Tahallisten henkirikosten kaksi tyypillisintä rikosnimikettä ovat tappo ja murha. Lehdistössä julkisuuteen nousevat rikosuutiset usein käsittelevät näitä kahta, ja aina valinta niiden välillä ei ole ilmeinen. Tähän juttuun on koottu KKO:n käytännössä ja muissa oikeuslähteissä esiintynyttä aineistoa tapon ja murhan välisestä rajanvedosta.
Tappoa ja murhaa koskevat seuraavat säännökset rikoslain 21 luvussa:
1 § (21.4.1995/578) Tappo. Joka tappaa toisen, on tuomittava taposta vankeuteen määräajaksi, vähintään kahdeksaksi vuodeksi.
Yritys on rangaistava.
2 § (21.4.1995/578) Murha. Jos tappo tehdään
ja rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, rikoksentekijä on tuomittava murhasta vankeuteen elinkaudeksi.
Yritys on rangaistava.
Näiden säännösten lisäksi rikoslaki tuntee myös surman (RL 21:3) ja kuolemantuottamuksen (RL 21:8, törkeänä RL 21:9). Surma on "lievä tappo", mutta sitä ei käsitellä tässä yhteydessä sen suhteellisen vähäisen merkityksen vuoksi. Kuolemantuottamus taas on "tuottamuksellinen hengenriisto", eli huolimattomuudesta tapahtunut tappaminen.
Rikosoikeudellisen tuottamuksellisuuden käsitteestä tarkemmin tahallisuutta ja huolimattomuutta käsittelevässä jutussani. On muistettava, että rikosoikeudellisessa mielessä tappo on tahallinen vain, jos rikoksentekijä on pyrkinyt tappamaan tai olennaisesti mieltänyt kuoleman teosta aiheutuvaksi seuraamukseksi. Tavanomaisesti kuolemantuottamuksesta tuomitaan mm. liikenneonnettomuuksien aiheuttajia, joilla ei varmastikaan ole ollut ajamaan lähtiessään tarkoitusta aiheuttaa hengenmenetystä (vaikka sinänsä esimerkiksi ylinopeus voikin olla tahallista).
Tapon kaltaiset rikossäännökset ovat rikoslain kovaa ydintä sikäli, että koko rikosoikeudellinen järjestelmä on pitkälti rakennettu henkeen ja terveyteen kohdistuvien tekojen sääntelemiseksi. Tämän vuoksi monet mm. yleisiin oppeihin liittyvät kysymykset usein esitetään näihin "perusrikoksiin" liittyvin esimerkein.
Henkeä ja terveyttä koskevia rangaistussäännöksiä on viimeksi radikaalisti uudistettu vuonna 1969, jolloin siirryttiin entistä selkeämmin rankaisemaan tekijän syyllisyydestä eikä vain aiheutuneista seurauksista; näin syntyi mm. suhteellisen yhtenäinen kvalifiointi törkeisiin ja lieviin tekomuotoihin sekä erikseen tuottamuksellisiin versioihin (kuolemantuottamus, vammantuottamus).
Nykyiset säännökset ovat peräisin vuodelta 1995, jolloin niitä ravisteltiin rikoslain kokonaisuudistuksen yhteydessä. Muutokset eivät olleet kovin merkittäviä; tappo pysyi kielellisiä korjauksia lukuunottamatta entisellään, ja murhassakin muutokset olivat pienehköjä. Olennaisin niistä liittyi yleisempään pyrkimykseen täsmentää rikostunnusmerkistöjä: murhan tunnusmerkit (eli taposta erottavat kvalifiointikriteerit) olivat ennen esimerkkejä, nykyisin luettelo on tyhjentävä. Lisäksi edellytetään kokonaisharkintaa ("ja rikos on myös kokonaisuuten arvostellen törkeä"). Kuriositeettina voidaan mainita, että vuoden 1995 uudistuksen yhteydessä hallitus ehdotti (HE 94/1993) murhan osalta mahdolliseksi myös 12 vuoden määräaikaista vankeutta, mutta lakivaliokunta päätyi mietinnössään (LaVM 22/1994) pitämään elinkautisen ainoana mahdollisena rangaistuksena.
Koska vuoden 1995 muutokset rikostunnusmerkistöihin olivat suhteellisen vähäisiä, on sopivaa oikeuskäytäntöä ja ainesta murhien ja tappojen erotteluun suhteellisen paljon. Tässä jutussa viitataan vanhoihinkin lakipykäliin perustuvaan oikeuskäytäntöön ym. sikäli kun se on perusteltua.
