli selväksi se, että loppujen lopuksi vuosi on aika lyhyt aika, ja yksittäinen sivari järjestelmän silmissä melko pieni.
Suhtautuminen sivareihin vaihtelee laidasta laitaan. Tämä on selvää, jos tarkastellaan koko populaatiota, mutta yllättävän selvää se on silloinkin, kun tarkastellaan vain siviilipalveluspaikkoja. Siinä missä osa siviilipalveluspaikoista kohtelee sivareitaan tasavertaisina työntekijöinä ja pyrkii takaamaan myös näiden hyvinvoinnin, osa näkee sivarit vain tapana teettää työtä halvalla eikä välitä heidän hyvinvoinnistaan ("pakkohan niiden on kuitenkin täällä töissä olla"-ajattelu).
En halua sijoittaa oikeusministeriötä ylläkuvatulle akselille, koska se olisi kuin koko ministeriön porukan ulkonäön arvostelemista yhdellä sanalla. Osa porukasta oli hyvin asiallista ja reilua, osa taas käyttäytyi suorastaan virkamiehen imagoaan loaten. Toisaalta sivari-antipatioita on vaikea erottaa muista ennakkokäsityksistä, joten sivariaatteen syrjinnästä on ehkä tässä yhteydessä turha puhua. Yleisemmällä tasolla on kuitenkin niin, että missään vaiheessa en kokenut oikeusministeriön oikeasti pitävän huolta minusta - ja tämäkin tehtävä palveluspaikalle on selkeästi laissa langetettu.
Vähäinen huolenpito - etten sanoisi suorastaan organisaation ulkopuolisuus - näkyy kaikissa pienissä asioissa. Eniten turhautumista tuottaa ehkä kuitenkin se, että tietää olevansa sivariasioiden paras tuntija lähiorganisaatiossaan. Se tarkoittaa väistämättä sitä, että ongelmatapauksissa ei auta kysyä lähimmältä esimieheltä - hän kuitenkin kehottaa selvittämään asiat itse. Se on sinänsä hyväksyttävää joissain asioissa, mutta yleisesti ottaen luo turvattomuutta. Työntekijän kirjoittamattomiin oikeuksiin kuuluu se, että hän voi saada palvelussuhdettaan koskevissa luonnollisissa kysymyksissä ainakin jonkinasteista organisaation tukea. Sivaripaikkojen tulisikin siis panostaa henkilöstöosaston ja sivarin lähiorganisaation kouluttamiseen sivariasioissa.
Merkityksellinen asia on myös sivarin oikeanlainen hyödyntäminen. Parhaimmillaan sivari voi olla kuin veitsenterävä konsultti, joka ulkoapäin tulevana näkee heti organisaation heikot kohdat. Toinen asia on sitten se, että valtaosa sivareista (tai ehkä ihmisistä yleensäkin?) tuskin kykenee viestimään näitä havaintojaan järjestelmällisesti - niinpä hyvän esimiehen tehtäväksi jää ulkopuolisen näkemyksen hyödyntäminen. Tällä en yritä saada sivareita konsultin asemaan, vaan saada palveluspaikat näkemään metsät puilta: sivarin (yleensä) muusta työympäristöstä radikaalisti poikkeava tausta tuo toimintaan uusia arvoja, joihin ei kannata suhtautua välittömän torjuvasti. Tämä hyöty on mahdollista saada myös konkreettisessa käytännön työssä, ei vain IT-nörttien visiointipuuhissa.
Kirjoitin syksyllä 2001 jutun Hyvän siviilipalveluspaikan tunnusmerkit, joka mielestäni kestää lukemisen vielä vuoden jälkeenkin. Allekirjoitan edelleen sen lähes sataprosenttisesti, vaikka se tulikin aikanaan suollettua osin muutamien yksittäisten tapahtumien inspiroimana. Mikäli useampi sivaripaikka huomioisi tietoisesti edes osan ko. kirjoituksessa esitetyistä näkökulmista, monet sivarin käytännön ongelmat olisi helpompi hallita. Tämä johtaa sivarin osalta parempaan jälkimakuun palveluspaikasta - ja tietysti palveluspaikan kannalta tärkeään sivarin työmotivaation ja -tehon kasvuun.
Sivarin ja armeijan raskauden vertaileminen on melkoinen suo. Tiesin sen jo ennen sivaria, mutta vasta sen jälkeen olen totaalisesti vakuuttunut. Olin sivariksi verraten hyvin asioihin perehtynyt, ja koin tietäväni sivariasioista paljonkin. Nyttemmin voin todeta tietäväni ja ymmärtäväni niin paljon enemmän, että en halua lausua suhteesta armeijaan senkään vertaa kuin ennen - intistä en edes luule tietäväni niin paljon kuin sivarista ennen palvelusta, saatikka sitten mitä tietäisin jos vielä harmaissakin voisin hengailla. Koska valtaosa ihmisistä ei juuri omaa oikeaa kokemusta molemmista, suosittelen heille samaa pidättäytyvää linjaa - parempi olla hiljaa kun ei tiedä mistä puhuu. Edellämainituista syistä en ole miettinyt itsekään, kannattiko 13 kuukauden palvelus vai ei. Se ei kuitenkaan estä minua esittämästä joitain kannanottoja.