Henkirikosoikeuden lähtökohta on se, että tahallinen henkirikos on tappo. Mikäli sitä pidetään erityisen törkeänä, kyseessä voi olla murha. Vastaavasti erityiset lievennysperusteet voivat tehdä siitä surman. Olennaista kuitenkin on oivaltaa lähtökohta: törkeää tekoa ei tarvitse lähtökohtaisesti yrittää selittää murhasta tapoksi, vaan nimenomaan toisinpäin. Käytännössä toki murhasyytteessä olevan henkilön asianajaja pyrkii osoittamaan törkeyden puuttumisen, mutta tuomioistuimen kannalta lähtökohta on selvä: nimenomaan teon törkeys on perusteltava, ja puolustusasianajaja pyrkii vain horjuttamaan syyttäjän näyttöä.
Tappo on siis murha, jos jokin neljästä vaihtoehtoisesta tunnusmerkistä täyttyy sekä rikos on kokonaisuutena arvostellen törkeä. Yleinen törkeysarviointi ei kovin usein ole tullut murhan kohdalla olennaiseksi, koska kvalifiointikriteerit jo itsessään viittaavat melkoiseen törkeyteen. Kuten KKO taannoin (KKO 2004:63:n perustelut) lausui, "Murhan tunnusmerkistössä törkeys ei viittaa teon arvosteluun rikoksena sinänsä vaan tapon perustunnusmerkistöön. Vasta surmaaminen, joka on tapon perustunnusmerkistöä selvästi törkeämpi, voidaan arvioida murhana." Seuraavassa käsitellään kvalifiointikriteerejä yksitellen.
Vakaalla harkinnalla tarkoitetaan teosta päättämistä etukäteen. Välttämättä kyseessä ei tarvitse sinänsä olla konkreettinen toimintatapojen suunnittelu, vaan ylipäätään teon puntarointi ja selkeän surmaamispäätöksen tekeminen vihjaavat jo vakaan harkinnan suuntaan. Konkreettinen suunnittelu - siis toimintatapojen kartoittaminen ja valinta - helposti viestivät "vakaasta harkinnasta".
Sinänsä harvinaiset palkkamurhat ovat yleensä nimenomaan murhia siksi, että sellaisen suorittamiseen liittyy tyypillisesti suunnitelmallisuutta. On kuitenkin huomattava, että sinänsä tappaminen rahasta ei ole automaattisesti murha, joskin yleisten periaatteiden (RL 6:5) mukaisesti rikoksen tekeminen palkkiota vastaan on kyllä rangaistuksen koventamisperuste. Aiemmin laissa oli yhtenä kvalifiointiperusteena mainittu myös "omanvoitonpyynnöstä" tapahtuva surmaaminen. Tämä kohta kuitenkin poistettiin vuoden 1995 uudistuksessa, koska tämä voitontavoittelu käytännössä aina osoittaa myös vakaata harkintaa. Toisen omaisuuden viemiseksi tehdyt ryöstömurhat rangaistaan myös tyypillisesti murhina, koska tappamisen tavoite osoittaa tällaista vakaata harkintaa.
Erityisesti ryöstömurhiin liittyvänä seikkana on kuitenkin tärkeää huomata, että vakaan harkinnan on kohdistuttava nimenomaan hengenriistoon, jotta teko tulisi tuomituksi murhana. Esimerkiksi tapauksessa KKO 1996:76 A:n katsottiin suunnitelleen aseiden varastamista jo pitkään, mutta kotiaan puolustaneen aseiden omistajan tappaminen oli tapahtunut harkitsematta. A tuomittiin taposta.
KKO 1980-II-59: "A oli laatinut yksityiskohtaisen suunnitelman B:n surmaamiseksi tiettynä päivänä sekä hankkinut tekoa varten erinäisiä välineitä. Vaikka A toteutti tekonsa ennen sanottua päivää suunnitelmastaan poikkeavalla tavalla, katsottiin surmaaminen vakaasta harkinnasta tehdyksi ja tällä perusteella murhaksi."
KKO 1981-II-32: A oli rakentanut kirjepommin, joka oli räjähdettyään välittömästi surmannut B:n. Koska pommin teko oli vaatinut huolellisuutta ja A oli nähnyt merkittävästi vaivaa teon eteen, A tuomittiin murhasta.
KKO 1984-II-96: A oli pyytänyt päästä B:n luo yöksi, mihin B oli suostunut. B:n käytyä nukkumaan A oli surmannut hänet ja vienyt asunnosta mm. stereolaitteiston. Koska A oli mm. seuraavana päivänä käyttäytynyt kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan ja koska hänen katsottiin myös yrittäneen peittää tekonsa jälkiä, katsottiin teon tapahtuneen vakaasta harkinnasta ja A tuomittiin murhasta. KKO:n vähemmistö ei pitänyt mm. näyttöä vakaasta harkinnasta riittävänä, ja tuomitsi A:n taposta.
KKO 1984-II-142: A oli pahoinpidellyt ja raiskannut B:n. Raiskauksen päätteeksi A vielä kuristi B:n kuoliaaksi. Koska tilanne oli "kehittynyt odottamattomasti", ei A:n katsottu vakaasti harkinneen tekoaan ja siten syyllistyneen murhaan. Vrt. kuitenkin KKO 1988:73, jossa tilanteen odottamaton kehityskin sivuutettiin, kun tekijällä oli kuitenkin ollut useampi tunti aikaa miettiä tapahtumien kulkua.
KKO 1985-II-112: Vahtimestari B oli poistanut A:n ravintolasta, mistä hermostuneena A oli ajanut kilometrin päähän kotiinsa, ottanut pistoolin ja palannut ravintolan edustalle ampumaan B:n. Pelkästään sitä, että A oli käynyt välillä kotonaan hakemassa aseen, ei katsottu osoittavan vakaata harkintaa. A tuomittiin taposta.
KKO 1988:42: Tyypillinen taksimurhaskenaario. A ja B olivat päättäneet ryöstää taksin, ja suunnitelleet surman toteuttamisen mm. tapahtumapaikan osalta ennalta. Molemmat tuomittiin murhasta.
KKO 1995:119: A ja B olivat suostuneet palkkiota vastaan surmaamaan X:n. He olivat ennakkovalmisteluina käyneet mm. tutustumassa X:n asuinpaikkaan sekä valmistelleet surmavälineet. Teko katsottiin tehdyn vakaata harkintaa käyttäen, ja molemmat tuomittiin murhasta.
KKO 2004:57 ("Oulun taksisurma"): A oli suunnitellut ryöstävänsä taksin, mutta taksinkuljettaja B:n yllättävän vahvan vastustuksen vuoksi päätyi ampumaan tämän. KKO ei katsonut A:n toimineen vakaasta harkinnasta, ja tuomitsi A:n taposta. KKO argumentoi: "Vaikka myös voidaan katsoa, ettei Keijo N:n vastustelu ole voinut tulla Markku M:lle yllätyksenä, voidaan kuitenkin näyttöä kokonaisuutena arvioiden päätyä siihen, ettei kysymys alunperin ole ollut Keijo N:n tarkoituksellisesta ja häikäilemättömästä tappamisesta, vaan pikemminkin siitä, että tilanne oli Markku M:n käsityksen mukaan ajautunut sellaiseen tilaan, jossa hänen ainoa keinonsa oli ampua Keijo N." Vähemmistö ja alemmat oikeusasteet olivat eri mieltä, ja katsoivat A:n syyllistyneen murhaan. Ko. ratkaisussa on käsitelty vakaan harkinnan perusteluita huolellisesti ja laveasti muutenkin; suosittelen sen lukemista.
KKO 2004:63 (Eveliina Lappalaisen tapaus): 15-vuotias A oli kohdannut 14-vuotiaan B:n, pahoinpidellyt tämän ja kuristanut B:tä seisoen tämän päällä. A:n ei katsottu päättäneen etukäteen surmaamisesta, eikä vakaan harkinnan olemassaoloa todettu. Tapauksen pääpiirteet ovat (vakaan harkinnan näytön osalta) samantapaiset kuin aiemmin viitatussa ratkaisussa KKO 1984-II-142.
Henkirikos on lähes aina raaka ja julma normaalin kansalaisen näkökulmasta. Murhan kvalifiointikriteerinä onkin erityisen raaka ja julma toimintatapa. Käytännössä perusteen taustalla on ajatus siitä, että uhrille erityisen suuria tuskia aiheuttanut surmatapa vaatii suurempaa rangaistusta. Tällä kohtaa on tehtävä selkeä ero vanhan lain tekijärikosoikeudelliseen tapaan, joka melkeinpä kiinnitti enemmän huomiota tekijän julmuuteen; nykyisin tekijän luonteella sinällään ei ole väliä, vaan ratkaisevaa on teko itsessään.