Sivarin palveluksensa aikana tekemän työpanoksen raskaus jäänee valtaosassa tapauksista armeijan käyneitä tovereita jälkeen. Sivaria keventäväksi seikaksi voinee lukea myös mahdollisuuden kotona asumiseen ja normaalinpuoleisen sosiaalisen elämän säilyttämiseen. Toisaalta palveluksen raskautta ei pidä arvioida pelkästään näiden pinnallisten seikkojen perusteella, sillä vaikka sivari tekeekin töitä pääosin virka-aikana, hän joutuu kuitenkin käytännön syistä (mm. taloudellisista sellaisista) elämään sivarin elämää sen 395 vuorokautta. Varusmiesveljeensä verrattuna sivari maksaa vapaudestaan myös melko kovaa hintaa: huolenpitovastuu päivittäisestä elämästä on aivan eri luokkaa kuin armeijan harmaissa.
Eräs huomattava seikka, jonka sain itse kokea karvaasti palvelukseni jälkimmäisellä puoliskolla, on sivarien yksinäisyys. Toisinkin toki joskus on, mutta usein sivarit ovat kuitenkin ainoita sivareita lähiorganisaatiossaan. Tästä seuraa usein pitkiä työrupeamia piireissä, joissa samanikäisiä ja -mielisiä juttukavereita ei juuri ole. Tämä on hyväkin asia, mutta iso kuilu armeijaan: usein intin parhaana asiana korostetaan nimenomaan kaverisuhteiden muodostumista, ja harmaista selviytyminenkin luetaan helposti "hajotaan yhdessä"-asenteen ansioksi. Merkityksetöntä ei todellakaan ole se, että sivari pääsääntöisesti hajoaa yksin. Näihin ajatuksiin viitaten totean, että seison entistä tukevammin jälkikoulutusaloitteeni takana.
Edellä esitetyt näkökulmat ovat sellaisia, ettei niiden perusteella voi muodostaa mielipidettä sivarin ja armeijan keskinäisestä helppoudesta. Ne ovat kuitenkin asioita, jotka ovat saaneet minut puntaroimaan omaa näkökulmaani uudelleen. Sivari oli paljon raskaampi ja vaikeampi kokemus kuin ajattelin etukäteen, vaikka asuinkin kotona ja tein siistiä sisätyötä. Palveluksen helppouden perusteella valintaa tekevät nuoret miehet ovat vaikean paikan edessä. Molemmissa palveluksen muodoissa voi päästä helpolla, mutta sivari ei ole kokonaisuutena niin helppo nakki kuin miltä se äkkiä arvioiden vaikuttaa. Se 395 päivää on todella pitkä aika, ja palveluksen mittaan ehtii monesti huomata, että samassa ajassa kävisi kaksi 180 päivän inttiä.
Edellisistä empimisistä ei pidä saada sitä käsitystä, että katuisin valintaani. En missään nimessä. Vuosi oikeusministeriössä oli äärimmäisen antoisa, ja uskon tehneeni eettisellä tasollakin armeijaa oikeamman valinnan. Sen lisäksi tietotaidolliset valmiuteni astuivat ison askeleen eteenpäin ja sain paljon arvokasta elämänkokemusta. Ei siis turha vuosi - ja taatusti enemmän tuottoa henkiselle pääomalle kuin mitä olisin vuodessa saanut, jos vaikka olisin puhunut itselleni vapautuksen. Merkityksetön seikka ei kuitenkaan ole se, että yhtään hyvää "sivarijuttua" ei jäänyt mieleen, eikä oikeastaan erityisiä suhteita sivaritovereihinkaan. Tässä on iso ero armeijaan, ja se ero kalvanee minua vielä pitkään.
Sivarivuosi sai myös pohtimaan paljon asevelvollisuuden yleisen etiikkaa ja nuoruuden elämänkiireitä. Lopputulokset ovat varsin moninaisia, mutta yksi olennainen pointti on - erään kaverini sanoin - "inttijätkät saa respektiä". Saavat nyt minultakin. Eivät siksi, että kokisin heidän tekevän sen arvokkaampaa työtä kuin minä sivarina, vaan siksi, että hekin ovat suorittaneet asevelvollisuuden, joka on suoritustavasta riippumatta merkittävä vaihe nuoren elämässä. Nyt jään vastavuoroisesti odottamaan sitä, että sivaritkin saavat respektiä.
Jouni Heikniemi
4.9.2002
Tämä dokumentti on osa
sivarisivustoani.