Tavanomaista on, että raakuuteen liittyy hengenriiston pitkäkestoisuus, joka yleensä myös korreloi kärsimyksen määrän kanssa. Tuomioita lukiessa pitkäkestoisiin kidutuksenomaisiin murhiin liittyy usein myös pohdinta vakaasta harkinnasta: jos teko vain jatkuu huolimatta siitä, että tekijä olisi voinut lopettaa sen jo useaan otteeseen, se usein kertoo sekä raakuudesta että harkinnasta. Toisaalta ei pidä kuitenkaan samaistaa näitä kriteereitä, siinä määrin erilaiset niiden lähtökohdat ovat.
Tätä kriteeriä ei myöskään pidä arvioida pelkästään uhrin näkökulmasta. Useissa tapauksissa (ks. myöhemmin) tulee esiin myös se, että uhrin todennäköisen kuoleman jälkeen jatkunut silmitön väkivalta kertoo teon raakuudesta, ja sinänsä nopeastikin tapahtunut kuolema voi kuitenkin näyttäytyä hyvinkin raakana esimerkiksi ns. paloittelusurmien tapauksessa.
KKO 1974-II-15: A oli surmannut kaksi henkilöä hakkaamalla heitä useita kertoja kirveellä päähän. Se, että uhrit mahdollisesti kuolivat jo ensimmäisiin iskuihin, ei estänyt katsomasta tekoa erityisen raa'aksi.
KKO 1981-II-32: Välittömästi uhrin surmanneen kirjepommin lähettämistä ei pidetty erityisen raakana tai julmana menettelynä.
KKO 1984-II-96: Pyyhkeeseen käärityllä kukkaruukulla useita kertoja lyöminen sekä sähköjohdolla kuristaminen katsottiin erityisen raa'aksi ja julmaksi. Asiaan varsin mahdollisesti vaikutti se, että tekoa jatkettiin uhrin aneltua armoa.
KKO 1995:102: "B:n maatessa asuntonsa vuoteessa A oli tahallaan surmannut B:n lyömällä tätä lukuisia kertoja päähän kirveen terällä ja hamaralla sekä vasaralla ja rautaputkella. B oli kuollut iskuista aiheutuneisiin kallonmurtumaan ja aivoruhjeisiin. Hän oli saattanut menettää tajuntansa jo ensimmäisestä iskusta eivätkä iskut siten olleet välttämättä aiheuttaneet hänelle erityisen suurta tuskaa. Kun kuitenkin otettiin huomioon A:n sitkeä surmaamispyrkimys sekä surmaamisvälineet ja niiden käyttötapa, surmaamisen katsottiin tapahtuneen erityistä raakuutta osoittaen. [...] A tuomittiin rangaistukseen murhasta."
KKO 2000:3: A oli puukottanut vaimoaan ja kolmea lastaan yhteensä 94 kertaa. Tekojen katsottiin osoittavan erityistä raakuutta ja julmuutta, vaikka uhrit sinänsä saattoivatkin kuolla jo ensimmäisistä iskuista. Asiassa jäi epäselväksi, onko A palannut myöhemmin varmistamaan uhrien kuoleman, mutta tekojen törkeys jo itsessään riitti murhatuomioon.
KKO 2000:29: A oli uhannut B:tä tämän 6-vuotiaan lapsen C:n nähden puukolla. B:n paettua A oli tappanut C:n viiltämällä tältä kaulan auki. Tapon katsottiin tapahtuneen erityisen raa'alla ja julmalla tavalla.
Kuristaminen menetelmänä on ollut esillä useissa tapauksissa. Itsessään sitä ei ole viime aikoina KKO:ssa pidetty raakana ja julmana tappamisen tapana, vaikka toisenlaisiakin tuomioita on annettu. Näiltä osin ks. KKO 1984-II-142, KKO 1988:73, KKO 1989:141 ja KKO 2004:63.
Tappoa pidetään erityisen törkeänä - eli murhana - myös silloin, kun henkirikos aiheuttaa poikkeuksellisen vakavaa vaaraa sivullisille. Tyyppiesimerkkinä tulee helposti mieleen mm. räjähteiden käyttö tai vastaavat menetelmät, mutta kysymys ei ole minkään tietyn tekotavan erityisestä tuomittavuudesta; mikään tekotapa ei automaattisesti johda murhaksi luokitteluun, ja toisaalta lähes kaikilla tekotavoilla on mahdollista aiheuttaa aiheuttaa vakavaa yleistä vaaraa.
Tapauksia, joissa yleisen vaaran aiheuttamista olisi arvioitu, ei juuri löydy. KKO 1981-II-32:ssa kirjepommin käyttöä pidettiin yleistä vaaraa aiheuttavana, mihin epäilemättä osaselityksenä oli se, että paketin faktinen avaaminen vammautti useaa muuta ihmistä. KKO 2003:53:ssa pommin asentamista auton alle asuinalueen parkkipaikalla pidettiin yleisen vaaran aiheuttamisena. Tapauksista on melko helppo olla samaa mieltä.
Neljäs kvalifiointikriteeri, "tappamalla virkamies hänen ollessaan virkansa puolesta ylläpitämässä järjestystä tai turvallisuutta taikka virkatoimen vuoksi" on soveltamisalaltaan Suomessa erittäin harvinainen. KKO-tason ennakkopäätöksiä ei tätä kirjoitettaessa ole tiedossa. Ilmeistä on, että esim. 90-luvun lopulla tapahtuneiden Helsingin poliisimurhien tuomiossa oli kyse tästä, mutta tapaus ei ikinä ajautunut KKO:hon.
Säännöksen on tarkoitus tarjota korostettua suojaa järjestystä ylläpitäville virkamiehille. Tavanomaisimpia sovelluskohteita ovat poliisit ja vanginvartijat. Tarpeen vaatiessa myös syyttäjät, tuomarit ja esimerkiksi sosiaali- ja terveydenhuoltoalan virkamiehet saisivat tällaista suojaa. On kuitenkin huomattava, että suoja ulottuu vain virkatoimen yhteydessä tapahtuvaan surmaan; poliisin tappaminen esimerkiksi mustasukkaisuudesta ei ole automaattisesti murha.
Yleisestä törkeyden kokonaisarvostelukriteeristä ei vielä ole kovin merkittävästi oikeuskäytäntöä. Tämä on ymmärrettävää siitä jo aiemmin mainitusta syystä, että yleensä törkeys ilmenee jo muidenkin kvalifiointikriteerien kautta. Toisekseen kokonaisarvioinnin vaatimus on ollut voimassa vasta vuodesta 1995 asti, joten käytäntöä ei ole merkittävästi ehtinyt vielä kertyä.
Ratkaisussa KKO 2000:29 on todettu, että mm. julman teon kohdistuminen puolustuskyvyttömään pikkulapseen teki teosta "kokonaisuutena arvostellen törkeän". Toisensuuntaisia esimerkkejä on vaikea löytää, koska kriteerin painoarvoa ylipäätäänkin päädytään pohtimaan lähinnä silloin, kun joku on onnistunut ylittämään jonkun neljästä kriteeristä - ja viime vuosina KKO:n antamat henkirikostuomiot eivät ole joko tavoittaneet neljää kvalifiointikriteeriä tai sitten olleet niin törkeitä, että myös yleisen törkeyden pohdinta on jäänyt triviaaliksi.
Edellä olevista kriteereistä ja oikeustapausten määristä ei voi päätellä kovinkaan paljoa Suomen henkirikosten kokonaistilanteesta. Tämä johtuu mm. siitä, että KKO:hon asti päätyvät tapaukset ovat hyvin valikoitunut joukko. Seuraavassa muutamia tilastotietoja, jotka ehkä antavat paremmin kokonaiskuvaa tilanteesta.
Henkirikosten määrä 1990-luvun lopulla on ollut n. 150 kappaletta vuodessa; murhien osuus näistä on ollut n. 30-40 kpl ja surmien 0-2 kpl. Loput on luokiteltu tapoiksi. Henkirikosten yrityksiä kirjattiin viime vuoden lopulla n. 350 kappaletta vuodessa. Määrä on kasvanut melko dramaattisesti 90-luvun alusta, mutta eräänä syynä pidetään myös tilastoinnin muutosta; pahoinpitelyrikoksia kirjataan ehkä entistä useammin henkirikoksen yrityksiksi. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen Rikollisuustilanne 2003 -raportin mukaan määrät ovat jonkin verran laskeneet.
Vuonna 2002 tapon keskirangaistus on ollut 8,6 vuotta; tapon yrityksestä puolestaan on jaeltu 3,7 vuoden tuomioita (tämä luku on kasvanut 0,8:lla vuodesta 1996 lukien!). Murhasta poikkeuksellisten lievennysperusteiden (lähinnä mielentila ja nuori ikä) vallitessa annettiin keskimäärin 10,6 vuoden määräaikaisia tuomioita. 78% annetuista tuomioista oli kuitenkin elinkautisia. Murhan yritys tuotti keskimäärin 8 vuoden tuomion. Surmasta ja surman yrityksestä annettiin molemmista yksi tuomio vuonna 2002; pituudet olivat 2,2 ja 2,0 vuotta.
Jouni Heikniemi
26.6.2004
Tämä dokumentti kuuluu sivujeni osioon
Kirjalliset tuotokset / Oikeudellista asiaa.